Kuukauden levyartikkeli: Arja Saijonmaa – Sånger från asfalt och ängar (WEA-Metronome Records, 1981)

Entinen(?) vasemmistolaislaulaja tulkitsemassa juhlaorkesterin säestämänä Tukholman Poliisikuoron kanssa suomalaisia ikivihreitä ruotsiksi. Campia? No ehdottomasti. Juhlavaa? Sitäkin!

Arja Saijonmaan varsinainen läpimurto Ruotsissa ajoittuu vuoteen 1977, mutta hänen musiikkiprojektinsa lahden toisella puolella alkoivat jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Arja Saijonmaa esiintyi 1970-luvun puolivälissä Ruotsissa Mikis Theodorakisin musiikkiin perustuvassa musikaalissa – itseoikeutetusti, olihan hän ainoa pohjoismaalainen, joka oli kiertänyt mukana Theodorakisin maailmankiertueella. Yhteistyö Theodorakis-musikaalin kapellimestarin Ulf Björlinin kanssa jatkui, kun Saijonmaa ja Björlinin orkesteri suunnittelivat Helsingin juhlaviikoille 1975 konserttikokonaisuuden ranskalaisista chansoneista. Esityksessä esiteltiin ranskalaisen musiikin kirjo keskiaikaisesta ritarirunoudesta aina Joseph Kosman nykyaikaisiin iskelmiin asti. Kokonaisuudesta julkaistiin Suomessa levy Huomenta sydämeni – Bonjour mon coeur ja lisäksi Yleisradio ikuisti siitä omilla tv-studioillaan taltioinnin vuonna 1976.

Theodorakis-musikaalin seurauksena syntyi ajatus äänittää levyllinen Theodorakisin musiikkia Ruotsiin. Saijonmaan ja Theodorakisin yhteistyö oli päättynyt maailmankiertueeseen vuonna 1972, mutta viisi vuotta myöhemmin helmikuussa 1977 yhteistyö alkoi taas kukoistaa, kun Saijonmaa taustaryhmineen matkusti Ateenaan levyttämään äänitettä Ruotsin markkinoille. Theodorakis oli palannut takaisin kotimaahansa Kreikan sotilasjuntan kukistuttua vuonna 1974. Kotiinpaluun myötä Theodorakisin säveltuotannossa painottuivat aikaisempaa epäpoliittisemmat ja "lempeämmät" sävyt. Näitä uusia lauluja kutsuttiin laiki-lauluiksi, joiden teksteissä välitettiin havaintoja ihmiselämän arjesta. Albumin nimeksi annettiin Det är tid att sjunga sånger. Theodorakis johti orkesteria ja lauloi joillakin raidoilla mukana. Uusien laiki-laulujen lisäksi mukana oli vanhempia Theodorakisin sävellyksiä nykykirjailijoiden runoihin.

Levy-yhtiö piti Det är tid att sjunga sånger -albumia kummajaisena ja marginaalimusiikkina. Kertoman mukaan levystä julkaistiin aluksi vain varovainen 5 000 äänitteen painos. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia älppäri nousikin Ruotsissa yllättävään suosioon. Lopulta sitä myytiin 100 000 äänitettä ja Saijonmaa vastaanotti albumista kultalevyn, elämänsä ensimmäisen. Saijonmaa kierteli suursuosion vanavedessä ympäri Ruotsia esittäen Theodorakisin musiikkia loppuunmyydyille konserttisaleille. Menestys oli niin valtaisaa, että vuonna 1978 markkinarakoon iskettiin tupla-LP konserttitaltiointi, jonka ansiosta ruotsalaiset saivat levyhyllyihinsä lisää Theodorakisin tuotantoa.

Vuonna 1979 Saijonmaa tutustutettiin maineikkaaseen chileläiseen Inti-Illimani -orkesteriin. Yhtyeen jäsenet olivat olleet maanpaossa vuodesta 1973 lähtien, kun Augusto Pinochet kaappasi Chilessä vallan Salvador Allendelta. Visio oli ylevä: Saijonmaa tekisi näiden chileläisten pakolaismuusikoiden kanssa saman, minkä hän oli tehnyt Mikis Theodorakisin kanssa. Musiikilla diktatuuri kumoon. Saijonmaa ja Inti-Illimani levyttivät Ruotsissa albumillisen Violeta Parran lauluja. Gracias a la vida taipui muotoon Jag vill tacka livet, ja siitä muodostui suuri ikivihreä Ruotsissa. Myös tämä levy myi Ruotsissa kultalevyyn oikeuttavat 100 000 äänitettä.

Saijonmaan menestys Ruotsissa herätti kiinnostusta hänen kotimaassaan. Vuonna 1979 Scandia Musiikki julkaisi Saijonmaan molemmat ruotsalaiset menestyslevyt suomeksi. Suomenkielisten levyjen sisältö on identtinen ruotsinkielisten kanssa. Säestystaustat ovat täsmälleen samat, ainoastaan Saijonmaan ruotsinkielinen lauluraita on korvattu suomenkielisellä. Det är tid att sjunga sånger julkaistiin suomeksi nimellä Jokainen arkiaamu – Arja Saijonmaa ja Mikis Theodorakis Ateenassa ja Jag vill tacka livet nimellä Miten voin kyllin kiittää. Molemmilla levyillä suomenkielisistä käännöksistä vastaa Saijonmaan hovirunoilija Pentti Saaritsa, jonka suoritukset ovat ilmiömäisiä; laulujen suomennokset ovat uskollisia alkuperäisille vaativille teksteille pysyen silti runomitassa ja sisältäen vielä oivaltavia loppusointuja.

Saijonmaasta oli täten tullut Ruotsissa eräänlainen maailmanmusiikin välittäjä. Hän oli tutustuttanut ruotsalaiset sekä kreikkalaiseen että eteläamerikkalaiseen musiikkiin, ja varsin hyvällä menestyksellä. Syksyllä 1980 ilmoitettiin, että seuraavana projektina ruotsalaiselle yleisölle esiteltäisiin Saijonmaan kotimaan musiikkiperinnettä. Jo loppuvuodesta 1977 Ruotsissa täystyöllistetty Arja Saijonmaa oli paljastanut Suomen Kuvalehden haastattelussa, että hänen mielessään kangastelevat suunnitelmat suomalaisten laulujen löytämisestä ja esittämisestä.

Vuosien 1980–81 vaihteessa Saijonmaa kehitti yhdessä Vivica Bandlerin kanssa perinteiseen tukholmalaiseen Hamburger Börsiin show'n, jonka teemana oli suomalainen kulttuuri: sekä suomalaiset ikivihreät iskelmät että runot (muun muassa Eeva Kilpi ja Claes Andersson). Saijonmaan oman kertoman mukaan ajatusta vieroksuttiin suuresti. Suomalainen tango miellettiin Ruotsissa omituiseksi ja aggressiiviseksi. Se edusti samanlaista negatiivista suomalaisuutta kuin alkoholisoituneet maahanmuuttajat, jotka aiheuttivat sosiaalisia ongelmia Ruotsissa. Suomalaisuuteen keskittyvän mollishow'n viihdearvoon ei luotettu, varsinkin kun kyse oli yhdestä Ruotsin arvostetuimmista revyy-estradeista. Saijonmaa ja esityksen ohjaaja Bandler pitivät kuitenkin päänsä ja show toteutettiin tekijöiden alkuperäisen näkemyksen mukaisesti. Mikkelin kasvatti Saijonmaa oli ilmaissut loppuvuodesta 1980 Apu-lehden haastattelussa, kuinka ruotsalaisten olisi korkea aika tutustua muuhunkin suomalaisuuteen kuin "suomenruotsalaisten kautta siilantuneeseen tietoon". Esityksestä kuvattiin televisiotaltiointi, jonka Yleisradio välitti marraskuussa 1981 suomalaisille. Saijonmaan seuraavaa pitkäsoittoa ruvettiin rakentamaan show'ssa kuultujen laulujen ympärille.

Euroviisukapellimestarinakin toiminut
Anders Ekdahl on Sånger från asfalt
och ängar -levyn kapellimestari.

Saijonmaan kolmas ruotsalainen studioalbumi Sånger från asfalt och ängar sisältää 11 ikivihreää suomalaista sävelmää. Saijonmaa on usein haastatteluissa korostanut vieneensä nimenomaan suomalaisen tangon ruotsalaiselle yleisölle. Sånger från asfalt och ängar koostuu kuitenkin laajemmin vanhasta tanssimusiikista, joten tangojen ohella levyn raidoilla kuullaan yhtä lailla humppaa ja valssia. Albumin kapellimestarina ja laulujen sovittajana toimi Hamburger Börs -show'n musiikillinen vastaava Anders Ekdahl. Säestyksestä vastaa kunnon orkesteri: 11 studiomuusikkoa ja jousiosuuksia soittavat itsensä Hovikapellin jouset. Kolmella raidalla Saijonmaan kanssa laulaa jylhästi Tukholman poliisikuoro johtajanaan Göte Widlund. Suomalaiset suosikkisävelmät, jotka olivat olleet tanssilavojen ja päivätanssien "käyttömusiikkia", muovautuivat ruotsalaisten muusikoiden käsittelyssä juhlaviksi. Vähäeleiseen suomalaiseen iskelmään sekoittui aimo annos ruotsalaista mahtipontisuutta.

Ruotsinkieliset käännökset suomalaisiin ikivihreisiin on kynäillyt Helsingin yliopiston pohjoismaisten kielten professori Lars Huldén (virassa vuosina 1964–1989). Huldén, suomenruotsalainen kirjailija ja kielentutkija, oli kääntänyt aikaisemminkin muun muassa suomenkielisiä näytelmiä ja runoja ruotsiksi. Huldénin kynästä Kultaisesta nuoruudesta tuli Ljuvliga ungdom, Metsäkukista Skogsblommor ja Kotkan ruususta Kotkas ros. LP:n takakanteen painettiin hänen kirjoittamansa esipuhe, jossa hän kuvailee suomalaisten olevan pieni ja syrjäinen kansakunta, jonka musiikkikulttuuri on muualla maailmassa tuntematonta. Suomalaisten sydämiin tehoavat erityisesti mollisävelmät ja melankoliset sanoitukset. Tästä syystä ei ole sattumaa, että levyn lauluista muutama on alun perin venäläistä alkuperää. Huldén mainitsee myös, kuinka suomalaiset tanssivat mielellään tangoa, josta on tullut Suomessa miltei kansallistanssi, sekä humppaa, joka on omaleimainen variaatio fokstrotista.

Kuten edellä mainittiin, albumille valikoiduista 11 "suomalaisesta" ikivihreästä kolme on itse asiassa venäläisiä lauluja: Uralin pihlaja, Rakastan sinua elämä sekä Elämä juoksuhaudoissa, joka perustuu tietojeni mukaan vanhaan venäläiseen valssiin.

Sävelmistä vanhin lienee Usko Kempin Tulipunaruusut eli Eldröda rosor, joka levytettiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1930. Saijonmaa kuvailee omassa esittelytekstissään laulun kaikkien aikojen "klassisimmaksi" humpaksi. Muu kappalekavalkadi on syntynyt sodan aikana tai sen jälkeen. Suomalaisten sotakokemukset pääsevät esille lauluissa Elämä juoksuhaudoissa ja Syyspihlajan alla eli ruotsiksi Livet i löpgravarna ja Under höströnnen. Saijonmaa tulkitsemassa Elämä juoksuhaudoissa saattaa kuulostaa hieman huvittavalta, sillä suomalaiset ovat mieltäneet laulun leimallisesti suomalaisten sodan kokeneiden laulajien (sekä tietysti Tuntemattoman sotilaan Rahikaisen) esittämäksi. Elämä juoksuhaudoissa kuuluu kuitenkin edelleen Saijonmaan vakituiseen konserttiohjelmistoon. Saijonmaa puhaltaa suomalaisen sotilaan kaipuusta kertovaan kappaleeseen yleishumaanin sävyn, samalla tavalla kuin hänen toiseen bravuurinumeroonsa Partisaanivalssiin (Tänään en voi luokses tulla), jonka hän levytti vuonna 1985. Syyspihlajan alla ensiesitettiin vuonna 1942. Henry Theelin alun perin levyttämä tango – jonka sanoituksessa "punertaa marjat pihlajan kuin verta niillä ois" – kuvastaa levytysvuotensa tunnelmia.

Suomalaisista tangoista mukana on luonnollisesti itseoikeutetusti Se Legendaarisin Suomalainen Tango eli Unto Monosen Satumaa, ruotsiksi Sagolandet. Monosen sävellys on alun perin jo vuodelta 1949. Tangona se levytettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1955 (Henry Theel), mutta vasta Reijo Taipaleen levytys vuodelta 1962 nosti laulun suosioon. Reijo Taipaleen Satumaasta katsotaan alkavan suomalainen 60-luvun suorastaan äärettömät mittasuhteet saavuttanut tangobuumi, joka syntyi kenties jonkinlaisena vastaiskuna nuorison suosimalle rautalankamusiikille. Näin ollen Saijonmaan levyllä Satumaa esittelee suomalaisen tangon "viimeisintä" kultakautta.

Albumin kolmesta tangolevytyksestä Saijonmaalle merkityksellisin on Kotkan ruusu, jonka sanoitus on kaukana perinteisten tangojen maalailemista haavekuvista. Kotkan ruusu oli tullut Saijonmaalle tutuksi vuonna 1970, kun tasavallan presidentti Urho Kekkonen pyysi häntä laulamaan laulun 70-vuotissyntymäpäivillään – kappalevalinta oli tuolloin mahdollisimman kaukana Saijonmaan yhteiskunnallisesti aktiivisesta lyyrisesti korkeatasoisesta repertuaarista. Yllättävä esiintymispyyntö merkitsi ensisysäystä Saijonmaan matkalle oman suomalaisen musiikki-identiteetin löytämiseen. Kotkan ruusu sävellettiin aikoinaan vuonna 1941 erääseen kotkalaiseen näytelmään. Äänitteelle sen ikuisti ensimmäistä kertaa Pauli Räsänen vasta vuonna 1969. Salaperäisestä kurtisaanista kertonut kappale kuuluu edelleen Saijonmaan konserttiohjelmistoon, mutta luvalla sanoen on todettava, ettei laulun ruotsinnos Kotkas ros ole täysin onnistunein. Tarinan kääntäminen vieraalle kielelle on tuonut tekstiin tietynlaista töksähtelevyyttä. Kotkan ruusun kohokohtana monet pitävät neljännen säkeistön säkeiden kohtalokasta alkua: "Tänä yönä..." Ruotsinnos "I natt skall" toki välittää sanoituksen suoraan toiselle kielelle, mutta ei toimi onomatopoeettisesti yhtä tehokkaalla tavalla.

Valssin tahtiin levyllä soivat – Elämä juoksuhaudoissa -kappaleen lisäksi – Kultainen nuoruus, Metsäkukkia ja Uralin pihlaja. Ensinmainitun ruotsinkielinen versio Ljuvliga ungdom oli jonkinasteinen menestys Ruotsissa ja se on sisällytetty lukuisille Saijonmaan ruotsalaisille kokoelmille. Kertosäkeistössä on mukana Tukholman poliisikuoro. Tämäkin klassikko levytettiin alun perin jo 1949, vaikka nykyään monet yhdistävät laulun Olavi Virran ohjelmistoon. Olavi Virran ikimuistoinen levytys on vuodelta 1962.

Kansansävelmään pohjautuva Metsäkukkia äänitettiin ensimmäistä kertaa instrumentaalina jo ennen sotia. Aune Haarla laati lauluun tekstin salanimellä A. Tuulos. Sanojen kanssa Metsäkukkia levytettiin vuonna 1952. Saijonmaan levyllä Skogsblommor soi juhlavasti haitarin ja jousien säestämänä.

Uralin pihlajaa pidettiin Suomessa aikoinaan venäläisenä kansanlauluna, jonka sanoituksen uskottiin perustuvan venäläiseen kansanperinteeseen. Neuvostoliiton aikaisista tekijänoikeuskäytännöistä johtuen lukuisten itärajan takaa peräisin olevien sävelmien tekijät jäivät käytännössä tuntemattomiksi, minkä vuoksi laulut ilmoitettiin länsimaisissa lähteissä venäläisiksi kansanlauluksi. Tälläkin albumilla Rönnen i Uralin tekijätietoihin on merkitty "trad.". Sittemmin on osoitettu, että laulun ovat säveltäneet neuvostoliittolaiset Jevgeni Rodygin ja Mikhail Pilipenko. Laulun alkuperäisellä sanoituksella ei ole mitään tekemistä suomenkielisen version kanssa. Alkuperäisessä venäjänkielisessä tekstissä kerrotaan neuvostoliittolaisen tehdaskaupungin elämästä. Siitä en tiedä, perustuuko Saukin runoilema suomenkielinen teksti todella venäläiseen saagaan, mutta käännös alkuperäisestä se ei ole. Uralin pihlaja levytettiin Suomessa ensimmäisen kerran tiedettävästi vuonna 1961, mutta suurempaan tietoisuuteen laulu kohosi vasta Kaisa Korhosen levytettyä sen 1969. Rönnen i Ural on musiikillisesti tämän albumin ehdottomia kohokohtia. Laulua ei ole sovitettu perinteisesti tanssittavaksi valssiksi, vaan hitaaksi balladiksi, jossa kuulijan on tarkoitus keskittyä kuuntelemaan tarunhohtoista tarinaa. Saijonmaan tulkinta tukee kertomuksen asetelmaa ja Tukholman poliisikuoro laulaa kertosäkeistössä komeasti mukana – kylmät väreet ovat taatut joka kuuntelukerralla. Senkin uhalla, että menetän nyt kaiken uskottavuuteni, rohkenen tunnustaa, että mielestäni Saijonmaan levytys on mahdollisesti vaikuttavin, mikä tästä ikivihreästä on koskaan tehty.

Venäläistä sävelaarteistoa on myös Rakastan sinua, elämä eli Vad jag älskar dig, liv. Ikivihreä, jonka tekivät Suomessa tutuksi Georg Ots ja Kauko Käyhkö 1960-luvun alussa. Tälläkin levytyksellä Tukholman poliisikuoro ryydittää tunnelmaa uljaalla laulannallaan. Orkesteri aloittaa laulun hillityn hiljaisena, mutta lopussa meno yltyy varsin dramaattiseksi, miltei teatraaliseksi.

Teatraalisuudesta puheen ollen yksi levyn huikeimmista vedoista on ehdottomasti Georg Malmsténin alun perin veljelleen säveltämä Kohtalokas samba, Lars Huldénin kääntämänä Samba Katastrof. Levyllä säestävä orkesteri ottaa kaiken irti tästä vauhdikkaasta ja svengaavasta kansanomaisesta sambasta. Saijonmaa, jonka ura esiintyvänä taiteilijana alkoi aikoinaan Ylioppilasteatterissa, pääsee hyödyntämään näyttelijäntaitojaan: hän siirtyy luontevasti viettelevästä Tamarasta stressaantuneeseen Kalle Tappiseen. Myös aamun krapulaiset tunnelmat välittyvät niin Saijonmaan tulkinnasta kuin orkesterille ideoiduista sovituksellisista jipoista. Levytys sisältää kaksi mielenkiintoista kuriositeettia. Kappaleen päätteeksi orkesterin hanuristi soittaa oivaltavasti lyhyen pätkän Säkkijärven polkasta – lauluhan tunnetusti loppuu siihen, kun Kalle Tappinen katumuspäissään toteaa, että Säkkijärven polkka vaimonsa kanssa olisi tullut halvemmaksi. Suomenkielisessä alkuperäisessä sanoituksessa Kalle Tappisella on 12 tenavaa, mutta Lars Huldénin ruotsinnoksessa lapsia onkin vain 11. ("Hon har skänkt mig elva ungar / flera av dem ganska små.")

Kotimaisen iskelmätradition kirjoa esittelee myös Erik Lindströmin 1950-luvulla säveltämä beguine Kylmä rakkaus eli Kall kärlek. Tämä raita tarjoaa osuvan näytteen koko albumin yleistarjonnasta: laadukkaan orkesterin soitanta on nautittavaa kuultavaa. Suomalaisen tanssikansan haltuun ottama iskelmä muuntuu Hovikapellin jousien säestämänä kansainväliseltä kuulostavaksi estradisävelmäksi. Samalla Anders Ekdahlin elegantit sovitukset muistuttavat, kuinka nerokkaita säveltaiteen teoksia kotimaisen perusiskelmien kaanonissa onkaan. Erik Lindströmiä ei ole syyttä suotta kehuttu kansainvälisen tason säveltäjäksi. Kall kärlekiä kuunnellessa näen mielessäni Piukat paikat -elokuvasta tutun Sweet Suen johtamassa tahtipuikon kanssa orkesteria.

Albumilla on yhteensä 12 levytystä. Nimittäin 11 ikivihreän joukkoon levyn viimeiseksi raidaksi on ikuistettu Saijonmaan Suomi-revyyssä kuultu Silja Line Blues, joka kuvailee lämminhenkisen humoristisesti Suomen ja Ruotsin välillä pendelöintiä ruotsinlaivoilla. Sanat on kirjoittanut – ei enempää eikä vähempää kuin – Tove Jansson! Tyylilleen uskollisena Jansson on osannut havainnoida taitavasti risteilylaivan ilmiöitä seisovan pöydän tarjonnasta imelään vihreään drinkkiin. Janssonin runon sävelsi show'ta varten Anders Ekdahl.

Saijonmaan albumi Sånger från asfalt och ängar äänitettiin helmikuussa 1981 Metronomen studioilla. Se on tiedettävästi ensimmäinen kokonainen ulkomailla valmistunut pitkäsoitto, joka koostuu suomalaisista ikivihreistä käännettynä toiselle kielelle. Saijonmaa on usein puhunut suomalaisen tangon viemisestä Ruotsiin – näkemys on sikäli ymmärrettävä, koska Saijonmaa jatkoi tätä lähetystyötä vuonna 1994 albumillaan La Cumparsita, joka on sataprosenttinen tangolevy. Kyseinen pitkäsoitto on siinä mielessä poikkeuksellinen Saijonmaan uralla, että toisin kuin yleensä, albumin materiaali äänitettiin ja valmistettiin Suomessa ja vietiin käännettynä Ruotsiin.

Levy julkaistiin suomeksi nimellä
Ruotsiin ja takaisin.

Saijonmaa oli omien sanojensa mukaan Sånger från asfalt och ängar -levyn ilmestymisen jälkeen jo jättämässä suomalaiset iskelmät taakseen, kunnes hänen suomalainen levytuottajansa Jaakko Salo otti yhteyttä ja ehdotti, että tämäkin albumi julkaistaisiin suomeksi Suomessa kuten Saijonmaan aikaisemmat ruotsalaiset studiolevyt. Saijonmaa oli aluksi ajatuksesta kauhuissaan, sillä hän ei uskonut, että suomalaiset hyväksyisivät hänen tulkintansa näistä ikivihreistä. Älppäri kuitenkin tehtiin ja jälleen täsmälleen samalla reseptillä kuin Saijonmaan kaksi edellistäkin albumia eli hyödyntäen alkuperäisiä ruotsalaisia taustoja, vain korvaten lauluraidat suomenkielisillä. Suomenkieliset tekstit olivat täysin alkuperäisiä. Saijonmaan kohdalla onkin äärimmäisen hupaisaa, että suomalaisille tuttuakin tutummat laulut, kuten Kultainen nuoruus tai Kotkan ruusu vietiin ensin käännöksinä Ruotsiin ennen kuin ne julkaistiin Suomessa. Suomenkielisen painoksen nimeksi tulikin Ruotsiin ja takaisin. Silja Line Bluesin käänsi suomeksi jälleen Saijonmaan luottosanoittaja, runoilija Pentti Saaritsa epäkaupallisempaan muotoon Ruotsinlaiva-blues.

Maaliskuussa 2015 julkaistussa Suomen Kuvalehden haastattelussa Saijonmaa tuo esille Jaakko Salon näkemyksen, jonka mukaan Arja Saijonmaa oli ensimmäinen artisti, "joka kipusi konserttilavoille esittämään Kultaista nuoruutta". Mielestäni olisi oikeutettua väittää, että Sånger från asfalt och ängar -albumin ansiosta suomalaisista tanssikansan suosikeista tuli ns. salonkikelpoisia. Iskelmät, joita oli aiemmin soitettu lähinnä maaseudun tanssilavoilla kansan syvien rivien viihteeksi, esittelivätkin nyt maailmalle suomalaista kulttuuria. Humpat, tangot ja valssit päätyivät osaksi Saijonmaan world music -repertuaaria. Saijonmaa vei tanssilavojen suosikit kulttuurinäyttämölle.

Sånger från asfalt och ängar ei myynyt Ruotsissa enää kultaa, mutta sen sijaan Suomessa Ruotsiin ja takaisin herätti sen verran kiinnostusta, että Saijonmaa vastaanotti albumista uransa ensimmäisen kultalevyn Suomessa. Näin ollen toimittaja Maarit Niiniluoto oli osoittanut melkoisia ennustajan lahjoja, kun hän oli kommentoinut vuonna 1977 kirjoittamassaan Suomen Kuvalehden Saijonmaa-haastattelussa Arjan suunnitelmia: "Ehkä suomalaiset laulut tuovat Arja Saijonmaan vielä takaisin kotiin."

Ruotsiin ja takaisin on Saijonmaan ensimmäinen suomalainen "iskelmäalbumi", minkä enteili muutosta hänen kotimaiseen levytysohjelmistoonsa. 1980-luvun mittaan hänen suosionsa laajeni kuuntelijakunnalle, joka ei ollut tuntenut omakseen paatoksellista poliittista musiikkia tai sofistikoitunutta ja lyyristä maailmanmusiikkia.

   

YouTube: Arja Saijonmaa esittää Metsäkukkia / Skogsblommar.

Lähteet:

Arja Saijonmaan kokoelmalevyjen kansitekstit:

Rantala Juha: Jokainen arkiaamu – Kootut levytykset 1972–1979 (Rocket Records 2011).

Saijonmaa Arja: Sydämeni savuaa – Kohokohtia 1969–1989 (Warner Music Finland 2011).

Salo Jaakko: 20 suosikkia – Ystävän laulu (Fazer 1995).

Salo Jaakko: 20 suosikkia – Satumaa (Warner 2000).

Verkkolähteet:

Takkirauta-blogi: Uralin pihlaja (15.7.2007).

Journalistinen aineisto:

Apu 38/1980: Rautonen Markku, Entäs sitten, Arja?.

Helsingin Sanomat 21.11.1981: Fagerlund Markku, Arja Saijonmaa ja kotimaan kaikuja.

Helsingin Sanomat 30.11.1981: Karvonen Lauri, Saijonmaan harharetki.

Suomen Kuvalehti 47/1977: Niiniluoto Maarit, Täällä ei voi hengittää, sanoo tähti Arja Saijonmaa kotimaastaan.

Suomen Kuvalehti 11/2015: Lehtinen Lauri, Arja Saijonmaa joutui kreikkalaisen median hampaisiin. (Verkkolinkki)

Kuukauden levyartikkeli: Juha Vainio – Viiskymppisen viisut (Fazer Finnlevy, 1991)

Huhtikuun levyartikkeliksi valikoitui kansantaiteilija Juha Vainion viimeiseksi jäänyt soololevy, jonka kappaleet ovat jääneet valitettavan vähälle huomiolle, vaikka mestarisanoittajan kynä on terävämpi kuin koskaan aikaisemmin.

Juha Vainion sooloura voidaan karkeasti yleistäen jakaa kahteen eri vaiheeseen. 1960-luvulla hän oli kupletti- ja protestilaulaja, joka rikkoi sovinnaisuuden rajoja ja jonka laulujen aiheet keskittyivät kovin usein alkoholiin – tavalla tai toisella. 1980-luvun lähestyessä korkki meni lopullisesti kiinni ja samoihin aikoihin alkoi Juha Vainion uran "seesteinen" loppuvaihe, jolloin syntyi klassikkoa klassikon perään: Albatrossi, Kotkan poikii ilman siipii, Vanhojapoikia viiksekkäitä, Sellaista elämä on, Yksinäinen saarnipuu... Auktoriteettien ja byrokraattien nälviminen muuttui lempeäksi ja empaattiseksi kanssaihmisten vaikeuksien myötätuntoiseksi ymmärtämiseksi.

Toki täytyy muistaa, että edellä usein esitetty näkemys vetää mutkia suoriksi. Juha teki jo 1960- ja 70-luvuilla hyvinkin herkkiä ja koskettavia lauluja (esim. Ei maha mittää, Kaunissaari, Terveiset kotiin, Mikset jätkä itke) ja huumori säilyi hänen levytyksissään loppuun asti. 1980-luvulla hänen pitkäsoittojensa sisältö koostui sekä koskettavista tarinoista että humoristisista hyväntuulisista lauluista.

1980-luvulla Juha Vainiolta julkaistiin kolme pitkäsoittoa: Albatrossi ja sorsa (1981), Sellaista elämä on (1983) ja Elämää ja erotiikkaa (1985). Pitkäsoitot koottiin siten, että osa kappaleista oli jo julkaistu aikoinaan vuosien varrella singleinä ja osa kappaleista tehtiin varta vasten albumia varten. Esimerkiksi Albatrossin ja sorsan (1981) varhaisimmat kappaleet oli levytetty jo syksyllä 1979, kun Junnu pyrki Syksyn sävel -kilpailuun kappaleella Veljet keskenään. Juha on tuskin tässä vaiheessa miettinyt aloittavansa uuden albumikokonaisuuden kokoamista. Kappaleita saattoi ilmestyä singleinä kuusi tai kahdeksankin, ja loput laulut kirjoitettiin täydentämään kokopitkää LP-levyä.

Elämää ja erotiikkaa -LP:n (1985) jälkeen Juha Vainion sooloura jäi hieman taka-alalle. Vainio kirjoitteli edelleen todella aktiivisesti tekstejä iskelmälaulajille. Eräänlaisena esimerkkinä Vainion työtahdista voi mainita vuoden 1988 Syksyn sävel -kilpailun, jonka 12 kilpailukappaleesta peräti neljä on Vainion sanoittamia. Muille artisteille laaditut sanoitukset veivät niin paljon aikaa, ettei omaan laulu-uraan ehtinyt paneutua riittävästi.

Syksyksi 1990 Juha Vainio perheineen oli suunnitellut merkittävää elämänmuutosta. Vainioiden perhe muuttaisi Sveitsiin, Gryonin kylään. Vaikka haastatteluissa Juha lupasi edelleen jatkavansa töiden tekemistä Sveitsistä käsin, hän kuitenkin halusi tehdä "tilit selviksi" ennen muuttoa. Niinpä syksyllä 1990 hän järjesti jäähyväiskiertueen ja halusi saada uuden albumikokonaisuuden valmiiksi. Pitkäsoiton nimeksi annettiin Viiskymppisen viisut.

Juha Vainion viimeiseksi jääneen albumin varhaisin levytys äänitettiin jo syksyllä 1987. Levytys oli Rajaseudun rambo, jolla Vainio osallistui Syksyn sävel -kilpailuun. Tuloksena oli mukava kolmas sija ja tunnustus lehdistön suosikkina. Rajaseudun rambo -singlen b-puolella julkaistiin kaksi vuotta vanhempi kappale Laihian keikka, joka sisältyi jo Elämää ja erotiikkaa -albumille.

Vuonna 1988 ilmestyi yksi single: Ookko käynny oopperassa / Mies itäsaariston. Seuraavana vuonna julkaistiin single Viiskymppisen viisu / Kaiken yllä aarnikotka liitää, ja vuoden 1990 singleltä löytyvät kappaleet Santalahteen uudestaan / Entiset merimiehet. Vainion sooloura tarkoitti 1980-luvun jälkipuoliskon hiljaisena aikana siis single per vuosi -tahtia. Viiskymppisen viisut -albumin 12 kappaleesta seitsemän oli julkaistu aikaisemmin edellämainituilla singleillä ja loput viisi valmistettiin varta vasten albumia varten. Levyn tuottaja Jaakko Salo on kertonut, että Junnulla oli "merkillinen vimma" saattaa levynsä valmiiksi (Ikävalko 1998, 280; Salo 1996). Viimeisten laulujen ääniraidat on purkitettu jäähyväiskiertueen välipäivinä, vain muutamia päiviä ennen Juhan Sveitsiin muuttamista. Kiertueen viimeinen esiintyminen koitti Kotkassa 12. lokakuuta 1990. Junnun lauluosuudet äänitettiin ennen viimeistä konserttia, mutta albumin viimeistely jäi tietenkin vielä tuottajien ja miksaajien hoidettavaksi. Juha Vainio ei ehtinyt asua Sveitsissä kuin muutaman viikon. Hän menehtyi 29. lokakuuta 1990 varhain aamulla sydänkohtaukseen. Hän ei nähnyt viimeisen levynsä ilmestymistä. Albumi julkaistiin vasta alkuvuodesta 1991.

Juha Vainion viimeiseksi jäänyt albumi Viiskymppisen viisut on kokonaisuutena hyvin samanlainen kuin hänen 1980-luvun pitkäsoittonsakin: mukana on yhtä lailla herkkiä ja koskettavia lauluja kuin reippaampia ja humoristisia ralleja. Toisaalta levyllä on havaittavissa Juhan 80-luvun tuotantoon verrattuna enemmän yhteiskunnallista kritiikkiä. Vainion kynä on teroitettu äärimmäisen teräväksi ja hän ivailee taitavasti suomalaisen yhteiskunnan ilmiöitä.

Viiskymppisen viisut on ensimmäinen Juha Vainion pitkäsoitto, joka julkaistiin
vinyylin ja C-kasetin lisäksi uudessa CD-formaatissa.

Viiskymppisen viisut kiteyttää hienosti koko Juha Vainion 25-vuotisen uran. Levyllä ovat mukana nimittäin useat Junnun uraan merkittävällä tavalla vaikuttaneet avainhenkilöt. Säveltäjien joukossa on Erik Lindström, Junnun "löytäjä", joka ennakkoluulottomana miehenä kiinnitti 1960-luvulla Vainion levy-yhtiöönsä ja sävelsi hänen ensimmäiset menestyshittinsä. Niin ikään Toivo Kärjen nimi löytyy tekijätiedoista, joskaan hän ei suinkaan säveltänyt levyä varten uutta laulua, vaan hänen 1970-luvun sävellyksestään levytettiin uusi versio. Kappaleita ovat säveltäneet myös kotkalaismuusikko Reijo Lehtovirta, jonka kanssa Junnu teki runsaasti yhteistyötä 1970-luvulla, sekä Reino Markkula, jonka sävellyksiin Juha kirjoitti sanoituksia, tunnetuimpina esimerkkeinä Sä kuulut päivään jokaiseen, En päivääkään vaihtaisi pois ja vuoden 1978 Syksyn sävelessä toiseksi sijoittunut Luonnonlapset. Luonnollisesti Juhan 1980-luvun laulujen tuottajat ja sovittajat Markku Johansson ja Jaakko Salo ovat mukana albumin taustajoukoissa. Kolmessa levytyksessä kuoro-osuudet laulaa kotkalainen Hyvän Tuulen Laulajat, jonka kanssa Juha oli tehnyt säännöllistä yhteistyötä vuodesta 1980 lähtien. Albumilla vierailee myös Reijo Tani, Juhan hyvä ystävä Fennian keisarikunnasta, joka aikoinaan 1960- ja 70-luvuilla levytti Junnun kuplettisanoituksia, tunnetuimpana esimerkkinä vuonna 1967 ikuistettu legendaarinen Seuramatkat. Tani esiintyy monissa Junnun 1960-luvun levytyksissä: hän vastaa muun muassa Poliisi-kappaleen ääntelytehosteista ja imitoi laitapuolen kulkijaa Vanha salakuljettaja Laitinen -kappaleen puheosuudessa ("Tässä vaiheessa aina tipun..."). Viiskymppisen viisut -albumilla erityisen mielenkiintoista on Tanin ja Lindströmin mukanaolo. Reijo Tani ei ollut tehnyt yhtään levytystä vuoden 1977 jälkeen, joten tällä levyllä hän palasi takaisin studioon 12 vuoden tauon jälkeen. Lindström taas ei ollut säveltänyt useaan vuoteen aktiivisesti sävellyksiä kevyen musiikin esittäjille.

Albumin tunnetuin kappale on aloitusraita ja otsikkokappale Viiskymppisen viisu, jonka Juha levytti täytettyään 50 vuotta. Se on oikeastaan ainoa levyn lauluista, joka on jäänyt elämään, eikä sitäkään voi luokitella lähimainkaan Juha Vainion tunnetuimpien levytysten joukkoon. Laulu on kuitenkin usein esillä 50-vuotissyntymäpäivien yhteydessä ja etenkin laulun kertosäkeistön oivaltava ilmaisu "nuoruus on lahja, mutta vanheneminen on taidetta" on sanonta, joka on jäänyt elämään laulun kontekstin ulkopuolella. Jari Heinonen on havainnut, että siinä missä kahdeksan vuotta aikaisemmin levytetyssä Matkalla pohjoiseen -kappaleessa suhtaudutaan humoristisesti ikääntyvien miesten elämänmuutoksille, Viiskymppisen viisussa ikääntymistä kuvataan arvostavasti (Heinonen 1997, 185).

Kakkosraita Kirje palmurannalta on vahvan yhteiskuntakriittinen. Levytyshetkellä Suomessa oli alkanut lama ja taloudellinen ahdinko oli läsnä monen kansalaisen arjessa. Kappaleessa on ivallinen, jopa hieman makaaberi, lähestymistapa Suomen taloudelliseen tilanteeseen. Kertoja on haaksirikkoutunut kaukaiselle aurinkorannalle, jossa ei tunneta rahaa ja jokaisella jätkällä on velaton maja. Kirjeessään kertoja kysyy ironisesti, onko Suomessa asiat paremmin, "tänne uutisia kun kuulu ei". Kieltämättä nykyään laulun sanoituksen tietyt sanavalinnat kalskahtavat harmillisen eksotisoivilta ja jopa kolonialistisilta (koska laulunkertojahahmo on "ainut vaaleanahkainen", hänet on ylennetty palmurannan yhteisön päälliköksi), mutta sekin kuvastaa eräällä tavalla aikansa asenteita 1990-luvun alkuvuosilta.

Levyn A-puolen herkkiä lauluja ovat Kauan sitten ja Entiset merimiehet. Kauan sitten on Toivo Kärjen sävellys, jonka Juha levytti ensimmäisen kerran jo 1971. Sanoitus käsittelee erästä Vainion laulujen vakioaihetta eli maaseudun autioitumista. Laulu ei ilmestyttyään 1970-luvulla herättänyt juuri minkäänlaista huomiota, mutta laulu oli Vainiolle itselleen hyvin tärkeä, ja hän halusi päivittää sen Hyvän Tuulen Laulajien myötäilemänä. Lopputulos onkin ehdottomasti ensimmäistä levytystä onnistuneempi.

Pekka Nissilä on todennut osuvasti eräästä Vainion 70-luvun herkästä laulusta, ettei sellainen musiikkityyli "kaikesta huolimatta tunnu vielä oikein täysin olevan Vainion 'juttu'; näiden aika koitti myöhemmin" (Nissilä 2008). Näkemyksen voi helposti allekirjoittaa: monet Vainion 60- ja 70-lukujen herkistä lauluista ovat visusti vaipuneet unholaan. Vasta 80-luvulla Juha Vainion muutettua musiikkityyliään "seesteisemmäksi" hitaat laulut alkoivat menestyä. Selityksenä saattaa olla laulutavan muutos. Laura Henriksson on Juha Vainio -tutkimuksessaan havainnut, että Vainion laulutapa muuttui huomattavasti uran aikana. 1960- ja 70-lukujen levytyksissä Vainio lauloi usein "tehdyllä", suorastaan teennäisen korostetulla äänellä korostaakseen laulujen humoristista vaikutusta. Niinpä Vainio lauloi myös varhaiset herkät kappaleet hyvin paatoksellisesti ja jyhkeämmin sanoja tarkkaan artikuloiden. 1980-luvun alkaessa Vainio muutti laulutyyliään pehmeämmäksi ja lempeämmäksi. (Henriksson 2009, 94, 102–104, 106) Täten myös haikeiden balladien laulutapaan tuli sellaista junnumaista "herkkyyttä", mikä on ominaista hänen tunnetuimmille rauhallisille kappaleille (kuten esim. Kotkan poikii ilman siipii tai Yksinäinen saarnipuu). Myös Kauan sitten toimii koskettavammin vuonna 1990 lempeästi laulettuna kuin 1971 paatoksellisesti tulkittuna. Sovituskin on uudemmassa versiossa alkuperäistä harmonisempi: pääosassa loistavat Jari Lappalaisen viulu ja mandoliini sekä sovittaja Jaakko Salon haitari.

Entiset merimiehet on mielenkiintoinen levytys, sillä Juhalla ei ole osaa eikä arpaa sävellyksen saati sanoituksen suhteen. Sävellys on syntynyt Raimo Roihan kynästä ja sanoitus on Aappo I. Piippon käsialaa. Laulu sopii silti erittäin hyvin Junnun repertuaariin. Laulun aihe on hyvin "junnumainen" – "kotkanpoikii"-tyylinen koskettava kuvaus päähänpotkitusta kansanosasta: entiset laivaston työntekijät eivät ole pysyneet muuttuneen maailman kyydissä, minkä seurauksena he syrjäytyvät, alkoholisoituvat tappaen aikaansa Haminassa torin reunalla ja muistelevat entisiä loiston aikoja – muun muassa menneiden vuosikymmenien lakkokenraalia Niilo Wälläriä, joka toistuvasti uhkasi pysäyttää Suomen talvimerenkulun. Sanoituksesta kuitenkin kuulee, ettei sanoittajamestari ole itse asialla. Vaikka tekstissä on paljon Junnun biiseille ominaisia nokkelia loppusointuja (noituu / alkoholisoituu), sanoitus ei ole teknisesti yhtä napakka kuin Vainion itsensä sanoittamat kappaleet. Laulun kohokohta on ehdottomasti sen loppu, jota kuunnellessa on potentiaalia kylmiin väreisiin. Kappaleen kertosäkeistö on ytimekäs mutta komea. Siinä Hyvän Tuulen Laulajat laulavat: "Sellainen on meininki / mahtava on maininki / lastuina se meitä kuljettaa". Vainio ei itse laula kertosäkeistöissä kuin aivan laulun lopussa, jossa hän yhtyy kuoron lauluun säkeessä "lastuina se meitä kuljettaa". Pieni sovituksellinen jippo, jossa Vainion koruton ääni ja koskettava tulkinta yhtyy jylhään kuorolaulantaan, luo yllättävän koskettavan vaikutelman, jota on tässä sanoin vaikea selittää. Kuunnelkaa itse.

Albumin B-puoli alkaa myös kaihoisissa tunnelmissa. Reino Markkulan säveltämä Valtavaaran valssi on tiedettävästi viimeinen kappale, jonka Juha Vainio kävi levyttämässä. Surumielisessä valssissa käsitellään Juhalle tärkeää luonnonsuojelu-aihetta. Valtavaaran koskemattomassa luonnossa on muuttumaton lumous, joka koskettaa laulun kertojahahmoa aina, vaikka elämäntilanteet vaihtelevat. Valtavaara sijaitsee Kuusamossa ja on toki luonnollista, että laulun paikkakunta mainitaan tekstissä, mutta laulusta tulee väistämättä mieleen viittaus erääseen Juha Vainion kaupallisesti menestyneimpään sanoitukseen, eli Dannyn Kuusamoon, joka nousi Suomen listaykköseksi huhtikuussa 1976. Tematiikka molemmissa sanoituksissa on samanlainen: vain Kuusamon koskemattomassa luonnossa laulun kertoja saa takaisin mielenrauhansa, jonka on vilkkaassa kaupunkielämässä menettänyt. Myös tässä levytyksessä Hyvän Tuulen Laulajat ovat mukana, ja heidän osuutensa on tietojen mukaan äänitetty vasta Juhan kuoleman jälkeen.

Juha Vainio sijoittui Syksyn sävelessä 1987
kolmanneksi kappaleella Rajaseudun rambo.

Kaihoisien laulujen jälkeen esitellään albumin humoristisemmat kappaleet. Rajaseudun rambo syntyi syksyllä 1987 kritisoimaan kaavailtua uutta videolakia, jota aikoinaan luonnehdittiin Euroopan ankarimmaksi. Videolaki muun muassa kielsi K-18-elokuvien levittämisen videokasetteina. Vainio tarttui ajankohtaiseen aiheeseen ja teki siitä erittäin junnumaisen kupletin kantrityyliin. Laulu puolustaa pienen ihmisen oikeutta kertomalla syrjäseudulla asuvasta Alvar Johanssonista, joka viihdyttää itseään katsomalla väkivaltaelokuvia. Vain sen vuoksi, että sattuu pitämään niistä. Junnu on taitavasti tuonut tekstiin kaksinaismoralistista suhtautumista, jossa väkivaltaa pidetään vähemmän vahingollisena kuin erotiikkaa. Laulun viimeisessä säkeistössä Alvar Johansson kaivaa lankkujen alta kätköstä kaikkein järeimmän videon, jota katsotaan silloin, kun "pilvet peittävät kuutamon". Video on Emmanuelle. Kohufilmien klassikko oli laulun ilmestymishetkellä jälleen ajankohtainen, sillä juhannuksen 1987 tienoilla Mainostelevisio oli lähettänyt elokuvan ensimmäistä kertaa Suomen televisioverkossa valtavan palauteryöpyn saattelemana. Aikoinaan harmitti, kun Syksyn sävel retro -tv-sarjassa tämä kappale sivuutettiin toteamalla, ettei sanoittajamestarikaan aina onnistunut, koska tästä laulusta ei tullut hittiä. Mielestäni, jos tarkoituksena on tehdä kupletti jostain ajankohtaisesta ilmiöstä, ei ole tarkoituskaan, että laulusta tulee ikivihreä. Rajaseudun rambo on toiminut esityshetkellään Syksyn sävelessä 1987 loistavasti, koska silloin videolakikeskustelu on ollut käynnissä kiivaimmillaan.

Juha Vainion lauluille oli ominaista aina tietynlainen herraviha ja korkeakulttuurin kritisointi. Nämä aspektit pääsevät valloilleen kappaleessa Ookko käynny oopperassa. Laulussa ehditään ottaa kantaa kolmeen oopperaan liittyvään ilmiöön, jotka olivat ajankohtaisia 1980-luvun lopulla. Ensinnäkin tuohon aikaan alkoi maailmankuulujen tenorien Luciano Pavarottin, Placido Domingon ja José Carrerasin suurkonserttibuumi, joka herätti hämmästystä. Toiseksi Vainio piikittelee pienille paikkakunnille, jotka yrittivät profiloitua korkeatasoisiksi järjestämällä "parempien ihmisten" tapahtumia. Laulussa puhutaan ironisesti "Junttilan juhlaviikosta". Kolmanneksi rallissa sivalletaan uuden oopperatalon ylikierroksilla käyneeseen julkiseen keskusteluun. "Vaan on se häpeä, kun mittavampaa läpeä / ei tapahtumapaikaksi oo taidenautinnon." Uusi oopperatalo valmistui lopulta valtavan kritiikin saattelemana vuonna 1992. Rakennushanke maksoi huomattavasti suunniteltua enemmän. Jari Heinosen referaatin mukaan "Vainio irvailee Helismaan hengessä herrojen (ja heidän naistensa) veronmaksajille kalliiksi käyville oopperaharrastuksille" (Heinonen 1997, 185). Kaikki tämä on tiivistetty alle kaksi ja puoli minuuttia kestävään kuplettiin. Ja kun kertosäkeistökin etenee niin mukaansatempaavassa humppapoljennossa, on todettava laulun olevan Vainion myöhäistuotannon ehdotonta parhaimmistoa.

Mutta sitten vuorossa on yksi omista suursuosikeistani. Kaiken yllä aarnikotka liitää. Laulu teki nimittäin allekirjoittaneeseen melkoisen vaikutuksen, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa. Olen tosin jäänyt hieman yksin näkemykseni kanssa, sillä keskustellessani muiden Junnu-fanien kanssa en ole oikein koskaan saanut vastakaikua tämän laulun ylistämiselle. Onneksi sentään Jari Heinonen on luonnehtinut laulua "mainioksi" (Heinonen 1997, 185). Kappaleessa irvaillaan sarkastisesti kevyen musiikin näyttävää festivaalihumua aikana, jolloin jokaiseen pikkukyläänkin perustettiin jonkinlaiset kesäjuhlat. Vaikka laulussa lauletaan anonyymisti "Tuppukylän Suvisoitosta", laulussa viitataan selvästi Seinäjoen Tangomarkkinoihin. Kun tango soi niin painiseuran salissa kuin kylän keskusteltassa – ja raittiussihteerin keho taipuu notkeimmin. Itse olen lapsuudessani elänyt Tangomarkkinoiden kulta-ajan. 1990-luvulla kilpailu oli kesän kohokohtia: sitä seurattiin herkeämättä kesämökin televisiosta, Heikki Hietamies juonsi ja kilpailun jälkeen lukuisat kansankerrokset manasivat, kun Dimitri Sjöberg ei taaskaan voittanut. Tangomarkkinat oli 1990-luvulla todellinen suomalainen Ilmiö isolla iillä, jota ihmeteltiin jopa kansainvälisesti. Ulkomaalaiset dokumenttiryhmät saapuivat Seinäjoelle kuvaamaan tätä erikoista suomalaista menestystapahtumaa, jossa ihmiset tanssivat kaduilla tangoa. Tangomarkkinat nousivat vasta 90-luvun puolella suorastaan överiin suosioon, mutta Juha Vainio oli osannut jo vuonna 1989 kirjoittaa kappaleen, joka Tangomarkkinoiden kohdalla oli itse asiassa vielä ajankohtaisempi myöhemmin 1990-luvulla. Monitahoisessa laulussa kritisoidaan purevasti myös festivaalikansan kahtiajakautuneisuutta. Tavallinen kansa tanssii kadulla tangoa ja syö makkaraa, mutta eliitti pitää seuraa VIP-vieraille omissa tiloissaan, jossa tarjotaan boolia ja kunnanherrat juottavat kuvalehdistöä, jotta festivaalit saisivat suuren huomion. Tuppukylän festivaalit saavuttavat tavoitteensa, kun paikalle saapuu ministerin veli kuuluisan laulajan kanssa. Laulun nimi Kaiken yllä aarnikotka liitää viittaa silloiseen Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiveen, joka aikoinaan lenteli helikopterilla Helsingin juhlaviikkojen yllä – eikä laskeudu alas kansan pariin edes tankkaamaan. Neljäminuuttinen tangopoljentoinen kappale on silkkaa verbaalista ilotulitusta. Vainion kynä on ihailtavan sarkastinen ja ivallinen olematta kuitenkaan tarpeettoman pahansuopainen tai ilkeä.

Santalahteen uudestaan tarjoaa näkökulman 1980-luvun lopulla vallinneeseen juppikulttuuriin. Kertojan lapsuusmaisema Santalahdessa on muuttunut nousukkaiden golfkeskukseksi. Äärimmäisen mielenkiintoista on, että Vainio teki Santalahden lomakylälle vuonna 1990 mainoslaulun Santalahteen takaisin. Laulujen sisältö on samanlainen: molemmissa laulun duunarikertoja näkee entisen rakastettunsa golfaavan Santalahden golfkentällä nykyisen tohtorimiehensä kanssa. Siinä missä Santalahteen takaisin -mainoskappaleessa kuitenkin keskitytään mainostamaan viihtyisää lomakylää, albumille päätyneessä Santalahteen uudestaan -kappaleessa näkökulma on huomattavasti kriittisempi. Lapsuusmaisema on turmeltunut, koska jupit haluavat päästä pelaamaan golfia. Kaikesta tästä kritisoinnista huolimatta Santalahdella sijaitsevan Kotkan Golf Centerin Mussalon golfkentän kaikki 18 väylää on nimetty Juha Vainion laulujen mukaan.

Oot maalainen -kappaleen sanoitus on merkitty Ilkka Vainion nimiin, mutta Junnun tiedetään rustailleen kappaleen viimeisen säkeistön. Sanoittajanvaihdoksen huomaa selvästi. Ilkka Vainion sanoittama osuus on töksähtelevämpää ja keskittyy lähinnä hassunhauskoihin loppusointuihin ("en ole enää juntti / vaan oikein kulman kuntti"). Teksti muuttuu heti sujuvammaksi viimeisessä säkeistössä ja saa myös hieman analyyttisempiä sävyjä. Siinä missä Ilen sanoittamissa säkeistössä maalta kaupunkiin muuttanut henkilö hämmästelee kulttuurisokkia, viimeisessä säkeistössä verrataan kaupunkilaisten elämää kerrostalossa mullikarjaan: molemmat elävät karsinoissa ja yhteisruokaloissa soi kalke kellojen. Vaikka Oot maalainen jatkaa tavallaan Juha Vainion maaltamuuttoa käsittelevien laulujen sarjaa, kappale on selvästi muihin albumin levytyksiin verrattuna kepeämpi ja pinnallisempi. Oikeastaan parasta antia on melkein Jaakko Salon näppärä sovitus: lajityyli on kantrivivahteinen, joka assosioituu helposti kuulijan mielessä maaseutuun ja maalaiselämään. Omanlaisensa ripauksen lauluun tuovat Sonja Lummen nuorekkaat "jee, jee"-taustalaulustemmat.

Levyn viimeinen raita on yksi Juhan kauneimmista balladeista ja koskettavimmista tarinoista. Markku Johanssonin säveltämä Mies itäsaariston vetää täysin vertoja esimerkiksi kovasti ylistetyille Yksinäinen saarnipuu tai Kotkan poikii ilman siipii -ikivihreille, ja toivoisinkin, että laulu "löydettäisiin" vielä joskus sen ansaitsemalla arvostuksella. Laulussa kertoja menee tapaamaan syysmyöhällä Haapasaareen vanhaa miestä, joka ei ole oikein vieläkään päässyt yli siitä, että hänen synnyinseutunsa, Tytärsaaret ja Seiskari, ovat rauhansopimuksessa päätyneet Neuvostoliitolle. Laulu on riipaisevan haikea, mutta Juha Vainio ei sorru ruikuttamiseen. Junnun raitistumisenjälkeiselle tuotannolle ominainen sydämellinen tunnelma vallitsee koko liki neliminuuttisen tuokiokuvan ajan. Sanoituksessaan hän luo eläväntuntuisen kuvan tunteikkaasta kohtaamisestaan saaressa asuvan äijän kanssa sumuisena syksyisenä iltana. Laulun onnistuneessa sovituksessa erityisesti flyygelitorvi ja mandoliini maalaavat hienosti kappaleen tunnelmaa. Teksti on myös hienon monivivahteinen: kuin ohimennen laulun loppupuolella kertoja mainitsee itäsaariston miehen olevan hänen "tyttärensä vaari" eli oma isä.

Silti, vaikka tässä on tullut ylistettyä Kaiken yllä aarnikotka liitää ja Mies itäsaariston -kappaleita, niin omalla tavallaan levyn kohokohta on sen kolmas raita Janatuinen svengaa jälleen, sävellys: Erik Lindström. Kuten Jaakko Salo on todennut: "on jotain suorastaan mystistä, että viimeisellä levyllään Juha palaa samoihin hulvattomiin tunnelmiin, mistä hän 60-luvulla aloitti". Juhannustanssit vuodelta 1965 oli Juha Vainion läpimurtohitti. Siinä Suomen kansalle esiteltiin haitaristi Janatuinen, joka olisi halunnut soittaa jatsia, mutta Suomen kansa vaati tangoa. Muutama kuukausi Juhannustanssien jälkeen ilmestyi kappale Jamit, jossa esiteltiin koko Janatuisen jatsiyhtye. Janatuinen, Ykä Kymäläinen, Dizzy Horttanainen ja Jaska Sasi painuivat jouluiltanakin autotalliin soittamaan jatsia, eikä rouva Kymäläinen voinut ymmärtää miesten jazz-intoa. Nyt 25 vuotta myöhemmin nämä Junnun ensihittien hahmot heräsivät uudelleen henkiin. Vaikka vuodet ovat vierähtäneet ja miehet vanhentuneet (Sasin Jaska on jo vanhainkodissa), niin edelleen he palaavat nuoruutensa tunnelmiin soittamalla autotallissa jatsia. Jazz-musiikin arvostus on 25 vuoden saatossa noussut ja siitä on osoituksena kappaleen loppu, kun rouva Kymäläisen ideoimana koko porukka lähtee Porin Jazzeille. Lopulta Rouva Kymäläisen "täytyy jotain alkaa ymmärtää". Mikä symbolinen arvo tällä laululla onkaan! Koko Junnun 25-vuotisen uran ympyrä sulkeutuu ja tarina saa onnellisen päätöksen. Jos kokoaisin Junnu Vainion tuotannosta kokoelmalevyn tai soittolistan, sen pitäisi ehdottomasti alkaa Juhannustansseista ja Jameista ja päättyä tähän lauluun.

Kaikki levyn 12 raitaa julkaistiin vuonna
1996 20 suosikkia -sarjan kokoelmalla.

Artistin menehtyminen on valitettavasti varmin tapa menestyä levymyyntilistoilla. Se nähtiin erityisen raadollisesti Tapio Rautavaaran kohdalla. Hän ei ehtinyt uransa aikana saavuttaa minkäänlaista kultalevyä mutta kuoleman jälkeen ilmestynyt kokoelma Reissumiehen taival (1979) myi maagiset 150 000 äänitettä. Vainion kohdalla tähän markkinarakoon iski marraskuussa 1990 julkaistu kokoelma Laulaja ja lauluntekijä, joka ylsi albumilistalla miltei kärkisijoille ja myi yli 50 000 äänitettä. Vainion pitkäsoitot eivät aikoinaan tavallisesti nousseet albumilistoille ja valitettavasti myös Viiskymppisen viisut ilmestyttyään alkuvuodesta 1991 koki saman kohtalon: levy ei saanut listamerkintää, eikä se ollut kovinkaan hääppöinen myyntimenestys. Juha Vainion kanssa samassa levy-yhtiössä työskennellyt Jaakko Karilainen on harmitellut: "Juhan omat levyt eivät myyneet mitenkään hyvin hänen elinaikanaan. Vasta kuoleman jälkeen niiden arvo ymmärrettiin." (Kotirinta 2002, 307) Juha Vainio on saavuttanut parhaat sijoituksensa Suomen albumilistalla hänen menehtymisensä jälkeen julkaistuilla kokoelmalevyillä.

Reijo Ikävalkon Juha Vainio -elämäkerrassa Täyttä elämää – Kotkan poikii ilman siipii (1998) tuodaan esille näkemys, jonka mukaan Viiskymppisen viisut -albumi saattoi olla suunniteltu tarkoituksella testamentiksi. Kirjassa viljellään useita anekdootteja, joissa uskotellaan Junnun aavistaneen, ettei elinpäiviä olisi enää paljon jäljellä. (Ikävalko 1998, 275–288) Vainio oli laatinut testamentin ja toistuvasti valitellut huonoa sydäntään ja rytmihäiriöitään. Kirjassa Jaakko Salo on pohtinut, että Vainion loppuunsuorittamisen tarve ja "merkillinen vimma" valmistaa albuminsa voisi kertoa siitä, että Junnu tiesi tekevänsä levyään kilpaa kuoleman kanssa. Tällainen näkökulma voisi osaltaan selittää sen, miksi levyn taustajoukkoihin on haalittu niin paljon henkilöitä, joiden kanssa hän oli vuosikymmenien saatossa tehnyt yhteistyötä.

Vaikka Juha Vainio on aina ollut ammattitaitoinen sanoittaja, nämä hänen viimeiset tekstinsä ovat jotenkin aivan erityisen teräviä ja nokkelia. Se herättää kaihoisan ajatuksen siitä, mitä kaikkea hän olisikaan vielä ehtinyt tehdä, jos vain olisi saanut elää pidempään. Laura Henriksson on tuonut esiin, että Juhan laulut luonnonsuojelusta olisivat saaneet uusia ulottuvuuksia ympäristötietoisuuden kasvamisen ja ilmastonmuutoksen myötä (Henriksson 2009, 222–223). Itseäni hykerryttää ajatus siitä, millaisia piikkejä Vainio olisi tehnyt oman nuoruuteni ilmiöistä. Kun Juha uransa varrella kritisoi kaikenlaista muodikasta musiikkia (Paras rautalankayhtye, Tangokauppias, Punk-humppa, Mies joka tapasi Dingon), voi vain miettiä minkälaisen reaktion esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa menestyneet rap- ja hip hop -artistit olisivat aiheuttaneet.



Spotifyhin on ikävä kyllä päässyt lapsus, nimittäin raita numero 5 tarjoaa mainoskappaletta Santalahteen takaisin, vaikka siinä pitäisi olla Santalahteen uudestaan. Oikean laulun voitte kuunnella tästä.

Lähteet:

Kirjallisuus:

Heinonen Jari (1997) Katseita suomalaisuuteen – Vastarinta ja luopuminen suomalaisessa kansanomaisessa kulttuurissa. Esimerkkeinä Aleksis Kivi, Väinö Linna, Juha Vainio ja Irwin Goodman. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki.

Henriksson Laura (2010) Aivan kuin mainingit sois – Juha Vainion laulujen äärellä. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Ikävalko Reijo (1998) Täyttä elämää – Kotkan poikii ilman siipii. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Kotirinta Pirkko (2002) "Helismaan manttelinperijä" ei koskaan tavannut edeltäjäänsä. Teoksessa Gronow Pekka, Lindfors Jukka, Nyman Jake (toim.) Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Nissilä Pekka: Juha Vainion kaikki levytykset 1963–1990. Juha Vainio – Legendan laulut 10CD-boksi (Warner 2008).

Salo Jaakko. 20 suosikkia – Viiskymppisen viisu (Fazer 1996).

Onko Arja Korisevalla hittiä?

Tämän kevään Tähdet tähdet -tuotantokausi on tuonut Arja Korisevan takaisin valtakunnalliseen julkisuuteen. Sen myötä rupesin pohtimaan Korisevaan niin usein liitettyä väitettä, jonka mukaan hänen uraltaan puuttuu hittikappale. Pohdin tässä kirjoituksessa, että eikö Arja Korisevalla todellakaan ole ensimmäistäkään hittiä. Ja vaikka ei olisikaan, niin miksi hänen kohdallaan sitä tunnutaan pitävän ongelmana.

Arja Korisevan kohdalla hitittömyyttä on pidetty toistuvana ongelmana. Esimerkiksi keväällä 2001 Ilta-Sanomat teki viihdesivuilleen reportaasin Korisevasta, joka oli valmistamassa seuraavaa levyään Kuuntelitko sydäntäs. Lehtiartikkelissa pohdittiin, joko nyt vihdoinkin löytyisi Korisevalle Se Hittikappale. Levyn valmistumisprosessia kuvailtiin poikkeuksellisen huolelliseksi. Materiaaliksi valikoitui niin pomminvarmaa tavaraa, että nyt jos koskaan Koriseva saa vihdoinkin "kauan kaivatun" hittikappaleen. Mutta oliko tilanne tosiaan sellainen kuin kyseisessä iltapäivälehden artikkelissa esitettiin? Eikö 12 vuotta alalla toimineella Arja Korisevalla tosiaan ollut ennen vuotta 2001 yhtään levytystä, jonka olisi voinut luokitella hitiksi.

Arja Koriseva nousi suomalaisten keskuudessa suureen suosioon kesällä 1989 voitettuaan Seinäjoen Tangomarkkinoilla Tangokuningattaren tittelin. Vuonna 1990 ilmestynyt esikoisalbumi myi upeasti yli 100 000 äänitettä. Myös toinen albumi Me kaksi vain vuodelta 1991 menestyi erinomaisesti myyden yli 80 000 äänitettä. Kolme seuraavaakin pitkäsoittoa (Kun ilta saapuu kaupunkiin 1992, Naisen tie 1994 ja Rakastunut nainen 1995) ylittivät vaivattomasti kultalevyrajan mutta tämän jälkeen levyjen menestys jäi listoilla vaatimattomammaksi. Arja Korisevan kohdalla julkisuus ei suinkaan rajoittunut ainoastaan vain hänen laulajanuraansa (eli levytyksiin ja keikkoihin), vaan hän oli 90-luvulla eräänlainen viihteen monitoimiammattilainen, joka nähtiin muun muassa prime timessa esitettyjen viihdeohjelmien juontajana (esimerkiksi Näytön paikka), ja monet 90-luvun lapset muistavat hänet Disneyn Pocahontas-piirretyn dubbausroolista. Korisevan poikkeuksellisen suuren suosion kiteyttää seuraava lainaus Lasse Norrekselta, minkä hän kirjoitti vuonna 1995 ilmestyneen Korisevan kokoelmalevyn esittelytekstiin:

"Jokainen suomalainen tietää kuka on Arja Koriseva. Ja jokaisella suomalaisella on varma mielikuva Arja Korisevasta, - aina yhtä elämänmyönteisestä ja hyväntuulisesta, hienosti menestyneestä iskelmälaulajattaresta ja suositusta tv-tähdestä."

Liioittelun makua? Ei välttämättä. Uskon, että 90-luvun alkupuoliskolla todella monet suomalaiset todella tiesivät kuka Arja Koriseva on, vaikka eivät olisi kuulleet yhtäkään hänen levytystään.

Ennen kuin lähdetään tutkimaan Korisevan "hitittömyyttä", pitäisi tietenkin määritellä, mikä on hitti. Yksiselitteistä selitystä käsitteelle "hitti" ei ole. Esitän tästä muutaman esimerkin:

Kumpi on mielestäsi suurempi hitti Juice Leskiseltä: Se oli jautaa vai Syksyn sävel? Molemmat on levytetty vuonna 1975. Veikkaisin, että tänä päivänä 99 % suomalaisista vastaisi ilman muuta Syksyn sävelen. Sehän on yksi suomalaisen kevyen musiikin suurimmista klassikoista. Mutta, jos katsommekin ainoastaan levymyyntitilastoja, niin oikea vastaus onkin Se oli jautaa. Se oli jautaa nousi kesäkuussa 1975 Juice Leskisen suursuosion vanavedessä Mitä Suomi Soittaa -listan ykköseksi. Sen sijaan syksymmällä ilmestynyt Syksyn sävel oli ensimmäinen Juicen single, joka floppasi täysin, eikä noussut singlelistalla kuin sijalle 18. Laulu on toki myöhemmin vuosien saatossa noussut suureksi klassikoksi, mutta ilmestyttyään se floppasi kaupallisesti.

Jos levymyyntilistoja tutkii tarkemmin, niin myös muun muassa Junnu Vainiolla ei olisi juurikaan hittejä. Vaikka "koko Suomi" osaa hyräillä sellaisia lauluja kuten Albatrossi, Yleisessä saunassa tai Sellaista elämä on, joita nykyään luonnehditaan helposti ikivihreiksi ja klassikoiksi, eivät ne nousseet aikoinaan listoille. Edes Paula Koivuniemen Aikuinen nainen ei aikoinaan ollut listahitti, vaikka nykyään laulun asemaa legendaarisena klassikkona tuskin tarvitsee tässä erikseen eritellä. Tai Rauli "Badding" Somerjoen Paratiisi...

Onko Arja Korisevalla listahittejä? Tähän vastauksen tarjoaa Timo Pennasen ansiokas listakirja Sisältää hitin. (Teos on ilmestynyt vuonna 2006, joten tiedot perustuvat toki yhdeksän vuotta vanhoihin tilastoihin.) Teoksen mukaan Koriseva on ollut vuonna 2006 listamenestyksensä perusteella kaikkien aikojen menestyneimpien kotimaisten esittäjien listalla sijalla 49. Listamenestykseen on toki vaikuttanut Korisevan myydyimmät albumit, jotka olivat listoilla melkoisia menestystarinoita. Esimerkiksi esikoisalbumi oli albumilistalla puolisen vuotta, parhaimmillaan sijalla 2. Toinen albumi Me kaksi vain oli yli 20 viikkoa listoilla, kaksi viikkoa listaykkösenä. Albumilistalla menestyminen on kuitenkin sivuseikka, kun olemme kiinnostuneita hittikappaleista. Niinpä tutkikaamme albumilistan sijaan yksittäisten kappaleiden listausta. Pennasen teos osoittaa, ettei yksikään Korisevan levytys ole noussut Suomen viralliselle singlelistalle, mutta hänen laulunsa ovat nousseet radiolistoille ja 50 hittiä -listalle.

Pennanen on teoksessaan käyttänyt – 50 hittiä -listan tapaan – laulujen yhteydessä "nappeja" kertomaan hitin suuruuden. Mitä enemmän laulu on kerännyt pisteitä listallaoloaikanaan, sitä enemmän sillä on "nappeja". Korisevalla on kolme levytystä, jotka ovat saavuttaneet kaksi "nappia": Kun ilta saapuu kaupunkiin (1992), Kattojen primadonna (1995) ja Mieli maailmoja juoksee (1997). Nämä kolme levytystä ovat siis Korisevan kolme suurinta listahittiä sen perusteella, miten ne ovat menestyneet radion soittolistoilla ja 50 hittiä -listalla. Yhden "napin" levytyksiä ovat Kuningaskobra (1990), Me kaksi vain (1991), Kai virheen tein (1994), Et saa mua unohtaa (1994), Naisen tie (1994) ja Rakastunut nainen (1995). Nämä laulut ovat kaikki menestyneet mukavasti radiosoittoa mittaavilla listoilla, joten voitaneen todeta, että Korisevalla on kuitenkin ollut ihan selvästi radiohittejä, vaikka varsinaisia merkintöjä singlelistalle ei olekaan kertynyt. Edellä mainittujen lisäksi Korisevalla on ollut kymmenisen muutakin laulua, jotka ovat nousseet näille kahdelle listalle (radio tai 50 hittiä), mutta eivät ole menestyneet niin hyvin, että olisivat saaneet Pennasen listauksissa "nappeja".

Mutta sitten palataan jälleen kysymyksen: onko hitti vain sellainen laulu, jolla on listasijoituksia. Luettelosta puuttuu esimerkiksi sellainen levytys kuin Enkelin silmin (1991). Tony Latvan ja Petri Tuunaisen Iskelmän tähtitaivas -teoksessa (2004) Enkelin silmin -laulua luonnehditaan seuraavasti:

"Vaikka Arjan uran ongelmana on useissa yhteyksissä pidetty varsinaisen hittikappaleen puuttumista, niin tässä tapauksessa voitaneen puhua ainakin jonkinlaisesta kestosuosikista. Enkelin silmin on ollut myös yksi karaokebaarien suosituimmista esityskappaleista."

Näkemykseen voin yhtyä. Vaikka omakohtaiset kokemukset eivät olekaan relevanttia todistusaineistoa, niin myös itsekin muistan elävästi lapsuudestani sen, että tiesin Arja Korisevalta kappaleen Enkelin silmin, vaikka en silloin ala-asteikäisenä millään tavalla seurannut musiikkimarkkinoita.

Entäs Hienohelma? Me kaksi vain -albumin (1991) aloitusraita. Ei listamenestys, mutta hyvin monet suomalaiset muistavat kappaleen, koska vuonna 1995 Tenavatähden voittanut Annika Siltaniemi esitti kyseisen kappaleen kilpailussa, jota suomalaiset seurasivat todella aktiivisesti 1990-luvulla. Ja mitenkäs Tuulen värit? Oscarilla palkittu elokuvasävelmä loistavasti menestyneestä Pocahontas-elokuvasta. Monien suomalaisten mieliin lienee jäänyt suomenkielinen versio siinä missä originaalikin.

Tilastot ja edellä esittämäni mutu osoittavat, ettei Korisevan kohdalla voida täysin aukottomasti todeta, ettei hänellä ole ollut yhtäkään hittiä. Häneltä toki puuttuu sellainen koko kansan tuntema jättihitti. Hänen aikalaisillaan, kuten esimerkiksi Joel Hallikaisella on ollut Kuurankukkansa (1992, kuusi "nappia" Pennasen tilastoissa) ja Kaija Koolla Kuka keksi rakkauden (1993, peräti kahdeksan "nappia"). Mutta Korisevalla on todistettavasti ollut levytyksiä, jotka ovat menestyneet erittäin mukavasti muun muassa radiolistoilla. Voisiko osasyy Korisevan "hitittömyyden" kokemukseen johtua siitä, että Koriseva on luonut uraa aikana, jolloin Suomessa ei ollut enää "yhtenäiskulttuuria" musiikkimarkkinoilla. Jos 1970-luvulla Katri Helena tai Marion levyttivät jonkin hitin, se tavoitti monet kansankerrokset, koska kevyen musiikin tarjonta radiotaajuuksilla oli niukkaa. Paikallisradioita ei ollut, koska Ylellä oli radiomonopoli. Ei ollut eri kohdeyleisöille suunnattuja radiokanavia eikä eri musiikkityyleihin erikoistuneita joukkoviestimiä. Sen sijaan 90-luvulla iskelmästä kiinnostumattomat ihmiset tuskin kuuntelivat radioasemia, jotka soittivat Naisen tietä tai Kattojen primadonnaa. Näin ollen Korisevan radiohitit tavoittivat ainoastaan yleisön, joka suhtautui myötämielisesti iskelmään. Sen sijaan Kuurankukka tai Kuka keksi rakkauden olivat niin merkittäviä ilmiöitä, ettei niiden kuulemiselta voinut välttyä, vaikka ei olisi muuten digannutkaan Joel Hallikaista tai Kaija Koota.

Jos lähdetään olettamuksesta, että Arja Koriseva oli levyttävänä artistina "vain" iskelmäkansan suosikki, niin onko hänen "hitittömyytensä" iskelmälaulajien joukossa poikkeuksellista? Tutkitaanpa Pennasen kirjasta, miten muutamat muut 90-luvulla uransa aloittaneet tanssikansan iskelmäsuosikit ovat menestyneet listoilla. Otan esimerkiksi Tarja Lunnaksen ja Eija Kantolan. Kantolan menestys Pennasen tilastoissa on huomattavasti Korisevan menestystä vaatimattomampaa. Kantolalla on vain kaksi "napin" saanutta levytystä: Serkkupoika (1995) ja Kylmä, kuuma ja kaunis (2000). Nappeja on kummallakin vain yksi. Tarja Lunnaksella on myös kaksi "napillista" levytystä: Oon rakastunut (2001), yksi "nappi", sekä Seine (1997), jolla on kaksi "nappia". Kantolalla ja Lunnaksella on siis kummallakin vain kaksi napillista kappaletta siinä missä Korisevalla niitä on yhdeksän. Myös Kantolan ja Lunnaksen albumimenestykset ovat huomattavasti vaatimattomampaa kuin Korisevalla. Albumit ovat nousseet vain muutamiksi viikoiksi listoille, parhaimmillaan sijoille 20–30. Osaisiko yksikään iskelmämusiikista tietämätön nimetä yhtäkään Kantolan tai Lunnaksen levytystä? Tuskinpa. Siitä huolimatta en ole koskaan kuullut valitusta siitä, että Eija Kantolan tai Tarja Lunnaksen uralta puuttuisi hittikappale. Korisevan kohdalla hitittömyyttä pidetään kuitenkin ongelmana, vaikka Pennasen teos osoittaa, että hänellä on ollut selvästi enemmän radiohittejä kuin näillä kahdella muulla iskelmätähdellä.

Väitän Korisevan kohdalla puheen hittikappaleen puutteesta perustuvan vain ja ainoastaan siihen, että on harvinaista, että iskelmälaulaja nousee niin suureen valtakunnalliseen suosioon ilman koko kansan tuntemaa superhittiä. Jos Joel Hallikainen esiintyi 90-luvun alkupuoliskolla julkisuudessa, kaikki osasivat yhdistää hänet Kuurankukkaan. Jos Kaija Koo esiintyi 90-luvun alkupuoliskolla julkisuudessa, kaikki osasivat yhdistää hänet Kuka keksi rakkauden -kappaleeseen (yhtään muita menestyksiä vähättelemättä). Korisevalla ei ollut yhtään näin suurta koko kansan tuntemaa menestyshittiä mutta siitä huolimatta hän oli valtakunnallisesti erittäin suosittu ja tunnettu viihdetaiteilija.

Niin, kuinka kävi keväällä 2001 ilmestyneelle Kuuntelitko sydäntäs -levylle, jonka piti sisältää pomminvarma hittikappale. Levy oli vaivaiset kolme viikkoa Suomen virallisella listalla, parhaimmillaan sijalla 26. Pennasen listan mukaan se oli Korisevan albumeista ensimmäinen, jolta ei noussut yksikään kappale radio- tai 50 hittiä -listalle. Aikaisemmilta levyiltä oli löytynyt ainakin yksi kappale, joka oli noussut edes jommallekummalle listalle.

Kuukauden levyartikkeli: Finnhits 2 (Finnlevy, 1975)

Ajattelin julkaista (ainakin tänä vuonna) joka kuun ensimmäinen lauantai kirjoituksen jostain klassikkolevystä, joka on ollut tavalla tai toisella merkittävä vuosien varrella. Sarjan aloittaa legendaarinen kokoelma, joka oli 37 vuotta Suomen kaikkien aikojen myydyin kokoelmalevy.

"Finnhits" on käsite sekä levysarjana että musiikkityylinä. Musiikkityylinä Finnhits viittaa useimmiten 1970-luvulla levytettyihin ikivihreisiin suomenkielisiin pop-iskelmiin. Esimerkiksi usein mainitaan, että Vicky Rostin ja Freemanin legendaariset hitit ovat finnhits-musiikkia tyylipuhtaimmillaan. Musiikkityylin käsitteenä "finnhitsiä" on tosin käytetty melko laveasti. Siitä on osoituksena esimerkiksi vuonna 2012 järjestetty suosittu Finnhits-kiertue, jossa esiintyivät Danny, Eini, Frederik, Vicky Rosti ja Tapani Kansa. Kyseisen kiertueen konserteissa finnhits-käsitteen alle hyväksyttiin niin Dannyn ja Tapani Kansan jo 1960-luvulla levyttämät menestyshitit kuin Einin 1980-luvun diskoiskelmät. Näin ollen esimerkiksi Dannyn Tuuliviiri tai Seitsemän kertaa seitsemän (1968) ja Einin elokuvasävelmä Kesä ja yö (1984) saivat edustaa "finnhits-musiikkia". Nurinkurisesti käsitteen alkuosalla viitataan suomalaisuuteen, vaikka finnhitsien kulta-aikana elettiin käännösiskelmien valtakautta. Toisin sanoen, vain pieni murto-osa finnhitseistä on alun perin suomalaista alkuperää.

Finnhits-musiikki mielletään kuitenkin leimallisesti 1970-lukuun tietenkin sen vuoksi, että 70-luvun jälkipuoliskolla julkaistiin legendaarista Finnhits-levysarjaa. Levysarjan ideana oli koota 16 suosioon noussutta levytystä samalle kokoelmalle. Ensimmäinen Finnhits-kokoelma ilmestyi alkuvuodesta 1975. Vuosien 1975 ja 1979 välillä julkaistiin vuosittain kaksi Finnhits-äänitettä, joten vuosikymmenen päättyessä kokoelmia oli kertynyt jo kymmenen. Sarja jatkui katkeamattomana vielä vuoteen 1981, johon mennessä julkaistiin neljä 80-luvun Finnhits -kokoelmaa. Nykyään näitä 14 kokoelmaa pidetään varsinaisina legendaarisina Finnhits-levyinä, jotka Warner Music Finland päivitti CD-formaattiin vuosina 2003–2004.

Finnhits-konseptia on pyritty elvyttämään myöhemmin. Vuosina 1983, 1984 ja 1986 vuorossa olivat Uusi Finnhits -kokoelmat. 1990-luvulla Fazer Recordsilta ilmestyi jälleen Finnhits-nimellä kolme kokoelmaa, joissa markkinoitiin levy-yhtiön suosituimpien artistien uusia levytyksiä. Vuonna 2009 Warner Music Finland julkaisi nimellä Finnhits 2.0 kokoelmia, jotka sisälsivät hittilevytyksiä mm. Chisulta, Juha Tapiolta ja Maija Vilkkumaalta. Kesällä 2010 Ilta-Sanomien sivuilla Finnhits-sarjassa esiteltiin ikivihreitä suomalaisia klassikkohittejä. Juttusarjan kylkiäisiksi Ilta-Sanomat lanseerasi yhdessä Warnerin kanssa lehtiensä oheismateriaaliksi peräti kymmenen omaa Finnhits-klassikot -CD-kokoelmaansa, joiden kansitaide mukaili alkuperäisten Finnhitsien ulkoasua. Kappalevalinnoilla ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä alkuperäisten Finnhits-levyjen kanssa.

Finnhits ei ollut suinkaan ensimmäinen LP-kokoelmasarja, johon koottiin aikansa hittejä samojen kansien alle. Suomalaiset levy-yhtiöt olivat julkaisseet aikoinaan muun muassa Huipulla- ja Toivekonsertti -kokoelmia. Finnhitsistä tuli kuitenkin kokoelmasarjoista ikimuistoisin. 1970-luvun Finnhits-kokoelmat olivat valtavia kaupallisia menestyksiä. Vinyylejä ja kasetteja ostettiin niin paljon, että kuusi ensimmäistä Finnhits-kokoelmaa saavuttivat Suomen albumilistalla ykkössijan. Finnhits-kokoelmien kohdalla ennätykselliseen suosioon johti epäilemättä osaltaan täysin mullistava ilmiö levymarkkinoilla: mainoskampanja televisiossa. Nykyaikana voi olla vaikea ymmärtää, kuinka uusien levyjen mainostaminen televisiossa on ollut aikoinaan uusi ja ennennäkemätön markkinointikeino. Finnhits-levyjen kannet erottuivat joukosta "Tuttu levy TV:stä!" -merkinnöillä. (YouTubesta löytyvät Finnhits 5 ja Finnhits 6 -kokoelmien mainokset.)

Finnhits-kokoelmista vastasi Suomen suurin levy-yhtiö Finnlevy. Edes levy-yhtiössä ei osattu aavistaa, kuinka järisyttävän seurauksen televisiomainonta voisi aiheuttaa. Teoksessa Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille (Gronow, Lindfors, Nyman (toim.) 2002, Tammi) Jaakko Karilainen on kuvaillut Finnlevyn henkilökunnan ajatuksia ensimmäisen Finnhits-kokoelman julkaisun aikoihin:

"Koska televisiokampanja oli kallis, jälleenmyyjät saivat normaalia pienemmät alennukset eikä levyissä ollut vaihto-oikeutta kuten tavallisesti. '[Osmo] Ruuskanen arvuutteli henkilökunnalta levyjen myyntimääriä. Oma arvioni oli 3 000, joku sanoi 700, eräs puhelinmyyjä peräti 15 000.' Karilaisen mukaan kenelläkään ei ollut mitään käsitystä televisiomainonnan vaikutuksesta tällä alalla, ja niinpä menestys ylitti hurjimmatkin arvaukset moninkertaisesti: 'Ensimmäistä levyä myytiin 98 000!'"

Ensimmäinen Finnhits-kokoelma ilmestyi kevättalvella 1975 ja se sisälsi hittilevytyksiä vuosilta 1973 ja 1974, joskin joukkoon oli eksynyt myös Kirkan Mamy blue, joka oli ikuistettu jo vuonna 1971. Vuodesta 1972 lähtien Suomen kaksi suurinta levy-yhtiötä, Finnlevy ja Scandia, kuuluivat samaan konserniin. Levy-yhtiöt kilpailivat vielä keskenään verisesti esimerkiksi käännöskappaleiden oikeuksista, mutta samaan konserniin kuuluminen mahdollisti yhteisten kokoelmien julkaisemisen. Ensimmäisellä Finnhits-kokoelmalla onkin vain Finnlevyn ja Scandian artistien levytyksiä. Tästä johtuen muutamista hiteistä ei sisällytetty suosituinta versiota. Uneen aika vaipuu, Eviva Espanja ja Niin olivat Kisun, Marionin ja Lea Lavenin hittejä, mutta artistit levyttivät kilpailevalle EMI Finland -levy-yhtiölle. Niinpä Eviva Espanja kuultiin kokoelmalla Tuula Siponiuksen tulkitsemana. Uneen aika vaipuu ja Niin -kappaleista oli valikoitu 1970-luvun alun äänikuningas Fredin cover-versiot. Suosiostaan huolimatta Fredi ei onnistunut omimaan näitä kahta levytystä omiin nimiinsä: kansa halusi kuulla hitit Kisun ja Lea Lavenin tulkitsemina.

Finnhits-kokoelma oli huikea myyntimenestys: se oli kahden kuukauden ajan Suomen myydyin albumi ja lopullinen myyntilukema hipoi silloista ennätystä. Jatkoa saatiin syksyllä 1975, jolloin ilmestyi sarjan legendaarisin julkaisu: vielä suurempaan suosioon yltänyt Finnhits 2.

Kakkososaan "liisattiin" myös konsernin ulkopuolisen EMI Finlandin levytyksiä. 16 kappaleesta peräti viisi ovat EMIn levytyksiä: El Bimbo, Hasta manana, Silloin, Sininen ja valkoinen ja Tumma nainen. Jukka Kuoppamäki on muistellut elämäkerrassaan Elämän valtatie (1998) saaneensa EMIstä moitteita, kun oli antanut luvan sisällyttää Sinisen ja valkoisen kilpailevan levy-yhtiön julkaisulla. Kuoppamäki piti itse tärkeänä, että laulu pääsisi mukaan kokoelmalle, jota oletettavasti myytäisiin hyvin. Lopulta kokoelmalle päätyi kuitenkin neljä muutakin EMI-hittiä. Ilmeisesti EMIssäkin lopulta ymmärrettiin levy-yhtiöiden välisen yhteistyön potentiaali ja kenties finnhits-näkyvyyden uskottiin hyödyntävän yhtiön artisteja. Finnhits 2 -kokoelman ainoa selkeä coverlevytys on levyn päätösraita Kalliolle, kukkulalle. KOM-teatterin Love Recordsille ikuistama unohtumaton esitys (1972) on kokoelmalla korvattu mystisen ABC-kuoron vähemmän ylevänä versiona. ABC-kuorosta en tiedä muuta kuin että sen nimissä on julkaistu vain kaksi levytystä. Tämän Kalliolle kukkulalle -versionnin lisäksi kuoro levytti oman näkemyksensä Ruusuja hopeamaljassa -ikivihreästä kokoelmalle Listoilla 4.

Finnhits 2 tarjoaa oivallisen läpileikkauksen 1970-luvun puolivälin kotimaisen pop-iskelmän menestyksiin. Suomirock on tässä vaiheessa jätetty Finnhits-käsitteen ulkopuolelle, joten levyllä ei kuulla esimerkiksi Hectoria, Juice Leskistä saati Hurriganesia, Sleepy Sleepersistä puhumattakaan. Toki syynä saattaa olla "väärät" levy-yhtiöt. Hector levytti PSO:lle, Juice ja Hurriganes taas olivat Love Recordsin artisteja. Sleepy Sleepers sen sijaan levytti EMIlle, jonka levytyksiä päätyi Finnhits 2:lle, mutta kenties kokoelman kokoajat olivat sitä mieltä, ettei epäsovinnainen Kuka mitä häh sopinut samaan kokonaisuuteen Katri Helenan ja Jukka Kuoppamäen kanssa.

Finnhits 2 -kokoelman menestyneimmät kappaleet ovat eittämättä Marionin El Bimbo ja Katri Helenan Vasten auringon siltaa, jotka olivat suurhittejä vuonna 1975. El Bimbo oli ollut peräti kolme kuukautta Suomen listaykkönen maaliskuusta toukokuuhun. Vasten auringon siltaa oli taas usean kuukauden ajan listoilla kakkos- ja kolmossijoilla. Leidit ovat kokoelmalla muutenkin hyvin edustettuina, sillä mukana on myös Lea Lavenin tavaramerkkihitti Tumma nainen syksyltä 1974. Mielenkiintoista kyllä, Scandian artisti Ami Aspelund oli levyttänyt Tumman naisen – itse asiassa hän on kappaleen ensilevyttäjä, sillä hänen versionsa julkaistiin ennen Lea Lavenin levytystä! – mutta kansa oli ottanut Lavenin version omakseen ja se päätyi myös tälle kokoelmalle, vaikka Laven oli EMIn artisti.

Varsinaisten listamenestysten ohella kokoelmalla on muutama hieman vanhempi levytys, jotka eivät olleet aikoinaan kummoisia listahittejä, mutta ovat sittemmin osoittautuneet ikivihreiksi. Yksi näistä on kokoelman varhaisin levytys, jo edellä mainittu Sininen ja valkoinen, joka levytettiin jo vuonna 1972. Jukka Kuoppamäki voitti Sinisellä ja valkoisella Itämeren maiden iskelmäfestivaalit Rostockissa 1972. Kappale julkaistiin Kuoppamäen syksyllä 1972 ilmestyneellä albumilla Valtatie, mutta laulun vastaanotto jäi tuoreeltaan vaatimattomaksi. Sininen ja valkoinen nousi listoille vasta seuraavan vuoden puolella, eikä se silloinkaan ollut mikään menestystarina. Laulun paras listasijoitus oli vasta 17. sija singlelistalla elokuussa 1973. Vaatimattomasta listamenestyksestä huolimatta laulu jäi suomalaisten mieliin, mistä lienee yhtenä osoituksena laulun julkaiseminen kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen tällä kokoelmalla. Yhtä lailla on täysin mahdollista, että laulun kohoamista ikivihreäksi kansallisaarteeksi on saattanut edesauttaa juuri sen sisällyttäminen tälle erinomaisesti myyneelle kokoelmalevylle. Sininen ja valkoinen on malliesimerkki iskelmästä, joka voi nousta koko kansan tuntemaksi ikoniseksi klassikoksi, vaikka se ilmestymishetkellään ei olisikaan listamenestys. Muita vastaavanlaisia ikivihreitä ovat muun muassa esimerkiksi Aikuinen nainen, Juicen Syksyn sävel tai Juha Vainion tunnetuimmat levytykset.

Toinen hieman jälkijunassa tälle kokoelmalle päätynyt levytys on vuonna 1973 ilmestynyt Tapani Kansan Sä luota päivään nousevaan, joka on artistin itsensä kääntämä suomenkielinen versio italialaistähti Gianni Morandin hitistä Il mondo cambierà. Kansan levytys ei aikoinaan noussut listoille lainkaan, mutta laulu on vuosien saatossa osoittautunut iskelmäsuosikiksi, joka on jäänyt Tapani Kansan keikkaohjelmistoon vakituisesti. Laulu oli mukana muun muassa hänen 40-vuotisjuhlakiertueensa ohjelmistossa vuonna 2007.

Myös Euroviisut ovat hyvin edustettuna Finnhits 2 -kokoelmalla. Mukaan on valikoitu suomenkieliset versiot vuoden 1975 Eurovision laulukilpailuissa kolmen parhaan joukkoon sijoittuneista kappaleista, jotka menestyivät hienosti myös originaaleina Suomen singlelistalla. ABBAn edellisen vuoden voiton vanavedessä laulukilpailu eli kaupallista huippuaikaansa. Parhaiten suomalaisten mieliin vuoden viisusadosta oli kolmanneksi sijoittunut Italian edustussävelmä Era, jonka esittivät Wess & Dori Ghezzi. Kilpailussa Suomen raati antoi Eralle täydet 12 pistettä, ja laulu ylsi Suomen singlelistalla peräti toiseksi. Finnhits 2 -kokoelmalla julkaistiin Marionin ja Kirkan suomenkielinen versio Silloin, joka on ainakin omasta mielestäni kaikkien aikojen onnistuneimpia euroviisukäännöksiä. Vuoden voittokappale Ding-a-dong menestyi listoilla suomeksi niin ikään Marionin levyttämänä, mutta tällä kokoelmalla voittoisan viisun esittikin suomeksi Finnlevyn uusi artistikiinnitys Hanne, jonka omat menestyshitit olivat vielä edessä. Marionilta oli kokoelmalla jo kaksi muutakin levytystä, joten kenties tästä syystä kokoelmalle poimittiin vähemmän tunnetun artistin versio. Vaikka Marionin versio pärjäsi aikoinaan listoilla, Finnhits 2 -kokoelman myötä monet suomalaiset mieltävät nykyään Ding-a-dongin Hannen hitiksi. Mainittakoon, että Silloin-kappaleen levyttivät duettona Finnlevylle Hanne ja Kai Hyttinen, mutta kokoelman kokoajat suosivat Marionin ja Kirkan EMIlle levyttämää versiota. Hyttisen Kuju pääsee kuitenkin kokoelmalla ääneen kappaleessa Saanhan olla hän, joka on suomenkielinen versio tuon vuoden toiseksi sijoittuneesta Britannian viisusta Let me be the one, jonka esitti The Shadows. Tämän laulun levyttivät suomeksi monet mieslaulajat, mutta ainakin oman käsitykseni mukaan kappale on aina mielletty nimenomaan Hyttisen Kaitsun hitiksi. Suomen omaa kyseisen vuoden euroviisua – Pihasoittajien Viulu-ukkoa – ei Finnhits 2 -kokoelmalle sisällytetty, kenties sen vuoksi, että yhtye levytti Love Recordsille. Sen sijaan Suomen karsinnassa toiseksi sijoittunut, viihtellisempää tyyliä edustanut Dannyn Seikkailija on kelpuutettu mukaan.

1970-luvun alkupuoliskolla ylivoimaisesti suosituin iskelmälaulaja oli ehdottomasti Fredi. Finnhits-sarjan kakkoslevyllä Fredi pääsee ääneen peräti kolmella raidalla. Levytyksistä kaksi on valikoitu hänen timanttia myyneeltä pitkäsoitoltaan Avaa sydämesi mulle (1974): levyn ikivihreä nimikkobiisi sekä Vihreät niityt, eli The Brothers Fourin ikivihreä Green Fields, jonka muun muassa Olavi Virta oli levyttänyt upeasti neliäänisesti suomeksi vuonna 1961. Fredin 1970-luvun albumit sisälsivät versioita vanhoista ikivihreistä, joista muutamat nousivat uusien levytysten ansiosta uuteen suosioon. Tulkinta on Frediä parhaimmillaan, joten ei ole mikään ihme, että Vihreät niityt menestyi jälleen Fredin uudelleenpäivityksen myötä. Kolmas Fredi-levytys on Kivikasvojen legendaarinen Tankeros love, jonka inspiraation lähteenä oli Ahti Karjalaisen tankeroenglanti. Tankeros love nousi maaliskuussa 1975 Suomen singlelistalla peräti toiseksi, mutta laulua ei julkaistu millään pitkäsoitolla. Finnhits 2 -kokoelman avulla monet suomalaiset saivat tämänkin suomalaisen huumorimusiikin merkkipaalun levyhyllyynsä. Finnhits 2 esitteli täten Fredin vakavamman ja kepeämmän puolen.

1970-luvun puolivälissä diskomusiikki alkoi nostaa päätään. Finnhits 2 -kokoelmalla orastavasta diskobuumista vastaavat Frederik sekä Rolf Bergström ja Pyhimykset. Reetun hitti on Carl Douglasin Kung Fu Fighting eli suomeksi Kung Fu taistelee. Rolf Bergström ja Pyhimykset taas esittävät suomeksi kappaleen, jota yleisesti pidetään kaikkien aikojen ensimmäisenä diskoilmiön menestyksenä eli George McCraen vuoden 1974 superhitin Rock your baby, suomeksi Rokkibaby. Molemmat näistä varhaisista diskoklassikoista olivat listaykkösiä sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.

Finnhits 2 oli todellinen menestystarina ja Finnhits-levysarjan lopullinen läpimurto, sillä kokoelmaa myytiin nopeassa ajassa häkellyttävät 150 000 äänitettä. Levy ilmestyi syyskuussa 1975 ja nousi välittömästi Suomen myydyimmäksi albumiksi, kunnes Hurriganesin Crazy Days syrjäytti sen ykköspallilta loppuvuodesta. Finnhits 2 oli pitkään Suomen kaikkien aikojen myydyin kokoelmalevy ja yleisesti uskottiinkin, ettei mikään voisi päihittää sen ykkössijaa, varsinkin kun fyysisten äänitteiden myyntiluvut alkoivat romahtaa 2000-luvulla. Vuonna 2012 tapahtui kuitenkin ihme, jonka sai aikaiseksi televisio-ohjelma Vain elämää. Vain elämää ensimmäisen tuotantokauden ensimmäinen kokoelma on tähän päivään mennessä kohonnut Suomen kaikkien aikojen kuudenneksi myydyimmäksi albumiksi uskomattomalla 177 000 kappaleen myyntimenekillä. Vaikka Finnhits 2:n ja Vain elämään välillä oli kulunut 37 vuotta, vanha lainalaisuus päti yhä: televisio luo ilmiöitä – ja tuote on jotakin, kun se on tuttu tv:stä.




Aiheesta muualla:

Listablogi – Variöösi 2: Finnhits

Juhani Forsman ja Marianne Mattila: Ihanat ja vihatut – Finnhits oli nostalgiaa joka elää edelleen (Yle.fi 29.11.2012)

Vexi Salmi: Finnhits (Apu 5.6.2014)

Riittääkö pelkkä erilaisuus viisuvoittoon?

Jatkan nyt edellisessä kirjoituksessa sivuamaani näkökulmaa, jossa pohdin syitä Lordin ja Conchita Wurstin viisuvoitoille.

Koko helmikuun aikana on joutunut toistuvasti törmäämään väitteeseen, jonka mukaan euroviisuedustajaksi pitäisi valita jokin tietty edustaja omaperäisyyden ja erottuvuuden takia, koska myös Lordi ja Conchita Wurst olivat omaperäisiä ja erottuivat joukosta. Väite sisältää toisin sanoen samalla ajatuksen, että Lordin ja Conchita Wurstin voittoon olisi johtanut vain heidän erilaisuutensa. Ikään kuin Lordin kohdalla voitto ei olisi johtunut mistään muusta kuin maskeista ja Conchita Wurstin kohdalla ainoa syy euroviisuvoittoon oli karvoitus hänen kasvoillaan. Näkemykseni mukaan tällainen ajatuskulku väheksyy näiden esiintyjien muita ansioita.

Eurovision laulukilpailun voittaminen harvoin onnistuu esityksillä, jotka on tehty pelkällä kalkulaattorilla. Päinvastoin, viisujen historiassa on todistettu lukemattomia tapauksia, joissa esimerkiksi edellisen vuoden voittajaa muistuttavat kappaleet ovat menestyneet heikosti. Eurovision laulukilpailuissa menestyvät esitykset, joiden kokonaispaketti on toimiva. Esityksessä on oltava sielua ja persoonallisuutta. Musiikin on tuettava visuaalista esitystä ja toisin päin. Pelkillä sirkustempuilla harvoin pötkitään pitkälle.

Persoonalliset euroviisuvoittajat tuntuvat silti herättävän myös suunnattomasti ärsytystä. Esimerkiksi vuonna 1998 Euroviisut voitti transsukupuolinen Dana International. Danan voitto herätti suunnattomasti kritiikkiä muun muassa Suomea kyseisen vuoden kilpailuissa edustaneelta Marika Krookilta, jonka mielestä kilpailu voitettiin "kitschillä" ja "politiikalla", ja voiton ratkaisi seksuaalivähemmistöjen liittouma ja salaliitto. Ajatuksenjuoksu menee siis niin, että Dana International voitti Eurovision laulukilpailut, koska hän on menneisyydessä korjauttanut sukupuolensa. Tällaisella logiikalla jätetään kokonaan huomioimatta kilpailusävelmä Divan ansiot: tavallinen euroviisukatsoja on esimerkiksi saattanut viehättyä tehokkaaseen diskokappaleeseen, joka erottui muuten hyvin balladivoittoisen kilpailukavalkadin joukossa.

Pyrin tässä blogikirjoituksessa tuomaan esille, etteivät Eurovision laulukilpailun "kohuvoittajat" ole voittaneet ainoastaan kohun tai erilaisuuden takia. Spekuloin vaihtoehtoisia mahdollisuuksia; olisivatko Lordi ja Conchita Wurst voittaneet Eurovision laulukilpailut, mikäli yksikin osatekijä olisi mennyt toisella tavalla. Koska kirjoitus sisältää menneisyyden skenaarioiden jossittelua ja "vaihtoehtoista historiaa", en tietenkään kykene todistamaan mitään. Voin vain yrittää arvioida, millaisia vaihtoehtoja Lordin ja Conchitan osallistumisessa olisi voitu valita toisin.

Tapaustutkimuksena Lordi

Kuinka moni suomalainen edes muistaa, että Lordi osallistui Suomen euroviisukarsintoihin myös toisella kappaleella Bringing back the balls to rock. Vuoden 2006 euroviisukarsintojen formaatin mukaan jokainen esiintyjä esitti kaksi kilpailukappaletta, joista kuitenkin vain toinen pääsi viisukarsintojen finaaliin. Luontevana vaihtoehtoisena spekulaationa olisi pohtia, olisiko Lordi voittanut vuoden 2006 Eurovision laulukilpailut, mikäli sen kilpailukappaleena olisi ollut Hard rock hallelujah'n sijaan Bringing back the balls to rock.

Hard rock hallelujah on rakenteeltaan huomattavasti selkeämpi kuin Bringing back the balls to rock. Hard rock hallelujah noudattaa itse asiassa tyypillistä euroviisukappaleen rakennetta: A-osa – B-osa – A-osa – B-osa – C-osa – B-osa. Hard rock hallelujah'n melodia on huomattavasti tarttuvampi. Laulu muistuttaa tyyliltään jopa jossain määrin schlageria, joka soitetaan hard rock -tyylillä. Genrensä puolesta Hard rock hallelujah muistuttaa Alice Cooperin 1980-luvun klassikkoja. Bringing back the balls to rock on rakenteeltaan huomattavasti monipuolisempi ja haastavampi. Laulun säkeistöissä ei ole samalla tavalla tarttuvaa melodiaa. A-osan ja B-osan välillä on bridge, jonka melodiankulku poikkeaa a-osasta. B-osa eli kertosäkeistö on tarttuva, mutta se on hyvin erilainen kuin A-osa, mikä aiheuttaa kappaleen sisälle sekavuutta. Laulun viimeinen minuutti sisältää myös C-osan ja kitarasoolon, jotka lisäävät kappaleen moniulotteisuutta. Bringing back the balls to rock ei siis ole samalla tavalla ehyt kokonaisuus kuin Hard rock hallelujah, vaan moniuloitteisempi laulu, joka sisältää useita eri osia, mikä tekee kokonaisuudesta rikkonaisemman. Bringing back the balls to rock edustaa genrenä raskaampaa musiikkia, joka muistuttaa enemmän metallimusiikin konventioita kuin Hard rock hallelujah. Korostettakoon, että vertailen molempien laulujen kolmeminuuttisia viisuversioita – en pidempiä The Arockalypse -albumilla olevia albumiversioita.

Lordin kappalevalintoja viisukarsintoihin on käsitelty Jussi Ahlrothin kirjoittamassa virallisessa Lordi-elämäkerrassa Mie oon Lordi (2006). Lauluja ei valittu sattumalta. Yksi ehdokaskandidaatti oli laulu It snows in hell. Yhtye tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei viisukilpailuun kannata lähettää balladia. Lopulta kahdesta valitusta kappaleesta yhtyeen oma suosikki oli Bringing back the balls to rock. Lordin levy-yhtiö Sony BMG oli kuitenkin sitä mieltä, että Hard rock hallelujah olisi parempi valinta euroviisuedustajaksi. Sony BMG:n toimitusjohtaja Kimmo Valtanen oli luonnehtinut Hard rock hallelujah'ssa olevan "ainesta vanhan hyvän ajan mukana hoilattavaksi hitiksi". Valtanen laskelmoi asetelman niin, että Hard rock hallelujah esitettiin viisukarsintojen alkukarsinnassa ennen toista kilpailukappaletta. (Ahlroth 2006, 173) Näin yleisöllä oli enemmän aikaa äänestää sitä. Edellä mainittu prosessi osoittaa, ettei Lordi mennyt viisukilpailuun vain yhtyeen imago edellä, vaan myös kilpailukappaleiden valintaa pohdittiin tarkasti. Levy-yhtiön harjoittama laskelmointi osoittaa musiikkituottajan ymmärtäneen, että Hard rock hallelujah olisi ollut potentiaalisempi vaihtoehto viisukilpailuun.

Mielestäni olisi perusteltua väittää, että Lordin voittoon Ateenan Eurovision laulukilpailuissa vaikutti huomattavasti se, että kilpailusävelmäksi oli valittu juuri Hard rock hallelujah. Pidän täysin mahdollisena, että toisella kilpailukappaleella Lordin viisumenestys olisi voinut mennä toisella tavalla. Kuten jo totesin: Hard rock hallelujah oli tarttuva kappale ja ehjä kokonaisuus. Euroviisuissa sekavilla kappaleilla ei ole ollut taipumusta pärjätä. Miltei kaikki euroviisuvoittajat 2000-luvulla ovat noudattaneet samanlaista rakennetta kuin Hard rock hallelujah, tai jopa vielä yksinkertaisempaa. Bringing back the balls to rock olisi tehnyt Lordin esityksestä sekavamman ja vaikeasti omaksuttavamman. Lisäksi Hard rock hallelujah’ssa on etuna laulun nerokas nimi. Laulun nimi on niin ytimekäs ja mieleenpainuva – se on kuin tehokas slogan – että jokainen, joka sen aikoinaan Euroviisuissa kuuli, muisti sen vielä myöhemminkin. Bringing back the balls to rock ei ole kappaleen otsikkona yhtä tarttuva eikä yhtä mieleenpainuva, varsinkin kun laulun nimeä ei toisteta laulussa yhtä monta kertaa ja yhtä olennaisissa kohdissa.

Suomalainen euroviisutohtori Mari Pajala on kiteyttänyt väitöskirjassaan Erot järjestykseen – Eurovision laulukilpailu, kansallisuus ja televisiohistoria (2006) Lordin voitosta seuraavanlaisesti:

"Hard rock hallelujah ei lopulta poikennutkaan Eurovision laulukilpailun konventioista kovin radikaalisti. Yhtyeen saundi, erityisesti solistin laulutyyli, oli Eurovision laulukilpailussa poikkeuksellinen, mutta kappale oli melodinen ja noudatti rakenteeltaan klassista pop-kaavaa. - - Lordi ei hylännyt Eurovision laulukilpailun konventioita täysin, vaan toisti niitä sopivasti uudella tavalla, mutta ei niin eri lailla, että esityksestä olisi tullut euroviisukontekstissa käsittämätön." (Pajala 2006, 365)

Toki Lordin voittoon vaikuttivat myös muut syyt kuin onnistunut kappalevalinta. Lordin esitys Ateenan Eurovision laulukilpailuissa oli todella väkevä ja vahva. Mr. Lordin laulusuoritus finaalissa on ollut yksi hänen elämänsä parhaita livevetoja. Esimerkiksi Suomen karsinnassa laulusuoritus ei ollut läheskään niin vahva, ja Hard rock hallelujah on kuitenkin kappale, jonka solisti kantaa hyvin pitkälle. Lordin esitys erottui myös runsaan pyrotekniikan käytön vuoksi. Aikaisempina vuosina euroviisuesityksissä ei ollut nähty juuri lainkaan pyrotekniikkaa, joten Lordi toi myös Euroviisuihin uuden ilmiön. Lordi sai viisukevään aikana eri tahoilta paljon taloudellista tukea, mikä mahdollisti niin runsaan pyroshow'n viisulavalla.

Euroviisumenestykseen tarvitaan aina myös hieman onnea. Lordi vastasi vuoden 2006 Eurovision laulukilpailun ainoasta rock-kappaleesta. Jos vastassa olisi ollut yksikin toinen varteenotettava raskaamman musiikin edustaja, niin olisivatko äänet jakautuneet, kun Lordi ei olisi erottunutkaan joukosta niin selvästi. Olisiko Lordi esimerkiksi voittanut, jos se olisi kilpaillut viisuissa vuotta aikaisemmin, jolloin vastassa oli norjalainen glam rock -yhtye Wig Wam, joka kahmi tuolloin länsieurooppalaisten rockfanien äänet? Lordiahan itse asiassa verrattiin Ateenan Euroviisujen alla useaan otteeseen Wig Wamiin, ja jotkut jopa esittivät huolenaiheena Suomen tulevan viisuihin rock-ehdokkaalla "vuoden myöhässä".

Lisäksi Suomella kävi äärimmäisen hyvä tuuri esiintymisjärjestyksen suhteen. Tilastot osoittavat, että Euroviisuissa on helpointa menestyä, mikäli pääsee esiintymään esiintymiskavalkadin loppupuolelle, joko toiseksi viimeiselle tai viimeiselle kvartaalille. Jos Lordi olisi joutunutkin finaalissa esiintymään ihan alussa, olisiko se ollut samanlainen suoran lähetyksen dramaturginen kohokohta kuin se oli finaalissa esiintyessään numerolla 17. Esiintymisjärjestyksen kirouksen on aikoinaan joutunut kokemaan muun muassa Paradise Oskar. Semifinaalissa hän erottui edukseen puolivälissä kilpailukavalkadissa, jossa oli sangen vähän balladeja. Sijoitus oli semifinaalissa upeasti kolmas. Finaalissa Paradise Oskar joutui esiintymään heti ensimmäisenä. Finaalin draaman kaari oli välittömästi erilainen ja seurauksena oli sijoituksen romahtaminen viiden viimeisen joukkoon.

Summa summarum: Eurovision laulukilpailussa vaikuttaa KOKONAISPAKETTI. Lordin voiton syyksi ei voida mainita vain yhtä tiettyä syytä. Voittoon vaikutti kokonaispaketin erinomaisuus: oivallinen kappale, väkevä ja vaikuttava sekä onnistunut esitys, persoonallisuus, uutuudenviehätys, muut kilpailukappaleet ja hyvä tuuri esiintymisjärjestyksen suhteen, minkä myötä Lordista tuli viisulähetyksen dramaturginen kohokohta.

Tapaustutkimuksena Conchita Wurst

Vuoden 2014 Eurovision laulukilpailun voittanut Conchita Wurst osallistui Itävallan euroviisukarsintoihin jo kaksi vuotta aikaisemmin laululla That's what I am.

Olisiko Conchita Wurst voittanut Eurovision laulukilpailut vuonna 2012 tällä laululla? Tuskinpa. That's what I am kuulostaa melko tyypilliseltä euroviisudiskoilulta, jonka intro on rauhallinen ja balladinomainen, kunnes kertosäkeistössä alkaa jumputus. Tällaisia laulua Eurovision laulukilpailuissa on kuultu lukuisia. Mieleen tulevat muun muassa Glorious (Saksa 2013), Only love survives (Irlanti 2013), Straight into love (Slovenia 2013), To the sky (Makedonia 2014), What about my dreams (Unkari 2011), Vrag naj vzame (Slovenia 2008) ja Drama Queen (Tanska 2007). Mikä näitä kaikkia lauluja yhdistää? Ne ovat kaikki menestyneet Euroviisuissa melkoisen heikosti: laulut ovat joko karsiutuneet semifinaalissa tai jääneet finaalissa sijan 20 huonommalle puolelle. Ylipäätään Euroviisuissa on pärjätty laadukkaillakin diskoiluilla yllättävän heikosti: esimerkiksi euroviisufanien suunnattomasti ihailemat Islannin euroviisut This is my life (2008) ja Je ne sais quoi (2010) jäivät sijoille 14 ja 19. On vaikea uskoa, että Conchita olisi pelkällä ulkonäöllään kyennyt yhtäkkiä nostamaan halpahintaisen diskoilunsa euroviisumenestykseen. Ennen Helsingin euroviisujen semifinaalia (2007) kuulin väitettävän, että Tanskan kappale Drama Queen pääsisi finaaliin, koska seksuaalivähemmistöt äänestävät aina drag-artistia. No, ei onnistunut. Huonoa drag-artistia tai latteaa diskoilua ei äänestetä massoittain.

Kuten Lordi, myös Conchitan kohdalla vuonna 2014 tehtiin tarkka seula kappalevalinnan suhteen. Itävallassahan ei viime vuonna järjestetty lainkaan karsintaa, vaan Itävallan yleisradioyhtiö ÖRF kutsui Conchitan suoraan euroviisuedustajakseen. Conchitalle oli tarjolla lähemmäs sata kilpailusävelmää. Taustajoukkonsa kanssa taiteilija Wurst päätyi siihen tulokseen, että Rise like a phoenix olisi potentiaalisin edustussävelmä Kööpenhaminan Eurovision laulukilpailuun. Conchita Wurst ei siis mennyt euroviisukilpailuun vain omaperäisen imagonsa kanssa, vaan euroviisuesityksen musiikillista antia pohdittiin tarkkaan ja harkitusti.

Rise like a phoenix on hieno sävellys ja kappale, joka on äärimmäisen vaikea laulaa. Conchita Wurst tulkitsi laulunsa kuitenkin persoonallisella äänellään virheettömästi. Esitys oli dramaturgisesti napakymppi. Conchita esitti elegantisti kappaleensa yksin lavalla. Esityksen valotyöskentely oli poikkeuksellisen tehokasta. Jälleen kerran kyse oli pitkän televisiolähetyksen dramaturgisesta kohokohdasta. Esiintymisnumero finaalissa ei ollut paras mahdollinen, mutta kuitenkin sopivasti puolivälin tienoilla, jossa show oli jo lähtenyt alkulämmitysten jälkeen käyntiin.

Entäpä jos Conchita Wurst olisi jo vuonna 2012 osallistunut Itävallan karsintaan Rise like a phoenix'lla ja päässyt edustamaan maataan Bakuun? Tuolloin Conchitalla olisi ollut vastassaan kaksi muutakin Ilmiötä isolla iillä: Loreen ja Buranovon babushkat. Olisiko Conchitasta ollut vastusta vielä suuremmalle ennakkohuomion saaneelle mummoköörille tai Euphorialle, josta oli tullut jo ennen viisuja melkoinen hitti monissa Euroopan maissa. Ei välttämättä. Jos Conchita Wurst olisi sijoittunut viisuissa kolmanneksi, kukaan ei olisi nyt toitottamassa, että Euroviisuihin pitää lähettää jotain, missä pitää olla vain "jotain erilaista".