Euroviisut 2017: 1. semifinaalin arviot

Arvioin tässä blogipostauksessa tämäniltaisen 62. Eurovision laulukilpailun ensimmäisen semifinaalin kilpailijoita ja niiden menestymismahdollisuuksia.

Oman mielipiteeni lauluihin ilmaisen tähtiarvostelulla (* – *****). Veikkaan jokaisen kilpailuesityksen mahdollisuuksia luokittelemalla ne viiteen kategoriaan: VARMAHKO FINALISTI, TODENNÄKÖINEN FINALISTI, 50/50, TODENNÄKÖINEN KARSIUTUJA ja VARMAHKO KARSIUTUJA. 50/50 tarkoittaa, että esityksellä voi olla potentiaalia päästä finaaliin, mutta ei ole yllätys, mikäli esitystä edustaneen maan nimeä ei kirjekuorista paljastukaan. Veikkauksilla ei ole mitään tekemistä omien mieltymysteni kanssa. Olen pyrkinyt arvioimaan mahdollisimman objektiivisesti laulun menestymismahdollisuuksia euroviisuäänestyksessä, joka ratkaistaan yleisöäänestyksen ja raatiäänestyksen yhteistuloksella.

Ensimmäisessä semifinaalissa kilpailee 18 esitystä, joista kymmenen pääsee jatkoon lauantain finaaliin. Tänä vuonna semifinaalit ovat poikkeuksellisen tasapaksuja. Eurovision laulukilpailu on muuttunut 2010-luvun aikana entistä ammattimaisemmaksi kilpailuksi, joten viisuissa on nykyään entistä vähemmän sysipaskoja amatöörimäisiä räpellyksiä, joita vielä edellisen vuosikymmenen aikana nähtiin ja kuultiin ihan riittävästi. Veikkaaminen on tänä vuonna haastavaa juuri sen vuoksi, että niin monet kilpailukappaleet ovat hyvin tasapaksuja ja samanlaisesta muotista veistettyjä.


1. RUOTSI: Robin Bengtsson – I can't go on **** VARMAHKO FINALISTI
Dressman-miehet esittävät juoksumatolla laadukasta keskinkertaisuutta.

Ruotsalainen euroviisukoneisto näyttää jälleen osaamistaan. Tarttuva kappale ei sinänsä ole maailmoja mullistava, mutta kun siihen yhdistetään show, jossa jokainen sekunti, jokainen liike ja jokainen kamerakulma on hiottu loppuun asti, syntyy täydellistä eurovisio-viihdettä.

2. GEORGIA: Tamara Gachechiladze – Keep the faith *** 50/50
Tämän vuoden anti-Venäjä -viisu on oikeaoppinen festivaaliballadi. Georgian karsinnassa taustascreenillä nähtiin Venäjä- ja Putin-vastaisia iskulauseita, jotka on ymmärrettävistä syistä nyt kansainvälisessä kilpailussa jätetty pois. Solisti Tamara oli aikoinaan Stephane & 3G -kokoonpanossa, joka pyrki viisuihin We don't wanna put in -provokaatiolla.

Georgia on niin fifty-fifty-tapaus kuin vain olla voi. Upeaääninen Tamara tulkitsee vahvasti voimakkaan perusballadinsa, joka tuskin ainakaan ärsyttää ketään. Georgia on myös tupannut aina pääsemään finaaliin silloin, kun maan viisu ei ole (euroviisukontekstissa) käsittämätön. Toisaalta esiintymisnumero on huono, tässä semifinaalissa riittää kilpailua naisballadeista ja on vaikea uskoa, että eurooppalaiset äänestäisivät massoittain näin viisumaista balladia, koska semifinaalissa on tarjolla paljon ns. "oikeaa" musiikkia. Georgialle voi käydä tänä iltana miten tahansa.

3. AUSTRALIA: Isaiah – Don't come easy ***½ TODENNÄKÖINEN FINALISTI
Lahjakas nuori pop-idoli laulaa 17-vuotiaan elämänkokemuksella "been burned too many times".

Siinä missä Georgia edustaa ennemmin "euroviisumaista" musiikkia, Australian modernihko radiopop voisi elää myös Euroviisujen ulkopuolella. Veikkaan, että karismaattinen ja hurmaava Isaiah saa tänä iltana paljon uusia faneja eurooppalaisista nuorista tytöistä. Euroviisuhullut australialaiset ovat aikaisemmilla osallistumiskerroillaan pärjänneet loistavasti (2. ja 5. sija). Tänä vuonna tuskin sujuu enää yhtä hyvin, mutta yllätyn, mikäli Australian tie tyssäisi jo semifinaaliin.

4. ALBANIA: Lindita – World **½ TODENNÄKÖINEN KARSIUTUJA
Albania lähettää jälleen kerran huutavan naisen tulkitsemaan hahmotonta balladia.

Albanian kappale on oikeastaan ihan kiva... aina sen ajan, kun laulun kuulee. Biisin päätyttyä laulusta ei jää minkäänlaista muistikuvaa. Viehättävän Linditan viisu-urakka päättynee tänä iltana.

5. BELGIA: Blanche – City lights **** 50/50
Matalaääninen tulevaisuudenlupaus on saanut esitettäväkseen yhden vuoden moderneimmista pop-kappaleista.

Belgian moderni ja omaperäinen pop-kappale lukeutui alun perin ennakkosuosikkien joukkoon. Mutta voi, nuoren Blanchen harjoitukset ovat silminnäkijöiden mukaan menneet aivan penkin alle. Nuori nainen on ollut suurella lavalla kuin peura ajovaloissa ja lauluäänenkin kanssa on ollut vaikeuksia. Blanchen kiehtova matala ääni ei ole päässyt oikeuksiinsa. Esityskään ei kuulemma näytä televisioruudussa juuri miltään: pelkkää pönötystä lavalla, eikä mitään muuta. Joskus vahva kappale voi menestyä heikommallakin esityksellä, mutta mikäli esitys sujuu niin heikosti kuin on annettu ymmärtää, Belgia on pelannut itsensä ulos finaalista. Kummallinen mahalasku Belgialta ottaen huomioon, että maa on satsannut viime vuosina nimenomaan onnistuneisiin live-esityksiin.

Tähän väliin kuriositeettina sitaatti vanhalta äidinkielenopettajaltani: "Sitten kun naiset puhuu tosi matalalla äänellä, mennään jo syväkurkkuihin."

6. MONTENEGRO: Slavko Kalezić – Space **½ VARMAHKO KARSIUTUJA
Montenegron hävytön edustaja heiluttaa lettiä reippaan gay-diskon tahdissa.

Pieni ja piskuinen Balkanin häirikköoppilas Montenegro vastaa illan camp-pläjäyksestä. Kun euroviisuesitykset muuttuvat entistä vakavamielisemmiksi, lienee vain hyvä, että edes jokin maa vielä tarjoaa kädenojennuksen vanhan liiton viisufaneille. Viihdearvoa piisaa, mutta 2010-luvun Euroviisuissa tällaisella ei liene enää mitään jakoa.

7. SUOMI: Norma John – Blackbird **** TODENNÄKÖINEN FINALISTI
Suomella on laadukkain viisuedustaja vuosikausiin. Solisti Leenan kauniit äänenvärit nostavat melankolisen taideballadin aivan uusiin sfääreihin. Pakottaa keskittymään ja kuuntelemaan.

Ammattitaitoisen duomme harjoitukset ovat sujuneet raporttien mukaan suorastaan erinomaisesti. Eiliset suoritukset kenraaliharjoituksissa menivät nappiin. Mikäli tämän illan esitykseen saadaan onnistunut tunnelataus ja intensiteetti, Suomen pitäisi ilman muuta edetä finaaliin. Suomen balladi erottuu indie-henkisyydellään muista perusballadeista.

8. AZERBAIDŽAN: Dihaj – Skeletons **** VARMAHKO FINALISTI
Azerbaidžan pyrkii suorastaan alleviivaavasti vuoden mustaksi hevoseksi. Esityksessä radiopop kohtaa omaperäisen taiteellisen esityksen. Tällä kertaa lauluntekijöiden joukossa on jopa yksi azerbaidžanilainen.

Azerbaidžan ei ole koskaan karsiutunut finaalista, eikä niin tule käymään tänäkään vuonna. Dihaj'n underground-tyylinen esitys saattaa vaikuttaa kummalliselta, mutta se on myös vangitseva ja jää varmasti katsojien mieleen, minkä vuoksi uskon Azerbaidžanin erottuvan edukseen. Solisti Diana on yksi illan karismaattisimpia ja kiehtovimpia esiintyjiä. Biisikin on erinomaisen toimiva.

9. PORTUGALI: Salvador Sobral – Amar pelos dois **** VARMAHKO FINALISTI
Boheemi taiteilija esittää viehättävän ajattoman laulelman, joka luo melkoisen kontrastin muovisten popviisujen kavalkadiin.

Portugali on noussut ennakkosuosikkien joukkoon, eikä ihme. Portugalin laulu edustaa kaikkea muuta, mitä vuoden 2017 Euroviisuista odotetaan. Kaunis ja hieman vanhanaikainen laulelma, joka esitetään maan omalla kielellä – kyseessä on tosiaan ensimmäisen semifinaalin ainoa kappale, jota ei esitetä englanniksi. Herttaisen Salvadorin hellyyttävä esiintyminen mikrofonin takana tekee aistikkaasta kokonaispaketista kiinnostavan. Kontrasti illan muuhun tarjontaan on niin merkittävä, että Portugali erottuu minimalistisella taideteoksellaan joukosta kaikkein parhaiten edukseen. Itselleni tosin sävelmän hienous avautui vasta useammalla kuuntelukerralla, mutta en usko sen haittaavan Portugalin menestymismahdollisuuksia. Portugali saanee äänivyöryn kaikilta niiltä, jotka ovat kyllästyneet englannin kielen ylivaltaan ja nykyaikaisiin melodiattomiin pop-hitteihin. Valitettavasti Portugali lienee "taiteellisuutensa" vuoksi Suomen pahin kilpailija. Toivotaan, että molemmille riittää kannatusta.

10. KREIKKA: Demy – This is love ***½ 50/50
Illan ensimmäinen vakavasti otettava bile-euroviisu. Montenegro ei ollut sellainen.

Jälleen hyvin fifty-fifty-tapaus: Kreikka on päässyt finaaliin yhtä kertaa lukuun ottamatta, ja silloin kappale oli puhelinäänestysmielessä toivoton. Dramaturgisesti tyylipuhdas bile-euroviisu saattaa tässä kohdassa erottua edukseen näin balladivoittoisessa semifinaalissa. Toisaalta Kreikan kappale ei ole mikään kovinkaan ihmeellinen tai omaperäinen. Voi mennä finaaliin tai sitten ei.

11. PUOLA: Kasia Moś – Flashlight ***½ 50/50
Uhkea blondi esittää yhden illan lukuisista draamaballadeista.

Puola on paluunsa jälkeen (2014) onnistunut lähettämään kiinnostavia euroviisuja, jotka ovat saaneet yleisöltä paljon pisteitä, mutta raadit ovat nyrpistäneet nenäänsä. Korkeat yleisöäänestyspisteet saattavat kertoa siitä, että puolalaiset siirtolaiset ovat kiinnostuneet Euroviisuista ja aktivoituneet äänestämään kotimaataan. Sen vuoksi Puolalla saattaa tänäkin vuonna olla hyvät saumat päästä finaaliin, vaikka kappale onkin hieman särmätön. Kappale on sellainen, että haluaisin pitää siitä enemmän. En keksi kappaleesta mitään sanottavaa, joten siteeraan Tony's Eurovisionblogia: "Puolalta nähdään semifinaalissa vahva perussuoritus, jossa ei ole mitään spesiaalia. Joskus sellainen riittää finaaliin, mutta joskus ei. 50/50."

12. MOLDOVA: Sunstroke Project – Hey Mamma *** 50/50
Moldova yrittää kohentaa viisumenestystään seitsemän vuoden takaisella somemeemillä. Luvassa on vihdoinkin jotain hupaisaa ja kepeämpää tässä vakavamielisessä semifinaalissa.

Epic Sax Guy is back! Siitä huolimatta, että Sunstroke Projectin saksofonisti Sergei Stepanov nousi Oslon viisujen (2010) myötä yhdeksi tämän vuosikymmenen suurimmaksi viisuilmiöksi, se ei auttanut Moldovaa menestymään. Tuloksena oli finaalissa vaatimaton 22. sija. Nyt Moldovan valttikorttina on heidän pöpihauskan viisunsa hyväntuulisuus, mikä saattaa olla monien katsojien mielestä tervetullut piristysruiske balladivoittoisessa semifinaalissa. Ja onhan tälläkin kertaa saksofonikuvio sangen veikeä. Veikkaan, että Moldova saa yleisöäänestyksestä paljon pisteitä. Jatkoonpääsy riippuu siitä, kuinka paljon raadit ovat dissanneet semifinaalin ainoaa huumoriveisua.

13. ISLANTI: Svala – Paper **½ 50/50
Islantia vuonna 1995 edustaneen Bo Halldórssonin eteerinen tytär laulaa illan hätkähdyttävimmässä kaula-aukossa paperista. Kyllä, paperista.

Mitäpä tästä keksisi sanoa? Omasta mielestäni tylsä, joidenkin mielestä todella nykyaikainen ja ajanmukainen pop-balladi. Voi mennä jatkoon tai olla menemättä.

14. TŠEKKI: Martina Bárta – My turn ***½ TODENNÄKÖINEN KARSIUTUJA
Tšekki tarjoaa viehättävän akustisen ja jatsahtavan kolmeminuuttisen. Enemmän luomua kuin monissa muissa semifinaalin kilpailukappaleissa.

Aina kun esikuunteluissa Tšekin kappale pyörähti soimaan, havahduin kuuntelemaan, että "mikäs tämä on". Ajattelin, että musiikin ammattilaiset voisivat jopa pitää tästä miellyttävästä laulusta, joka erottuu kaiken muovimassan joukosta. Olin jopa valmis veikkaamaan Tšekkiä vuoden mustaksi hevoseksi. Ilmeisesti kuitenkin Tšekin harjoitukset eivät ole sujuneet kovinkaan ihmeellisesti, ja harjoitusvideoiden perusteella esitys vaikuttaa vaatimattomalta. En nyt aio veikata Tšekkiä jatkoon, mutta pidätän silti oikeuden sanoa ääneen "mitäs minä sanoin", jos Tšekki pääsisikin yllättäen finaaliin.

15. KYPROS: Hovig – Gravity **½ TODENNÄKÖINEN KARSIUTUJA

Thomas G:sonin sylttytehtaalta on tänä vuonna syntynyt ihan pätevä mutta ontto ja tyhjyyttään kumiseva radiopoppis.

Enpä oikein keksi tästäkään mitään sanottavaa. Onhan tämä varmaan ihan ookoo. Kertosäkeistö on ihan tarttuva ja esittäjä ilmeisesti tarpeeksi taitava. Jotenkin vain Kyproksen viisu on niin persoonaton, etten mitenkään voi uskoa, että tämä onnistuisi sijoittumaan tänä iltana kymmenen parhaan joukkoon. Semifinaali sisältää kuitenkin niin paljon kiinnostavampia kappaleita. Kyproksella on ennenkin ollut sinänsä vahvoja kappaleita, jotka ovat kuitenkin menestyneet yllättävänkin huonosti (esimerkiksi 2011 ja 2013). Mikäli Suomen ja Kyproksen koko semifinaaliaikakauden kestänyt tilastoihme jatkuu tänä vuonna, niin olisihan se nyt hyvänen aika Suomen vuoro päästä finaaliin.

16. ARMENIA: Artsvik – Fly with me ***½ VARMAHKO FINALISTI
Armenia vastaa oikeaoppisesti vuoden etnopopviisun™ kiintiöstä.

Armenia – yksi Euroviisujen kestomenestyjistä – on yksi illan suurimmista ennakkosuosikeista. Kokonaispaketti on kaikin puolin onnistunut: ammattitaitoinen artisti, näyttävä esitys on saanut kehuja harjoitusraporteissa ja viisussa sekoitetaan poppia ja etnisiä elementtejä. Veikkaan Armenian sijoittuvan tänä iltana tältä esiintymisnumerolta semifinaalin ykköseksi.

17. SLOVENIA: Omar Naber – On my way ** TODENNÄKÖINEN KARSIUTUJA
Sloveniaa myös edellisissä Kiovan viisuissa (2005) edustanut onnistunut soluyhdelmä hakee revanssia hyvin perinteisellä balladilla.

Omar Naber on ihana. Hänen edellinen viisunsa Stop on mahtava ja mielestäni sen karsiutuminen vuoden 2005 euroviisufinaalista on yksi semifinaaliaikakauden suurimpia oikeusmurhia. Mutta. Omarin tämänkertainen balladi on ihan jumalattoman tylsä. Lisäksi Slovenian vakioäänestäjistä vain Montenegro äänestää tässä semifinaalissa. Koko muu ex-jugoblokki esiintyy ja äänestää toisessa semifinaalissa. Illan viimeinen balladi on yleensä aina mennyt semifinaalista jatkoon. Tänä iltana todella testataan päteekö se ihan mihin tahansa balladiin.

18. LATVIA: Triana Park – Line ***½ 50/50
Latvian Haloo Helsinki (Terry Wogan esittelisi "one girl and three boys") esittää urbaanin poprockin.

Latvian rockbändi erottunee joukosta edukseen, moderni kappale voisi elää Euroviisujen ulkopuolella ja esiintymisnumero on mainio. Kaipa se riittää jatkoon? Jotkut ovat moittineet solistin alavireistä laulua, mutta toisaalta tällaisessa genressä ei liene niin justiinsa laulaako täysin puhtaasti.


Veikkaisin illan finalistit ja karsiutujat seuraavasti: (todennäköisyysjärjestyksessä)

ARMENIA
RUOTSI
PORTUGALI
AZERBAIDŽAN
AUSTRALIA
SUOMI
LATVIA
PUOLA
KREIKKA
MOLDOVA
---
BELGIA
GEORGIA
ISLANTI
TŠEKKI
SLOVENIA
KYPROS
ALBANIA
MONTENEGRO

Korostettakoon vielä, että nämä ennakkoveikkaukset perustuvat vain etukäteisarvioihin. Näkemykseni saattavat toki muuttua, kun esitykset nähdään tänä iltana suorassa lähetyksessä.

Lisäveikkaus: Vaikka finaaliin pääsevät maat ilmoitetaankin virallisten tietojen mukaan "täysin satunnaisessa järjestyksessä", niin viime vuosina on ollut kuitenkin havaittavissa, että tuottaja selvästi hieman miettii, minkä maan jatkopaikka julistetaan ihan viimeisenä. Näin saadaan aikaiseksi hyvää tv-viihdettä. Viime vuonna tosin molemmissa semifinaalissa ilmoitettiin viimeisenä tylsästi viimeisenä esiintyneet kappaleet. Tänä iltana kuitenkin veikkaisin, että Portugalin finaalipaikka ilmoitetaan viimeisenä. Portugali on menestynyt viisuissa surkeasti (viimeksi finaalissa vuonna 2010) ja se on yleisön suuri suosikki. Kiehtova tv-viihde syntyy siitä, kun mylvivä yleisö huutaa Portugalia ja siitäkös riemu repeää, kun maan nimi paljastuu viimeisenä jatkoonpääsijänä.

Oma suosikkilistani on tietenkin asia erikseen: (perustuvat lähinnä levytettyihin studioversioihin, joten ei sitten illalla naureskella Belgian ykkössijalle...)

12 p. BELGIA: Blanche – City lights ****
10 p. PORTUGALI: Salvador Sobral – Amar pelos dois ****
8 p. SUOMI: Norma John – Blackbird ****
7 p. AZERBAIDŽAN: Dihaj – Skeletons ****
6 p. RUOTSI: Robin Bengtsson – I can't go on ****
5 p. LATVIA: Triana Park – Line ***½
4 p. ARMENIA: Artsvik – Fly with me ***½
3 p. TŠEKKI: Martina Bárta – My turn ***½
2 p. AUSTRALIA: Isaiah – Don't come easy ***½
1 p. PUOLA: Kasia Moś – Flashlight ***½
11. KREIKKA: Demy – This is love ***½
12. MOLDOVA: Sunstroke Project – Hey Mamma ***
13. GEORGIA: Tamara Gachechiladze – Keep the faith ***
14. ALBANIA: Lindita – World **½
15. KYPROS: Hovig – Gravity **½
16. ISLANTI: Svala – Paper **½
17. MONTENEGRO: Slavko Kalezić – Space **½
18. SLOVENIA: Omar Naber – On my way **

Muita hyviä arvioita

Viisukuppila: Veikkaus ensimmäisen semifinaalin läpimenijöistä
Eurovision Ireland: Day 9 Jury Final Dress Rehearsal Semi Final 1 LIVE ROLLING BLOG, Our Semi Final 1 Top 10 Qualifiers
Tobson in Euroland: Tobson takes a guess: semi 1 in Kyiv
Tony's Eurovision blog: 2017: Ensimmäinen semifinaali - ennakkoveikkaukset

Euroviisut 2017: Kun informaatiosota rantautui Euroviisuihin

Euroviisuviikko vuoden 2017 osalta on alkanut. Kiovan viisukevättä ovat varjostaneet takeltelevat järjestelyt sekä koko euroviisuhistorian suurin poliittinen skandaali.

Vuoden 2016 Eurovision laulukilpailun finaali oli todellinen nöyryytysnäytelmä Venäjälle. Kilpailun voitti Ukrainan edustaja Jamala sävellyksellään 1944, jota vastaan Venäjä oli nostanut protestin ennen viisuja. Venäjän delegaation mielestä 1944 rikkoi laulukilpailujen sääntöjä, jotka kieltävät poliittiset viittaukset kilpailulaulujen sanoituksissa. 1944 viittasi toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, kun Stalin pakkosiirrätti Krimin tataariväestön pois kotiseudultaan. Luonnollisesti laulu oli tulkittavissa kannanotoksi Krimin miehitystä vastaan, mutta Euroopan yleisradioliiton mielestä laulun sanoituksessa ei ollut suoria poliittisia viittauksia.

Kaiken lisäksi Ukraina tavallaan nappasi euroviisuvoiton Venäjän nenän edestä. Venäjän edustaja Sergei Lazarev ja viisunsa You are the only one oli ollut koko kevään 2016 Euroviisujen ylivoimainen ennakkosuosikki. Vedonlyöntitilastoissa ja etukäteisveikkauksissa Venäjän voitto vaikutti varmalta. Venäjän delegaatio oli satsannut ennennäkemättömän visuaaliseen esitykseen, johon oli varmasti palanut rahaa enemmän kuin mihinkään muuhun euroviisuesitykseen koskaan aikaisemmin. Kaikesta huolimatta Ukraina onnistui päihittämään Venäjän – vieläpä hyvin persoonallisella ja epätyypillisellä euroviisukappaleella.

Euroviisujen ja politiikan välinen suhde vaikutti vielä muutamia vuosia sitten lähinnä historialliselta ilmiöltä. Toki esimerkiksi IVY-maat ovat käyneet omaa nokkapokkaansa myös viisuareenoilla, mutta useimmiten Euroviisujen "poliittisuudella" viitattiin lähinnä menneiden vuosikymmenien tapahtumiin: 1960-luvun oikeistodiktatuureihin ja niiden demokratisoitumiseen 1970-luvulla, Kreikan ja Turkin väliseen konfliktiin, Israelin ja arabimaiden tulehtuneisiin väleihin sekä kylmän sodan päätyttyä itäisen Keski-Euroopan valtioiden "palaamiseen" länsieurooppalaiseen yhteisöön. Esimerkiksi viitisen vuotta sitten hädin tuskin saatettiin aavistaa, että koko Euroviisujen suurin poliittinen skandaali olisi vasta edessä. Mutta aina kun Euroopassa kuohuu, Eurovision laulukilpailu saattaa ajautua politiikan pelikentäksi.

Ukrainan viisuvoiton myötä Euroopan yleisradioliitto (EBU) tarjosi vuoden 2017 Eurovision laulukilpailujen järjestämisvastuuta Ukrainan yleisradioyhtiölle (NTU). Euroviisujen järjestäminen takaa isäntämaalle niin korvaamattoman suuren PR-arvon, ettei vuoden 1980 jälkeen yksikään yleisradioyhtiö ole kieltäytynyt kilpailun järjestämisestä. Krimin miehittämisen myötä Venäjän ja Ukrainan valtiolliset välit ovat olleet jäätävät, minkä vuoksi välittömästi alkoivat spekulaatiot siitä, aikooko Venäjä osallistua Ukrainassa järjestettävään laulukilpailuun.

Joulukuussa 2016 EBU oli käynyt neuvotteluja Ukrainan yleisradion kanssa Kiovan Euroviisujen järjestelyistä. Koska Ukraina on tällä hetkellä poliittisesti tulenarka valtio, viisujärjestelyihin liittyi runsaasti poikkeuksellisia aspekteja. EBU oli ottanut asialistalle Ukrainan asettamat Krimin miehitettyyn alueeseen liittyvät lait. Ukrainan nykyisen lain mukaan Krimin alueelle matkustaminen suoraan Venäjältä – käymättä Ukrainan rajatarkastusasemalla – on rajaloukkaus, mistä seuraa kolmen vuoden maahantulokielto Ukrainaan. Krimin miehittämisen jälkeen useat venäläiset artistit ovat käyneet esiintymässä Krimillä, minkä vuoksi he ovat saaneet maahantulokiellon ja joutuneet Ukrainassa viihdetaitelijoiden mustalle listalle. EBU olisi voinut asettaa Ukrainalle Krim-laeista joustamisen viisuedustajien kohdalla jopa ehdoksi Euroviisujen isännöimiselle. Näin ei kuitenkaan lopulta tehty, vaikka asiasta keskusteltiin. Juuri tämä päätös osoittautui myöhemmin kohtalokkaaksi porsaanreiäksi, josta Venäjän euroviisuvastaavat ottivat häikäilemättömästi kaiken irti keväällä 2017. Ukrainan yleisradioyhtiö NTU valitsi viisujen sloganiksi "Celebrate diversity", mikä sekin toi oman lisämausteensa tähän poliittiseen soppaan.

Vuoden 2017 Eurovision laulukilpailuun oli ilmoittauduttava lokakuussa 2016. Tässä vaiheessa Venäjän ykköskanava Pervyi kanal oli ilmoittanut Venäjän olevan osallistuvien maiden joukossa. Osallistuminen muuttui sitovaksi vuodenvaihteessa 2016–17, jonka jälkeen vuoden 2017 Euroviisuista ei voinut vetäytyä ilman sanktioita. Jokaisen osallistuvan yleisradiokanavan oli ilmoitettava EBUlle edustussävelmänsä maaliskuun 13. päivään mennessä.

Jo ennen maaliskuun virallista deadlinea oli kantautunut lukuisia huhuja, joiden mukaan Venäjä ei olisi kuitenkaan osallistumassa Kiovan Euroviisuihin. Esimerkiksi Suomessa uutisoitiin maaliskuun 1. päivä Venäjän duumanedustajan Vitali Milonovin räväkät lausunnot, joissa vaadittiin Ukrainassa järjestettävien viisujen boikotoimista:

"Milonov vertaa Ukrainan Euroviisuihin osallistumista siihen, että natsi-Saksassa olisi järjestetty vastaavaa laulukilpailu.
– Ei tulisi mieleenkään, että neuvostokansalaisia olisi lähetetty kuvitteellisiin 'Reichviisuihin'. Valitettavasti olemme tänä päivänä ei-toivottuja vieraita kiihkoilijoiden kaappaamassa maassa, jossa halutaan tuhota kaikki se hyvä, mitä meidän ja Ukrainan kansojen välillä on, Milonov perustelee boikottia uutistoimisto Ria Novostin mukaan." (Yle Uutiset 1.3.2017)

Maaliskuun alussa Venäjällä muun muassa keskusteltiin televisio-ohjelmassa Kiovan Euroviisujen boikotoimisesta. Euroviisuihin keskittyvä uutissivusto ESCKAZ.com, joka on ollut erityisen luotettava lähde juuri Itä-Euroopan maiden euroviisukäänteiden uutisoinnissa, kertoi venäläisten boikottimielialasta. Uusia huhuja kuultiin miltei päivittäin: toiset tahot olivat varmoja, että Venäjä aikoo vetäytyä kilpailusta, toiset tahot taas ilmoittivat vuorenvarmasti, että edustaja oli jo valittu.

Sunnuntaina 12. maaliskuuta iltamyöhään, eli vain juuri hetkeä ennen Euroviisujen virallista deadlinea 13. maaliskuuta, Venäjä ilmoitti viisuedustajansa olevan Julia Samoilova laululla Flame is burning. Venäjällä ei järjestetty minkäänlaista julkista euroviisukarsintaa, vaan Pervyi kanal valitsi edustajan sisäisesti. Valinta herätti alusta lähtien hieman hämmennystä. Edellisinä vuosina Venäjä oli lähettänyt kilpailuun maansa suosituimpia pop-tähtiä kilpailukappaleilla, joiden saattoi uskoa menestyvän Euroviisuissa hyvin. Vaikka Samoilova olikin menestynyt X Factorin -tyylisessä kykykilpailussa, hän oli Venäjällä sangen tuntematon. Myös kilpailukappale Flame is burning poikkesi melkoisen paljon musiikkityylistä, jota Venäjä oli suosinut viisuissa 2010-luvulla. Nykyaikainen länsimainen pop-musiikki vaihtui vanhanaikaiselta kuulostavaan slaavilaiseen iskelmään. (Toim. huom.! Näin iskelmämiehenä todettakoon, että henkilökohtaisesti itse pidän sävelmästä.) Luonnollisesti huomio kiinnittyi myös siihen, että Julia Samoilova esiintyi pyörätuolissa. Samoilova on menettänyt liikuntakykynsä ja hän sairastaa spinaalista lihasatrofiaa. Euroviisuissa oli ennen häntä kilpaillut vain yksi artisti pyörätuolissa (Puolan edustaja vuonna 2015).

Jokainen maa saa toki lähettää Euroviisuihin juuri sellaisen edustajan ja edustussävelmän kuin haluaa, mutta monet olivat haistavinaan Venäjän edustajan kohdalla palaneen pyörätuolin käryä. Nopeasti selvisikin, että Julia Samoilova oli esiintynyt Krimillä vuonna 2015 käymättä Ukrainan raja-asemalla, joten hän oli rikkonut Ukrainan lakia, minkä vuoksi hänellä oli maahantulokielto Ukrainaan. Euroopan yleisradioliitto joutui keskelle ennennäkemätöntä dilemmaa: isäntämaan lakeja on noudatettava, mutta kuinka ratkaistaan tilanne, jossa viisuedustajaksi valitulla artistilla on maahantulokielto. 22. maaliskuuta EBU tiedotti asiasta virallisesti.

Venäjän tempaus oli äärimmäisen nerokkaasti suunniteltu. Kiovan viisujen sloganiksi oli valittu "Celebrate diversity", ja mikä osoittaisikaan sen parempaa moninaisuuden juhlimista kuin pyörätuolia käyttävä esiintyjä viisulavalla. Kohussa huomio kiinnittyi helposti Samoilovan vammaan. Ukraina saatiin näyttämään pahikselta ja Venäjä uhrilta, kun se kieltää liikuntavammaisen artistin osallistumisen Euroviisuihin sydäntäsärkevän liikuttavalla esityksellä. Esimerkiksi Russia Today uutisoi näyttävästi 22. maaliskuuta, että Ukraina tulee kieltämään pyörätuolia käyttävän artistin osallistumisen Euroviisuihin. Samoilovan vammalla ei ollut kuitenkaan muutoin Russia Todayn uutisessa minkäänlaista merkitystä, joten sen mainitsemiseen otsikossa ei ollut kunnollisia perusteita. Tällaiset valinnat kielivät siitä, että Julia Samoilovan vammaisuus oli osa Venäjän propagandapeliä. Euroviisuihin erikoistunut Iltalehden toimittaja Mari Pudas kirjoitti 22. maaliskuuta näkökulmassaan monien ajatukset auki.

Venäjän viisuvalinta ei jättänyt Ukrainalle kuin huonoja vaihtoehtoja. Mikäli Ukraina pitäisi kiinni laeistaan, ensimmäistä kertaa euroviisuhistoriassa isäntämaa epäisi viisukilpailijan maahanpääsyn. Ukraina saisi runsaasti negatiivista julkisuutta, ei toimisi "euroviisuhengen" mukaisesti ja kilpailun slogan "Celebrate diversity" vaikuttaisi irvokkaalta. Mikäli taas Ukraina olisi joutunut Samoilovan vuoksi joustamaan Krim-laeista, se merkitsisi Ukrainalle todella merkittävää arvovaltatappiota: pienikin joustaminen rajaloukkauksessa voisi merkitä symbolista elettä sille, että Ukraina välillisesti tunnustaisi, ettei Krim ole enää osa Ukrainaa. Krim-laeista joustaminen olisi ollut merkittävä symbolinen voitto Venäjän voimapolitiikalle ja kansainvälisten sopimusten rikkomiselle. Ensin mainitun skenaarion taka-ajatuksena saattoi olla myös mahdollisuus testata, siirrettäisiinkö kilpailu kokonaan Ukrainasta pois. Euroopan yleisradion oli pakko reagoida tilanteeseen, jossa Euroviisuihin ilmoittautuneen televisiokanavan edustaja ei pääse matkustamaan lainkaan kilpailupaikalle. Esimerkiksi vuonna 2012 EBU ei olisi antanut Azerbaidžanille Euroviisuja järjestettäväkseen, mikäli se olisi estänyt Armenian osallistumisen kilpailuun. Armenian kansalaisilla ei ole oikeutta saapua Azerbaidžanin valtion alueelle. (Armenia vetäytyi kilpailusta myöhemmin omasta tahdostaan.) Ukrainan ja Venäjän tämänkeväinen viisukonflikti ei ollut kuitenkaan suoraan verrattavissa tähän viiden vuoden takaiseen Kaukasuksen tilanteeseen, sillä Samoilova ei ollut saanut maahantulokieltoa kansalaisuutensa vaan tekonsa vuoksi. Ja joka tapauksessa maaliskuussa Euroviisujen järjestelyt Kiovassa olivat jo edenneet sen verran pitkälle, ettei kilpailua enää siinä vaiheessa kovinkaan kevyin perustein siirrettäisi muualle.

Ukraina päätti ymmärrettävistä syistä pitää kiinni Krim-laeista, joten Julia Samoilovan maahantulokielto säilyi voimassa, vaikka EBUn edustajat olivat toivoneet siitä joustamista Euroviisujen ajaksi. 23. maaliskuuta EBU tarjosi Venäjälle mahdollisuuden esittää viisunsa videolinkin kautta. Samoilovan esitys olisi päässyt osaksi euroviisulähetystä ilman että hänen olisi tarvinnut saapua Kiovaan. Ehdotus etäesityksestä oli ennenkuulumaton, sillä Euroviisujen 62-vuotisessa historiassa kaikki kilpailuesitykset on esitetty kilpailuareenalla. Venäjä ei kuitenkaan suostunut erikoisjärjestelyyn.

Lopulta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa, että Venäjä lähettäisi euroviisuedustajaksi sellaisen esiintyjän, joka ei olisi rikkonut Ukrainan lakia. EBU oli vielä huhtikuussa valmis antamaan Venäjälle tilaisuuden vaihtaa viisuedustajaansa, vaikka virallisesti viisuedustaja olisi pitänyt vahvistaa maaliskuun 13. päivä. Lopulta 13. huhtikuuta Pervyi kanal ilmoitti, ettei se aio tänä vuonna edes näyttää euroviisulähetyksiä. Päätös merkitsi samalla Venäjän vetäytymistä, sillä jokaisen Euroviisuihin osallistuvan maan on näytettävä kilpailulähetykset suorana.

Mikäli Venäjällä ei ollut alun perinkään tarkoitus osallistua Kiovan Euroviisuihin, sen olisi virallisten sääntöjen mukaan pitänyt jo lokakuussa 2016 olla ilmoittautumatta kilpailuun. Silloin Venäjä ei olisi kuitenkaan voinut järjestää teatraalista vetäytymistä. Mitä todennäköisimmin keväällä 2017 tarkoituksena oli vain järjestää arvoton näytelmä, jonka tarkoituksena oli aiheuttaa merkittävä arvovaltatappio Ukrainalle ja saada Venäjä näyttäytymään uhrilta. Venäjän tämän vuoden viisutempaus oli hybridisotaa, joka oli käsikirjoitettu ensisijaisesti oman maan kansalaisille. Venäjän viisuboikotti on nyt helpommin perusteltavissa, kun voidaan esittää isäntämaan evänneen sympaattisen esittäjän kilpailumatkan. Venäjän viisudelegaatio ei esimerkiksi osallistunut 13.–14. maaliskuuta Kiovassa järjestettyyn Euroviisujen joukkueenjohtajien kokoukseen, vaikka siihen osallistuminen on sääntöjen mukaan kaikille osallistujamaille pakollista.

Kevään 2017 aikana monet ihan älykkäät ja koulutetut suomalaiset ovat hämmästelleet, kuinka on mahdollista, että Ukraina kieltää Venäjän osallistumisen Euroviisuihin. Väite tällaisenaan ei missään nimessä pidä paikkansa. Venäjällä olisi ollut mahdollista lähettää esiintyjä, joka ei ole rikkonut Ukrainan lakia. Sellaisia laulajia lienee Venäjän kokoisessa valtiossa tuhansia. Kuitenkin esimerkiksi molemmat suomalaiset iltapäivälehdet ovat uutisoineet näyttävästi "Ukrainan kieltäneen Venäjän osallistumisen" (IS, IL). Kun kyse on informaatiosodasta, Venäjän voidaan tulkita "voittaneen", mikäli laajat kansankerrokset jäävät lopulta tällaiseen käsitykseen.

Jotkut euroviisuharrastajat olivat sitä mieltä, että EBU tarjosi liian paljon myönnytyksiä Venäjälle. Kun Krim-laeista joustamista ei asetettu Ukrainan viisuisännöinnin ehdoksi, jokaisen osallistuvan viisumaan olisi pitänyt ymmärtää lähettää esiintyjä, jolla ei ole maahantulokieltoa Ukrainaan. Mielestäni EBU toimi kuitenkin tapauksessa vähintään tyydyttävästi. Koska kyse oli kuitenkin mitä ilmeisimmin vain ja ainoastaan informaatiosodasta, oli ensisijaisen tärkeää, ettei kumpikaan osapuoli päässyt liian helposti "uhriutumaan". Etäesiintymisen tarjoaminen Julia Samoloivalle ja kaikista deadlinesta joustaminen siirsi pallon Venäjän puolelle. Venäjän oli itse aktiivisesti kieltäydyttävä kaikista EBUn tarjoamista myönnytyksistä. Mikäli Venäjä olisi vilpittömästi halunnut osallistua Kiovassa järjestettäviin Euroviisuihin, se olisi ollut mahdollista sangen helposti.

Euroviisuista "bannattu" Julia Samoilova esiintyy huomenna tiistaina 9. toukokuuta jälleen Krimillä Sevastopolissa. Mikäli lainsäädäntö ja maailmanpoliittinen tilanne säilyy ennallaan, hänen maahantulokieltonsa Ukrainaan kestää toukokuuhun 2020 asti.

UMK 2017 osoitti viisulavan erottavan jyvät akanoista

Suomen 51. euroviisuedustaja on valittu ja Uuden Musiikin Kilpailun kuudes tuotantokausi on saatu pakettiin. On aika yhteenvedon ja analyysin.

Suomen viisuedustajaduo Norma John. Kuva: © ESCSTATS

Aloitetaan positiivisista aspekteista: Viime lauantaina Yleisradio on varmasti vilpittömästi pyrkinyt tarjoamaan kansakunnalle mahdollisimman hyvää euroviisuviihdettä. UMK on muuttunut vuosi vuodelta yhä leimallisemmin Suomen euroviisuedustajan valintatilaisuudeksi. Nykyään sen televisiolähetyksissä on huomattavan paljon enemmän "euroviisumaisia" elementtejä kuin aikoinaan perinteisissä euroviisukarsinnoissa. Lauantaina 28. tammikuuta Espoon Barona Areenassa järjestetty tilaisuus oli kuin Suomen omat minieuroviisut. Lähetyksen kulku seurasi aivan Eurovision laulukilpailun kaavaa: puitteena oli iso ja värikäs lava, lähetys alkoi euroviisutunnarilla, show'ssa oli nykyaikaisen viihdeohjelman standardit täyttävät juontajat, oma selostaja sekä alku- ja väliaikanumerot. Äänestyskin suoritettiin täsmälleen samalla tavalla kuin Euroviisuissa nykyään. Grafiikat olivat toimivat ja show oli visuaalisesti näyttävä ja runsaasti camp-estetiikkaa sisältävä. Toki Krista Siegfridsin ja etenkin green room -juontaja Niina Lahtisen tyylit ovat jakaneet voimakkaastikin mielipiteitä, mutta nämä ovat makuasioita. Heidän edustamaansa juontotyyliä 2010-luvun viihdeohjelmissa nyt tuppaa olemaan. Suurimmat kehut on ehdottomasti annettava selostaja Mikko Silvennoiselle, joka jatkoi jo keväällä viisuselostuksissa tutuksi tulleella erinomaisella tyylillä, jossa ammattitaito ja asiantuntemus osattiin tuoda esille erinomaisen viihdyttävällä tavalla. Toivottavasti Yleisradio hyödyntää Silvennoista viisuselostuksissaan jatkossakin. Kaiken tämän jälkeen ei ole suinkaan mikään ihme, että monet suomalaiset euroviisuharrastajat poistuivat lauantaina Metro Areenalta äärimmäisen tyytyväisinä.

Valitettavasti kolikolla on kääntöpuolensa. Etenkin viisukuplan ulkopuolella kilpailu on saanut paikoitellen todella murskaavaa kritiikkiä. Someviestinnässä sanavalinnat olivat tänä vuonna jopa poikkeuksellisen murhaavia. Jo viime vuoden marraskuusta lähtien – jolloin tämän vuoden UMK-kilpailijat julkistettiin – kansalaiset ovat ihmetelleet, miksi kilpailuun ei osallistu yhtäkään koko kansan tuntemaa suurta tähteä. Sellaiset tuntemattomat suuruudet, kuten Alva tai Anni Saikku eivät nyt välttämättä ole sellaisia nimiä, jotka houkuttelisivat suomalaisia seuraamaan sankoin joukoin viisulähetystä. Ja valitettavasti juuri monen kilpailijan kokemattomuus osoittautui UMK-finaalin lähetyksessä suurimmaksi kompastuskiveksi. Kansalaiskeskusteluissa suurin kritiikki kohdistui nimenomaan amatöörimäisiin esityksiin.

Finaali päätettiin järjestää kahden studiovuoden jälkeen suurella areenalla, jossa kilpailijat pääsisivät heti näyttämään taitonsa isolla ja näyttävällä lavalla. Euroviisulavalla esiintyminen on ollut kova paikka monelle konkarillekin. Viisulava on osoittanut kuka on ammattilainen ja kuka ei. Nyt UMK:n "euroviisumainen" suuri lava erotti armottomalla tavalla jyvät akanoista, sillä monella esiintyjällä esitys meni ikävä kyllä penkin alle tavalla tai toisella. Varsinkin lähetyksen alkupuolella kuultiin paljon epävireistä laulua ja nähtiin ponnettomia esityksiä. Keskustelufoorumeilla on esitetty huhuja, että lähetyksen alussa olisi ollut suuremmankin luokan korvamonitoriongelmia. Oli ongelmia tai ei, niin juuri ongelmatilanteet mittaavat todellista ammattitaitoa. Niitä ongelmia kun saattaa esiintyä myös Euroviisujen suorassa lähetyksessä. Marion Rung aikoinaan vuonna 1973 Luxemburgissa esitti kappaleensa urheana loppuun asti, vaikka kesken esityksen saliääni viisuareenalla lakkasi kuulumasta kokonaan. Onneksi Marion jatkoi esiintymistään, sillä televisiolähetykseen ongelma ei vaikuttanut. Samanlainen ongelma kohtasi aikoinaan myös Carola Häggkvistiä Roomassa vuonna 1991. Jopa tällä vuosikymmenellä Euroviisujen suorissa lähetyksissä on esiintynyt ongelmia korvamonitorien kanssa. Karu fakta on sanottava ääneen, vaikka se kuulostaisikin ikävältä: jos ei handlaa esitystään tosi paikan tullen Espoon Metro Areenalla, niin ei valitettavasti ole asiaa Eurovision laulukilpailuun – kilpailuun, joka on 2010-luvun aikana muuttunut vuosi vuodelta yhä vain ammattimaisemmaksi. Jopa Bonnie Tylerin kaltainen pitkän linjan konkari paljasti aikoinaan haastattelussa, kuinka Euroviisujen ammattimaisuuden taso tuli hänelle täytenä yllätyksenä.

Koska UMK-finaalin lähetys noudatti euroviisumaista kaavaa, myös suomalaisten äänestyskäyttäytyminen oli aivan samankaltaista kuin kansainvälisissä Euroviisuissa konsanaan. Tänä vuonna karsinnasta puuttui koko kansan tuntema suosikkiartisti, joka olisi voinut voittaa kilpailun pelkällä nimellään, joten suomalaiset äänestivät puhtaasti laadun perusteella. Ne kaksi esitystä, jotka onnistuivat parhaiten erottumaan ammattitaitoisella otteella edukseen, saavuttivat kaksi parasta sijaa. Kuudentena UMK-finaalin kavalkadissa esiintynyt Norma John teki vaikutuksen virheettömällä laulusuorituksella ja vaikuttavalla tunnelmallisella esityksellä. Norma Johnin esitys oli kilpailun ylivoimaisesti laadukkain ja onnistunein. Illan toiseksi paras laulusuoritus kuultiin Zühlkeltä, joten on täysin ymmärrettävää, että hän nappasi kakkossijan. Kaikki kunnia My First Bandille, jota itse povasin etukäteen kilpailun voittajaksi: yhtyeen biisistä Paradise tulee aivan varmasti radiohitti, mutta valitettavasti ammattimuusikoiden ja rutinoituneiden keikkailijoidenkaan karisma ei täysin onnistunut täyttämään suuren lavan tarpeita. Näin raadollinen tilanne on suorassa lähetyksessä esiintyminen suurella lavalla.

Formaatin muutos sai risuja ja ruusuja

UMK:n formaattia muutettiin jälleen täksi vuodeksi: alkukarsinnat heivattiin romukoppaan ja kaikki paukut satsattiin yhteen finaalilähetykseen, joka järjestettiin kahden studiovuoden jälkeen suurella areenalla. Espoon Metro Areena olikin oivaltava valinta ainakin ennusmerkkien perusteella. UMK-finaali on järjestetty siellä kaksi kertaa aikaisemminkin: vuosina 2013 ja 2014 – ja juuri näinä vuosina onnistuttiin valitsemaan ne kaksi UMK:n kautta valittua Suomen viisuedustajaa, jotka ovat päässeet Euroviisujen loppukilpailuun asti. Eli joka kerta kun UMK on järjestetty Espoon Metro Areenalla (ent. Barona Areena), Suomi on äänestetty Euroviisujen finaaliin.

Formaatin muutos on herättänyt viisufoorumeilla mielipiteitä puolesta vastaan. Toisaalta on järkevää, jos alkukarsintalähetyksistä säästetyt rahat voidaan priorisoida Suomen viisubudjetissa johonkin olennaisempaan ja järkevämpään. Toisaalta alkukarsinnat onnistuvat herättämään mielenkiintoa kilpailua kohtaan. Kansalaiset leiriytyvät niiden perusteella jo ennen finaalia omien suosikkiensa taakse. Viime vuonna julkisuudessa käytiin melko kiivastakin sananvaihtoa Saara Aallon ja Mikael Saaren kannattajien välillä. Tämänvuotinen "kerrasta poikki" -asetelma aiheutti tilanteen, jossa monet kansalaiset eivät olleet sisäistäneet, että Suomen edustussävelmä valitaan tosiaan jo näin nopeasti ja aikaisessa vaiheessa. Kenties olisi auttanut, mikäli esikatselulähetys olisi lähetetty lähempänä finaalin ajankohtaa?

Kansainväliset raadit

Suomalaiset viisuharrastajat ovat jo vuosikymmenien ajan heitelleet ilmaan ajatuksen, että jonakin vuonna Suomen viisukarsinnan tuloksen voisivat ratkaista kansainväliset raadit. Kansainväliset raadit ovat auttaneet muun muassa naapurimaitamme nousemaan euroviisumenestykseen. 1990-luvun jälkipuoliskolla Virossa viisukarsintojen päätösvalta oli kansainvälisten tuomaristojen hallussa, mikä synnytti onnistuneita tuloksia: Viro oli vuosina 1996–2002 yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä viisumaita, joka sijoittui poikkeuksetta aina kärkikymmenikköön, usein jopa viiden parhaan joukkoon. Myös Ruotsissa kansainväliset raadit otettiin samassa laajuudessa (50 % pistepotti) käyttöön vuonna 2011, ja sen myötä Ruotsi on menestynyt viisuissa suorastaan erinomaisesti, sillä saldona on peräti kaksi voittoa ja yhteensä viisi TOP-5-sijoitusta. Tulos on ollut huikea parannus siihen nähden, että vuosina 2005–2010 Ruotsi menestyi yleiseen tasoonsa nähden heikosti. Toki on muistettava, että eivät kansainväliset raaditkaan ole oikotie onneen. Mikäli karsinnassa ei ole ensimmäistäkään potentiaalista menestyjää, ei tietenkään auta, vaikka kansainväliset raadit valikoisivat surkeatasoisesta karsinnasta edustussävelmän.

Yleisradio teki mielestäni viisaan ratkaisun, kun päätti tänä vuonna ennakkoluulottomasti kokeilla kansainvälisiä raateja Suomen viisuedustajan valitsemisessa. Hieman motkotusta tuotanto sai siitä, että raatien maantieteellisessä painopisteessä korostui länsi- ja pohjoiseurooppalainen maku. Euroviisuissa puolet äänistä tulee kuitenkin Itä-Euroopasta, jossa musiikkimaku on paikoitellen hyvin erilainen kuin Suomen lähimmillä mailla. Maantieteellinen vastakkainasettelu korostui esimerkiksi vuoden 2011 Euroviisuissa, jossa Irlannin Jedward (8. sija, 119 pistettä) ei saanut itäisimmästä Euroopasta kuin muutaman hajapisteen, kun taas Georgian Eldrine (9. sija, 110 pistettä) ei saanut pisteen pistettä Länsi-Euroopan "perinteisiltä" viisumailta. Joka tapauksessa Norma Johnin esitys oli niin ylivoimainen muihin esityksiin verrattuna, että se olisi mitä todennäköisemmin voittanut minkä tahansa raatiäänestyksen. Mikä hienointa, Norma John oli molempien äänestyskomponenttien (kv. raadit + yleisöäänestys) ylivoimainen suosikki. Tämän vuoden karsinnasta ei pitäisi syntyä jälkipolville spekuloitavaa, koska voittajasta oltiin niin yksimielisiä.

Toivottavasti Lauri Yrjölä on ennakkotapaus

Vuoden 2017 UMK:n äänestyksessä oli eräs yksityiskohta, johon toivoisin kiinnitettävän huomiota. UMK-finaalissa oli mukana vain yksi suomenkielinen esitys: Lauri Yrjölän Helppo elämä. UMK:n ainoa suomenkielinen esitys herätti jälleen iänikuiset mantrat siitä, kuinka suomen kielellä ei voi menestyä Euroviisuissa. Somessa jotkut saattoivat ilmaista pitävänsä kappaleesta, mutta eivät halunneet äänestää sitä, koska Euroviisuissa ei heidän mielestään voi menestyä laulamalla suomeksi.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että Lauri Yrjölä saavutti huomattavasti enemmän menestystä kansainvälisten raatien äänestyksessä. Raadit sijoittivat Laurin viidenneksi 43 pisteellä. Sen sijaan yleisöäänestyksessä Helppo elämä sai toiseksi vähiten ääniä – ainoastaan 3,49 % äänistä (15 pistettä), millä Lauri Yrjölä onnistui nippa nappa päihittämään yleisöäänestyksen jumbon Knucklebone Oscar & The Shangri-La Rubiesin (3 % äänistä, 13 pistettä). Äänestystuloksen perusteella suomen kieli osoittautui suomalaisille paljon suuremmaksi kynnyskysymykseksi kuin ulkomaalaisista koostuneille raadeille. Ulkomaalaisten raatien mielestä suomenkielinen laulu oli parempi kuin monet kilpailun englanninkielisistä. Toivottavasti Lauri Yrjölän äänestystulos rohkaisisi jatkossa lähettämään UMK:uun entistä ennakkoluulottommammin lauluja, joita ei esitettäisi englanniksi.

Kielikysymyksen nouseminen esille toistuvasti vanhoilla ja väsyneillä argumenteilla on hieman harmillista. Esimerkiksi suomen sukulaiskielellä viroksi esitetyt kappaleet ovat menestyneet Euroviisuissa erinomaisesti (6. sija vuosina 2009 ja 2012), ja onhan Teräsbetonikin aikoinaan yhdeksän vuotta sitten päässyt semifinaalista jatkoon suomenkielisellä kappaleella.

Ennakkopöhinä ei merkitse juuri mitään

Koko UMK-prosessin aikana Suomen viisuedustajan valintatilaisuutta on pyritty viemään nuorekkaampaan suuntaan muun muassa some-viestinnän avulla. #UMK-hashtag "trendaa" aina suorien lähetysten aikana, ja tv-lähetysten lisäksi ennakkoon pyritään herättämään pöhinää esimerkiksi Facebook-livelähetyksillä ja Snapchat-videoilla. Joka tapauksessa UMK:nkin kohdalla edelleen todellinen kantava voima on oletettavasti vähintään keski-ikäinen suomalainen, joka istuu lauantaina perinteisen viestinnän instituution – eli television – ääreen ja kuulee kilpailukappaleet ensimmäistä kertaa suorassa lähetyksessä. Tämä kansanosa on se suuri enemmistö, joka myös vaikuttaa UMK:n yleisöäänestyksen tulokseen.

Tänä vuonna ennakkosuosikin viittaa kantoi harteillaan Emma laulullaan Circle of life. Koska tänä vuonna minkäänlaisia live-esityksiä ei ollut nähty ennen finaalilähetystä, ennakkoveikkaukset perustuivat muihin kriteereihin, kuten laulujen musiikkivideoihin. Kenties sen vuoksi koko kilpailun tulosta on luonnehdittu "yllättäväksi". Circle of life nousi nopeasti euroviisufanien suosioon, eikä mikään ihme, sillä laulu edustaa juuri sellaista musiikkityyliä, mikä kutkuttaa viisufanaatikkoa oikeasta pisteestä. Monien luonnehdintojen mukaan kappale olikin UMK-kattauksen ”euroviisumaisin”. Emma saavutti suomalaisten viisufanien perinteisen fanipalkinnon. Euroviisufanit olivat selvästi yliedustettuina esimerkiksi UMK:n ennakkoäänestyksessä, jossa Emma sai ylivoimaisesti eniten ääniä, peräti 30,4 % kaikista äänistä ja kaksi kertaa enemmän ääniä kuin toiseksi sijoittunut My First Band (15,0 %). Ylivoimaisen ennakkoäänestystuloksen perusteella Emman asema ennakkosuosikkina kasvoi ennestään. Siitä huolimatta, kun tuli lopullisen yleisöäänestystuloksen aika, Emma saavutti vasta kolmanneksi eniten ääniä (12,3 % äänistä, 53 pistettä), vaikka tähän pottiin oli laskettu mukaan ennakkoäänet. Eroavaisuudet kuvastavat, että suorassa lähetyksessä annetaan huomattavasti enemmän ääniä kuin ennakkoäänestyksessä. Voittaja Norma Johnin Blackbird sijoittui ennakkoäänestyksessä vasta viidenneksi (8,3 %), mutta se oli lopulta yleisöäänestyksen ylivoimainen voittaja (20,5 % äänistä, 88 pistettä). Viime vuoden UMK-finaalissa suoran lähetyksen aikana annettiin noin seitsemän kertaa enemmän ääniä kuin ennakkoäänestyksessä. Itse asiassa tänä vuonna toistui samanlainen asetelma kuin viime vuonna, sillä Saara Aallon No fear oli sijoittunut niin ikään finaalin ennakkoäänissä vasta viidenneksi, mutta onnistui kuitenkin nousemaan suoran lähetyksen aikana yleisöäänestyksen selkeäksi ykköseksi.

Vielä vuonna 2017 olisi hyvä ymmärtää, että kaikenlaiset ennakkoveikkaukset ja faniarviot edustavat loppujen lopuksi vain marginaalia. Lopullisen ratkaisun tekevät edelleen niin kutsutut "kansan syvät rivit" suorassa lähetyksessä live-esitysten perusteella. Monien arvioiden mukaan Norma Johnin laulu Blackbird puhkesi kukkaan livetilanteessa, ja juuri live-esitysten perusteella äänestetään myös Euroviisuissa. Katsojat tarttuvat puhelimeen, kun jokin esitys onnistuu tekemään vaikutuksen. Usein voittoesitykset onnistuvat olemaan pitkän televisiolähetyksen dramaturgisia kohokohtia. Ja sitähän Norma Johnin vaikuttava ja onnistunut esitys UMK-finaalissa oli. Siinä mielessä Norma Johnin voitto ei ollut missään nimessä yllättävä, vaikka se ei ennakkoveikkauksissa ja -pöhinöissä olisikaan kuulunut kärkikahinoihin. UMK:sta puuttui koko kansan tuntema tähti, joka olisi voinut pelkällä nimellään voittaa yleisöäänestyksen, joten suomalaiset tekivät kuten kansainvälisissä viisuissa: äänestivät jälleen kerran laadukkainta – ja that's it.

Ylipäätään näinä kansalaisjournalismin aikoina on syntynyt ilmiö, missä euroviisufanien sivustot ja blogikirjoitukset ovat päätyneet yhä useammin viisu-uutisoinnin lähteiksi. Kun halutaan tietää, mitä mieltä ulkomaalaiset ovat Suomen viisukappaleista, tieto löytyy helpoimmin viisuharrastajien sivustoilta. Olisi kuitenkin syytä muistaa, että viisufanien arviot perustuvat usein heidän omaan musiikkimakuunsa, joka ei välttämättä mittaa millään tavalla laulun menestyspotentiaalia viisuissa. Jos euroviisufanit saisivat yksin päättää viisutuloksista, Lordi ei olisi ikinä voittanut eikä Teräsbetoni päässyt semifinaalista jatkoon.

Vihdoinkin vaikeampi sävellys Suomen viisuksi

Suomen 51. viisuedustajaksi valittiin kokonaispaketti, joka ei millään tavalla vastaa "perinteisen euroviisun" mielikuvia. Blackbird ei ole syntynyt sen vuoksi, että lähdettäisiin tehtailemaan mahdollisimman toimivaa euroviisua, vaan se on aidosti kunnianhimoinen sävellys. Ja hyvä niin. 2010-luvulla euroviisukliseet eivät ole enää menestyneet. Yhä useammin Euroviisujen kärkisijat valtaavat kappaleet, jotka olisivat olemassa ilman Euroviisujakin. Blackbirdin myötä on osoitettu, että suomalaiset ovat valmiita lähettämään Euroviisuihin taiteellisemman ja vaikeamman vaihtoehdon.

Vuosi sitten UMK:ssa Mikael Saaren kilpailukappale On it goes herätti runsaasti kiivasta keskustelua. Laulu sai paljon ylistystä muun muassa kulttuuritoimittajilta ja muusikoilta, mutta sitä luonnehdittiin monissa yhteyksissä aivan "vääränlaiseksi" Euroviisuja varten. Sävellystä pidettiin liian vaikeana ja haastavana. Euroviisukelpoisuus ei täyttynyt, koska laulua ei voinut hyräillä mukana. Viime vuoden UMK:n äänestyksissä suosittiin vielä helpoimpia vaihtoehtoja: Mikael Saaren päihittivät Sandhja ja Saara Aalto, joiden esitysten "euroviisukelpoisuutta" ei lainkaan kyseenalaistettu. Kuitenkin viime vuoden toukokuussa Ukrainan Jamala osoitti, että Euroviisut voidaan voittaa taiteellisella ja jopa synkällä kappaleella, joka ei millään tavalla edusta tyypillistä euroviisukliseetä. Ukraina saavutti viime vuoden euroviisufinaalissa Suomen yleisöäänestyksessä täydet 12 pistettä. Jälleen kerran suomalaiset osasivat äänestää laadukkainta. Joku voisi päätellä, että Jamala on avannut latua haastavammalle ja omaehtoisemmalle tunteita herättävälle musiikille. Jamala ei ole kuitenkaan ainoa haastavammalla kappaleella Euroviisuissa menestynyt artisti. Esimerkiksi vuonna 2012 Albania sijoittui viidenneksi Rona Nishliun esittämällä laululla Suus. Kappale on kaikkea muuta kuin helppo, ja esitys suorastaan veretseisauttava.

Kuinka Norma Johnin käy Kiovassa? Sitä on hyvistä edellytyksistä huolimatta tässä vaiheessa mahdotonta arvioida, koska Kiovan Euroviisuihin 2017 on valittu vasta viisi kappaletta (Suomen lisäksi Albania, Georgia, Valko-Venäjä ja Iso-Britannia) ja kilpailuun on ilmoittautunut peräti 43 maata. Suomen kilpailukappale on erittäin laadukas ja musiikillisesti ansioitunut, mutta euroviisumenestys perustuu kuitenkin myös hyvin pitkälti siihen, millaiseksi kilpailuseura muodostuu. Yksinkertaistettuna esimerkkinä: balladivoittoisessa vuosikerrassa usein nopeat kappaleet erottuvat edukseen, vastaavasti uptempo-vuosina balladien on helppo menestyä. Toistaiseksi ei myöskään tiedetä kummassa semifinaalissa Suomi esiintyy ja mitkä maat on valikoitu kilpailemaan samaan semifinaaliin. Viisuharrastajat ovat pelänneet, että Jamalan voiton myötä kilpailusta on tulossa naisartistien ja vahvojen balladien vuosi. Toistaiseksi ennusmerkit skenaarion toteutumiseen on olemassa, sillä jo valituista viidestä kappaleesta neljä on naisoletettujen tulkitsemia balladeja. Albanian, Georgian ja Britannian voimaballadit edustavat kuitenkin ennemmin perinteisempää viisuballadin muottia, siinä missä Suomen Blackbird on näihin verrattuna taiteellisempi ja indiehenkisempi, minkä vuoksi se kilpailee ainakin toistaiseksi omassa sarjassaan. Joka tapauksessa mikäli viisuvuosikerta – ja etenkin Suomen semifinaali – täyttyy useammasta vastaavanlaisesta taideballadista, ei viisufanien jo varmaksi julistama finaalipaikka ole missään nimessä täysin selviö.

Norma Johnin esitys UMK:ssa oli erinomaisen vaikuttava. Joka tapauksessa UMK-finaalissa se sai myös vetoapua siitä, ettei yksikään toinen esitys onnistunut vakuuttamaan samalla tavalla. Kiovassa kilpailuseura tulee olemaan väistämättäkin huomattavasti korkeatasoisempi. Suomella on ollut viisuhistoriansa aikana toistuvasti ongelmia lopullisen kilpailuesityksen suhteen. Milloin muutoin niin varmalla esiintyjällä on ollut ramppikuumetta, milloin esitys kaatuu tyylittömiin asuvalintoihin, milloin koko esitys on ollut kuin kalpea varjo verrattuna Suomen karsinnassa nähtyyn lupaavaan esitykseen. Esimerkiksi viime vuonna Tukholmassa Sandhjan esityksestä puuttui kaikki se vilpitön ilo ja vapautunut energia, mikä UMK:ssa oli vielä havaittavissa. Suomen viisudelegaation on syytä keskittyä pohtimaan, kuinka samanlainen vaikuttava tunnelataus ja intensiteetti saadaan aikaiseksi vielä suuremmalla lavalla. Peruslähtökohta on toimiva: esitys on ilman muuta syytä pitää pelkistettynä, mitään sirkustemppuja tai ilotulituksia ei tähän kokonaispakettiin tarvita. Mutta viisuesityksissä pienillä yksityiskohdilla, kuten kamera-ajoilla ja kuvakulmilla sekä taustascreeneille heijastettavilla väri- ja valomaailmoilla voidaan saada ihmeitä aikaan.

Kuukauden levyartikkeli: Hector – Hectorock I (PSO, 1974)

Syksyllä 2016 levyartikkelit käsittelevät albumeja, jotka ovat artistiensa sekä myydyimmät että tasokkaimmat – ainakin omasta mielestäni. Perustelut kirjoituksen loppupuolella.

Vuosi 1974 oli Hectorin hullu vuosi. Hänen kolmas albuminsa Hectorock I ilmestyi levykauppoihin edellisen levyn komeillessa listaykkösenä. Rock-mystikosta kuoriutui yhteiskuntakriittinen tarkkailija, jolta taittui myös muodikas rock'n'roll. Hectorockista tuli vielä suositumpi kuin edellisestä menestysälppäristä, ja se on edelleen Hectorin uran myydyin pitkäsoitto. Vuoteen ajoittuu lisäksi ikimuistoinen Syksyn sävel -esiintyminen, laulukilpailun voitto sanoittajana – ja Hectorin bändi Cumulus levytti yhtyeen menestyneimmän LP-levyn.

Hector oli Suomen suosituin artisti, kun hänen kolmas sooloalbuminsa Hectorock I julkaistiin maaliskuussa 1974. Edellisen vuoden alkukesästä ilmestyneen toisen soololevyn Herra Mirandoksen saavuttama huikea menestys siivitti hänet kotimaisen pop-taivaan kirkkaimpaan kärkeen.

Herra Mirandos on kiistatta suomirockin merkittävä klassikko, joka on vaikuttanut uraauurtavalla tavalla kotimaisen rockmusiikin kehitykseen. Mirandos mullisti käsityksen suomalaisesta rockista niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Albumin vallankumouksellisen soundimaailman luomisessa hyödynnettiin Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen VCS-3-syntetisaattoria. Levyn luovasta orkestroinnista vastasivat Matti ja Pirjo Bergström, joiden nimiin kappaleiden vivahteikkaat ja idearikkaat sovitukset on merkitty. Mutta ennen kaikkea Mirandos herätti huomiota uudenlaisella tekstimaailmallaan. Hectorin mystiikkaa ja okkultismia viljelevät sanoitukset edustivat edistyksellistä ja omaperäistä laululyriikkaa täällä Pohjolan perukoilla. Hector loi albumillaan omanlaisensa satu- ja fantasiamaailman, aivan kuten David Bowie, joka samoihin aikoihin älppäreillään esitteli mielikuvituksellista hahmogalleriaansa aina Ziggy Stardustista lähtien. Pekka Laine on kirjoittanut albumin merkityksestä kuvaavasti:

"Jos Hector ei olisi tehnyt urallaan mitään muuta kuin Herra Mirandos -albumin, hän kuuluisi silti kaikkien aikojen tärkeimpien suomalaisten rockartistien joukkoon." (Laine 2010, 267)

Kun otetaan huomioon, että samana vuonna julkaistiin Dave Lindholmin klassikkoalbumi Sirkus ja muuan Juice Leskinen levytti Coitus Int. -bändinsä kanssa ensimmäisen LP-levynsä, voidaan todeta vuoden 1973 merkitsevän selkeää rajapyykkiä suomenkielisen rock-musiikin historiassa.

Rehellisyyden nimessä on toki mainittava, ettei Hector ollut suinkaan aivan ensimmäinen suomalainen laulaja-lauluntekijä, joka sanoituksissaan leikitteli mystiikalla. Vuonna 1970 Pekka Streng levytti Love Recordsille albumin Magneettimiehen kuolema, jota on luonnehdittu teoksessa Jee jee jee – suomalaisen rockin historia "suomalaisen hämyhymnistön perusteokseksi" (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 183). 1960- ja 70-lukujen vaihteessa Suomessa oli kaikenlaisia underground-viritelmiä (esimerkiksi Suomen Talvisota 1939–1940, Sperm, Haikara, Eero Koivistoisen Valtakunta-albumi, jossa käytettiin tiedettävästi ensimmäisenä Suomessa elektronista muokkausta silloisen studiotekniikan suomissa mahdollisuuksissa), joiden sanoitukset liikkuivat kaiken mahdollisen ja mahdottoman välillä. Mutta Hector oli ensimmäinen rock-lyyrikko, jota ei voinut sivuuttaa. Undergroundin ja psykedeellisen rockin tuotokset eivät levinneet pienen piirin ulkopuolelle. Pekka Strengin kahta albumia myytiin vähäinen määrä, vaikka vuosikymmenien saatossa levyt ovat nousseet todellisiksi kulttiklassikoiksi. Hectorin kaupallinen menestys aiheutti ilmiön, jossa mystiset ja esoteeriset sanoitukset nousivat osaksi valtavirtaa. Syksyllä 1973 Herra Mirandos kohosi albumilistan kärkisijoille. Joulukuussa se nousi ykköseksi, ja oli Suomen myydyin levy peräti neljän kuukauden ajan joulukuusta 1973 maaliskuuhun 1974. Albumia on tilastojen mukaan myyty kaikkiaan yli 70 000 äänitettä, joten timanttilevyyn oikeuttanut 50 000 kappaleen myyntiraja ylittyi vaivatta.

Hectorin asemaa valtakunnan virallisena salatieteiden ylipappina ryydittivät hänen haastattelunsa ja esiintymisensä julkisuudessa.

"Kyllä mä tunnustan, että mä yllytin vähän tätä määrättyä mielikuvaa. Monissa haastatteluissa mä puhuin tietoisesti vähän outoja. Ylitin omaa älykkyyttäni haastatteluissa, koska mä oletin, että tätä multa kai odotetaan." (Hämäläinen 1996, 337)

Mystisellä julkisuuskuvalla oli kääntöpuolensa. Vanhemman sukupolven edustajat hämmästelivät, miksi Hectorin täytyi sekoittaa nuorison päät mystiikalla. Touhua pidettiin arveluttavana, koska Mirandoksen kansitekstissä levy omistettiin muun muassa Jorma Elovaaran luotsaamalle kyseenalaista mainetta niittäneelle rajatietoaiheiselle Tähti-lehdelle. Heimo "Holle" Holopainen – josta tuli myöhemmin Hectorin bändikaveri ja pitkäaikainen kollega Yleisradiossa – on muistellut, kuinka noihin aikoihin ensimmäinen tapaaminen Hectorin kanssa jännitti, koska "se on varmaan ihan seko niiden henkimaailmajuttujensa kanssa" (Holopainen 2000, 237–238). Hector alkoi vastaanottaa kirjeitä, joissa kyseltiin, miten pääsisi käsiksi Madame Blavatskyn kirjoihin. Harman perhe sai puheluita epävakailta henkilöiltä eikä kotioveakaan jätetty rauhaan.

"Aloin saamaan öisin häiriköiltä uskomattomia puhelinsoittoja. Enhän mä naiiviuttani heti tajunnut, että on keksitty sellainen suojakeino kuin salainen numero. Eikä siinä vielä tarpeeksi. Sitten alkoi ovikello soida ja kaikenlaisia kummajaisia alkoi seistä oven takana. Tää oli sikälikin ongelmallista, että mä olin 70-luvun alussa perustanut perheen ja tarvitsin normaalia kotirauhaa, aivan kuten kuka tahansa. Yksikin tyyppi soitti ovikelloa ja kun avasin oven, hän sanoi tietävänsä, että Joan Baez asuu meillä. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vain (sic) nauraa. Pelotti. Se tyyppi sanoi tietävänsä, että Joan Baez on jättänyt Bob Dylanin ja asuu nykyään siis meillä. Nyt Joan hengaa mun kanssa ja asuu meillä, mutta se oli tän tyypin mukaan itse asiassa sen nainen ja nyt se oli tullut hakeen Joanin pois! Mä sanoin, että usko nyt helvetissä hyvä mies, että Joan Baez ei asu meillä, eikä asu myöskään Bob Dylan. Ellet usko, niin on pakko kutsua poliisit." (Hämäläinen 1996, 339–340)

Hämyisen imagon haittapuolet saattoivat vaikuttaa siihen, että seuraavalla albumilla Hector hylkäsi mystiikan. Kolmas albumi Hectorock I on dualistinen kokonaisuus. Vinyylin A-puoli (Hecto) esittelee Hectorin yhteiskuntakriittisenä tarkkailijana. Sadut vaihtuivat sanomaan. B-puolella (Rock) kuullaan tyylipuhdasta juurevaa rock'n'roll -nostalgiaa, mikä oli vuonna 1974 erittäin suosittua. Vaikka Hectorock I:llä ei jatkettukaan suoranaisesti Herra Mirandoksen mystiikan linjalla, albumin valmistamiseen osallistui sama tiimi: levy-yhtiönä oli PSO, joka julkaisi älppärin Top Voice -levymerkillä, ja sovituksista vastasivat Matti ja Pirjo Bergström, joiden taidokas työ ja rikkaat soinnit Herra Mirandoksella olivat kirvoittaneet runsaasti kehuja. Aikalaishaastatteluissa Hector muisti mainita, kuinka hänen levytystensä korkeatasoiset säestykset olivat paljolti Bergströmien ansiota. Matti ja Pirjo taas korostivat, että Hectorin oma panos hänen lauluihinsa oli ehdottomasti kaikkein merkittävin ja heidän tehtävänään oli vain toteuttaa artistin ideoita ja järjestää niille taustasäestys. Yhteistyö oli saumatonta ja molemmat osapuolet kunnioittivat toisiaan suunnattomasti. Vuonna 2005 Hector kirjoitti Hectobox-singlekokoelman tekstiliitteeseen, ettei voi ikinä kiittää tarpeeksi Bergströmien myötävaikutusta kolmelle ensimmäiselle sooloalbumilleen:

"Pirjo ja Masa loivat Suomi-rockiin siihen aikaan täysin uusia orkestraatio- ja soundiratkaisuja omien, alkeellisten kitarademojeni ja suullisen evästykseni pohjalta. Luotimme toistemme luovaan hulluuteen ja näkemyksiin täysin." (Harma 2005, 19)

Hectorockin Hecto-puolisko on Hectorin uran ensimmäinen yhteiskuntakriittinen albumikokonaisuus. Toki Hector oli ottanut kantaa aina ensilevytyksestään Palkkasoturi (1965) lähtien. Vuonna 1972 Hector suomalaisti Don McLeanin American pien Suomi-neidoksi, jonka sanoitus sisältää erittäin tarkkanäköistä ja kriittistä havainnointia suomalaisen yhteiskunnan ilmiöistä. Nostalgia-albumin (1972) Nostalgia osa 2 -kappaleessa podetaan maailmantuskaa, koska maailmassa on paljon nälänhätää samalla kun suurvallat sysäävät rahaa avaruusmatkailuun. Ja olihan Mirandoksella julkaistu Lumi teki enkelin eteiseen eräänlainen kuvaus yhteiskunnan ankeasta ilmapiiristä ja Asfalttiprinssi tulkittavissa kannanotoksi kaupunkisuunnittelulle. Jos kuitenkin pitäisi kuvailla Hectorin uran varhaisia pitkäsoittoja, niin Hecto-puolisko on ensimmäinen selkeä kokonaisuus, jossa ääneen pääsee maailman epäkohdista laulava Hector. Debyyttialbumi Nostalgia on kaihoisa, hieman Cat Stevens -tyylinen kokonaisuus, jossa kuuluu vielä kaikuja Hectorin folk-nuoruudesta. Samana vuonna singlellä julkaistua Suomi-neitoa ei sisällytetty albumille, koska sen rajut sivallukset suomalaista asenneilmastoa kohtaan eivät olisi istuneet herkkäsävyiseen kokonaisuuteen. Herra Mirandoksella esiintyy taas ennakkoluulottomalla soundimaailmalla pelaava visionäärinen rock-mystikko.

Hecto-puoliskon lauluja ovat inspiroineet ajankohtaiset maailmanpoliittiset tapahtumat kuten Chilen vallankaappaus ja Vietnamin sota. Hectorin sanoituksissa on kuultavissa yleisvasemmistolainen maailmankatsomus. Heikki Harman poliittinen suuntaus ei ole koskaan ollut mikään varsinainen salaisuus. Siihen on syynsä, että hän on aikoinaan toiminut presidentinvaaleissa SKDL:n Kalevi Kivistön valitsijamiehenä. Hector on kuitenkin muistanut painottaa lukuisissa haastatteluissa – sekä viimeksi omassa Vain elämää -jaksossaan – kuinka hän ei missään nimessä ole julistaja, jonka tavoitteena on saada kuuntelijat ajattelemaan samalla tavalla. Laulujen sanoittaminen on keino purkaa omaa maailmantuskaa ja kirjata ajatuksia ylös. Vuonna 1999 Helsingin Sanomien haastattelun määritelmän mukaan Hector "on ollut aina poliittisesti korrekti kapinallinen". Hectorin lauluista puuttuu täysin poliittinen paatos, mikä oli 1970-luvun alkupuoliskolla eräissä piireissä muodikasta. Hectorin sanoituksissa ei provosoitu porvarillisen Suomen perinteisiä perhearvoja paasaamalla "sinun lapsesi eivät ole sinun", vaan todettiin diplomaattisemmin, kuinka lapset ovat "lainaa vain". Hector onkin muistellut Kansan Uutisten Viikkolehdessä maaliskuussa 2006 saaneensa näihin aikoihin äärivasemmistolaisilta piireiltä nuivan vastaanoton.

"Minut melkein buuattiin ulos yliopiston lehdistö- ja tiedotusopin laitoksen tilaisuudesta, johon minut oli kutsuttu kertomaan Hectorock-albumin Hecto-puolen biiseistä, jossa oli juuri Chilen tapahtumiin liittyviä juttuja. Akateemisen Sosialistiseuran edustus siellä oli niin vahva ja asenne kielteinen siihen, että ensinnäkin teen tällaiselle levy-yhtiölle, PSO:lle, enkä ole sitoutunut puolueeseen. Melkein itku kurkussa keräsin kamppeet ja häivyin kesken tilaisuuden pois." (Kansan Uutisten Viikkolehti 24.3.2006)

Hectorock I:n ilmestymisen aikoihin
Hectorin bändi Cumulus julkaisi
"salanimellä" Dick Dynamite and His
Hot Lips hupaisan albumin, joka
sisältää menneiden vuosikymmenien
ikivihreitä. Levy viihtyi peräti puoli
vuotta albumilistoilla, joten se on
Cumuluksen menestynein LP-levy.

Hectorockin Rock-puoliskolla Hector julkaisi uransa tuohon mennessä kaupallisimmat ja kepeimmät levytykset. 50-luvun rock'n'rollin nostalgisointi oli albumin ilmestymisen aikoihin erittäin suosittua Suomessa. Kuin vastaiskuna 1970-luvun alkuvuosien progevillitykselle vuonna 1973 suureen suosioon nousi Hurriganes, joka ammensi musiikkinsa yksinkertaisesta rock'n'rollista. Vuoden 1973 menestynein kotimainen hitti oli Rauli "Badding" Somerjoen Fiilaten ja höyläten, joka on alun perin Chuck Berryn vuonna 1957 levyttämä Reelin' and rockin'. Rock-nostalgian kärkinimiin Suomessa lukeutui myös Jussi Raittinen, joka The Boys -yhtyeensä kanssa levytti vuosina 1973 ja 1974 kaksi erinomaisesti myynyttä albumillista suomenkielisiä versioita rock'n'roll-klassikoista. Jussi & The Boysin Mä tahdon rokata oli alkuvuodesta 1974 albumilistoilla kakkos- ja kolmossijoilla Herra Mirandoksen komeillessa ykkösenä. Nostalgiabuumiin osallistui oikeastaan myös Hectorin oma bändi Cumulus, joka julkaisi vuonna 1974 nimellä Dick Dynamite and His Hot Lips hupaisan älppärin menneiden vuosikymmenien ikivihreistä. Albumista tuli Cumuluksen kaupallisesti menestynein levy Suomessa.

Hector on haastatteluissa todennut hieman vähätellen, kuinka Rock-puoliskon levytykset olivat "kansalle mitä kansa haluaa" (ks. esim. Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 205). Kenties Heikki Harma halusi kappaleilla osoittaa, että mystisen ja salaperäisen Hector-hahmon takana oli kuitenkin "ihan tavallinen paskiainen" – kuten hän on itseään luonnehtinut Jyrki Hämäläisen kirjassa Hopeinen kuu (Hämäläinen 1996, 337) – tyypillinen suurten ikäluokkien kasvatti, joka teini-ikäisenä innostui rautalankamusiikista ja angloamerikkalaisesta rockista ennen hullaantumistaan folkiin. Toisaalta Hectorin idoli Bob Dylan poukkoili vastaavalla tavalla eri musiikkigenrejen välillä ja David Bowiekin loi aina tarpeen vaatiessa musiikkityylin muuttuessa uusia sivupersoonia. Jo ennen Hectorockia Hector oli tehnyt aluevaltauksen nostalgisen poprockin puolelle esittämällä vuoden 1973 Syksyn sävelessä Cay Karlssonin kanssa duettona Bowie-henkisen glam rock -renkutuksen Marleena. Vaikka Herra Mirandos oli Syksyn sävelen aikoihin saavuttanut menestystä, ei sen suosio auttanut kilpailumenestykseen, sillä Marleena sijoittui postikorttiäänestyksessä vasta seitsemänneksi. Ja eihän heppoisella Marleenalla ollutkaan juuri mitään tekemistä Mirandoksen edustaman musiikin kanssa, mutta se enteili jo Hectorockin kepeämpää tyyliä.

Rock-puoliskon kepeys ja kaupallisuus vaikutti osaltaan siihen, että kriitikot eivät suhtautuneet Hectorockiin yhtä suopeasti kuin aikaisempiin albumeihin. Arvostelijat jäivät kaipaamaan edellisten levyjen omaehtoisuutta ja moittivat käännöskappaleiden suurta osuutta. B-puolelle Hector levytti suomenkieliset versiot kolmesta 1950- ja 60-lukujen rock-klassikosta, ja A-puolikin sisälsi Bowien Life on Mars -käännöksen. Mirandoksella kaikki laulut olivat varta vasten albumia varten sävellettyjä, ja Nostalgiallakin on vain yksi käännöskappale Sadepäivälaulu, alun perin ruotsalaisen Bernt Stafin Familjelycka.

Hectorockin äänitykset aloitettiin joulukuussa 1973 Kulttuuritalon levytysstudiossa, eli samassa paikassa, jossa Hector 18-vuotiaana lukiolaisena ikuisti ensilevytyksensä Palkkasoturi. Äänityksestä ja miksauksesta vastasi Jukka Teittinen. Albumilla musisoivat Bergströmien lisäksi Antero Jakoila (kitarat) ja Nappi Ikonen (lyömäsoittimet). Matti Bergström soitti bassoa, selloa sekä huiluja, Pirjo Bergström taas vastasi koskettimista. Myös Nono Söderberg soitti kitaraa joillakin raidoilla. A-puolen levytyksissä hyödynnettiin myös puhaltimia (muun muassa Juhani Aaltonen) ja jousisektioita (mm. Erkki Inkinen, Keijo Aulanne, Pirkko Saukkonen, Tauno Tiikkainen, Esko Haapaniemi, Matti Tuhkanen, Teppo Tuominen). Hectorockin ilmavaa musisointia on ylistetty: erityisesti Nappi Ikosen rumputyöskentely yhdessä Matti Bergströmin bassokuvioiden kanssa on kerännyt kiitosta. Pirjo Bergström on valottanut Rare – levyjenkeräilijän erikoislehden kattavassa Hector-historiikissa (2001) Hectorockin musisointia seuraavanlaisella esimerkillä:

"Nappi Ikosen loistava rumputyöskentely toi mahdolliseksi toteuttaa sellaisetkin energiset ja kasassa pysyvät rumpufillit ja kompit missä rumpujen ja basson, eli Matin ja Napin yhteissoitto toimi niin loisteliaasti kuten esim. Ake, Make, Pera ja Mä, mutta ennen kaikkea teoksessa Perjantai on mielessäin. Nappi Ikonen on siinä soittanut Matin kirjoittaman bassorummun kahden tahdin mittaisen triolikuvioisen rumpufillin käyttäen sen soittamiseen yhden jalan triolitekniikkaa, mikä on ihan uskomaton virtuoosinen näyttö! Tempohan on triolien toteuttamiseksi mieletön, eikä tällaista ideaa pohjana olleessa Bowien esityksessä ole. Juuri tämä Matin keksimä filli sai levysoitinten neulat toisinaan hyppimään, kun ne eivät yksinkertaisesti ehtineet mukaan taajuuksiltaan näin matalaan ja sykkeeltään tiheään poljentoon." (Rare nro 24, 2001)

"Hui hai, onko maanantai" kuuluvat Hectorock I:n alkusanat. Aloitusraita Coctail-sukupolven Satyricon sijoittuu enimmäkseen laulun kertojahahmon pään sisälle. Podetaan eksistentiaalista kriisiä, pohditaan oman elämän tarkoitusta, mietitään miten tähän on tultu ja mihin ollaan menossa. Teksti on melkoista tajunnanvirtaa, mutta siitä on jäänyt elämään muutamia herkullisen oivaltavia fraaseja, kuten "Vänrikki Stool syöpi munkkeja Tarvaspäässä", "postiluukku sylkeepi maailmantuskaa" tai "näin tulevia päin minä valun musteena asutuskaavaa".

Chilen sotilasvallankaappaus syyskuussa 1973 – minkä seurauksena demokraattisesti valittu vasemmistolainen presidentti Salvador Allende menehtyi ja Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta syrjäytti vasemmistohallituksen – herätti länsimaissa vasemmistolaisissa piireissä suunnatonta raivoa. Chilen järkyttävät tapahtumat inspiroivat Hectorin kirjoittamaan useampia lauluja. Jo tuoreeltaan syksyllä 1973 hän kynäili Maaritin esikoisalbumille sanoituksen Uutisten jälkeen, jossa kommentoitiin Allenden kuolemaa ja fasismin nousua. Hectorockille syntyi koskettava Elämä filtterin läpi, jossa kuvaillaan vallankumouksen traagisten tapahtumien ("näin hullun tuulen saapuneen") synnyttämää suuttumusta ja epätoivon tunnetta ("painomusteen löyhkä vain kiehui vihassain, kun kuulin heidän kaatuneen"). Chilen tapahtumat mainitaan myös albumin kakkosraidassa Jatkuvuus. Laulussa kysytään miksi taiteilijan sormet katkaistiin. Säkeessä viitataan chileläiseen runoilijaan, laulajaan ja kansalaisaktivistiin Víctor Jaraan. Hän oli Allenden merkittävä tukija, minkä vuoksi hänet vangittiin vallankaappauksen ensimmäisinä päivinä. Vankeudessa hän alkoi laulaa poliittisia laulujaan kitaralla säestäen, minkä seurauksena hänet ammuttiin. Aikalaiset saivat kuulla, että ennen tappamistaan hänen kätensä olisi katkaistu, jotta hän ei olisi voinut enää soittaa kitaraa, mutta väitteen todenperäisyys on sittemmin kyseenalaistettu.

Jatkuvuus onkin ehdottomasti yhteiskuntakriittisen Hectorin onnistuneimpia levytyksiä. Laulun sanoitus on melkoista sivaltamista moneen eri suuntaan. Yltäkylläisyyteen tottuneet länsimaalaiset jatkavat turhamaista elämäntyyliä, vaikka maailma ympärillä kuohuu. Niko Peltonen on kirjoittanut blogiinsa Parhaat suomenkieliset biisit upean timanttisen kirjoituksen Jatkuvuudesta. Suosittelen lukemaan kirjoituksen, sillä tekisi mieli siteerata teksti kokonaan. Tässä kuitenkin hieno kiteytys Peltoselta:

"Hectorilla on aina ollut tarve esittää isoja lausuntoja ja summata maailman tilaa. Jatkuvuus edustaa tätä kategoriaa. Se on tietysti 'yhteiskuntakriittinen' ja nimenomaan siinä merkityksessä, että kritisoidaan kapitalismia, poroporvareita, rahan, vallan ja väkivallan epäpyhiä kytköksiä, moraalikatoa, sotaa... Vallankumouksellinen minä saa tekstissä vastakappaleekseen toisessa persoonassa puhutellun hahmon, joka edustaa velttoa, nousukasmaista, itsekästä stasista; nojatuolissaan dokailevaa tyyppiä, jota kiinnostaa enemmän luokkanousu kuin vääryyksien oikaiseminen." (Parhaat suomenkieliset biisit -blogi)

Peltonen on nostanut laulun parhaaksi "lainiksi" ymmärrettävästi "Marlon Brando nuorta likkaa köyrii keskiluokan hulluuteen / takaapäin / sen rullan näin":

"Hemmetti, tämä tällainenhan on nerokasta tykittelyä, jota kirjoitettaessa ei olla myötähäpeää pelätty, kuten ei tulekaan. Ja kuka muu poplyyrikko Suomessa vuonna 1974 kirjoitti takaapäin panemisesta? Ja miten Hector onnistui piilottamaan tuon viittauksen tekstiinsä ilman, että siitä käsittääkseni sen kummempaa kohua olisi noussut, vaikka hän oli maan suosituin artisti sillä hetkellä." (Parhaat suomenkieliset biisit -blogi)

Länsimaisen turhamaisen elämäntyylin banaaliutta edustaa vuonna 1972 valmistunut kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa, joka oli aikansa kassamagneetti. Sanoituksessa viitataan oletettavasti elokuvan loppukohtaukseen, josta on nyttemmin selvinnyt karmea tieto, että kohtaus kuvattiin ilman naispääosan näytelleen Maria Schneiderin suostumusta.

Jatkuvuus on tosiaan sanoitukseltaan nerokas, sillä viljelemällä lukuisia niin aikansa ajankohtaisia kuin ajattomia ilmiöitä (Víctor Jara, Viimeinen tango Pariisissa, Richard Nixon, Joulupukki ja joulukatu, näyteikkunat, teurastajat) Hector saa aikaiseksi upean kokonaisuuden, jossa käsitellään suuria ihmisyyteen ja eksistentialismiin liittyviä kysymyksiä.

Hector oli näihin aikoihin erittäin vaikuttunut David Bowiesta, jonka on useaan otteeseen maininnut esikuvakseen. Kuultiinhan jo Herra Mirandoksella ilmiselviä Bowie-vaikutteita. Bowien fanittaminen meni niin pitkälle, että Hector kasvatti samanlaisen pystytukan. Hectorockilla uskallettiin tarttua Bowien tuotantoon: Life on Mars -klassikosta tuli Hectorin käsittelyssä Sudenkorento. Itse asiassa Sudenkorento ei ole ensimmäinen Life on Mars -suomennos. 1960-luvun pop-idoli Johnny oli levyttänyt vuonna 1973 Life on Marsin suomeksi Vexi Salmen sanoituksella Jonglöörit. Kyseinen kummallinen "kantaa ottava" levytys lukeutuu mielestäni ehdottomasti karmeimpien suomenkielisten käännöskappaleiden joukkoon. Hectorin Sudenkorento sen sijaan on levytyksenä onnistunut. Sanoitus sivuaa Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltojen voimapolitiikkaa. Bowien tekstissä kerrotaan todellisuuteen pettyneestä tytöstä, joten Hectorin suomenkielisen sanoituksen tematiikalla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen kanssa, mikä ei ole suinkaan Hectorin tuotannossa tavatonta. Hector on useaan otteeseen todennut, kuinka hän ei varsinaisesti kääntänyt ulkomaisia lauluja suomeksi, vaan laati omia sanoituksia vaikutuksen tehneisiin melodioihin. Koska Hector oli siviiliammatiltaan radiotoimittaja, hän kuuli usein tuoreeltaan ensimmäisten joukossa Suomessa uusimmat levyt maailman musiikkimarkkinoilta, ja jonkin biisin kolahtaessa hän päätti suomalaistaa sen. Siitä huolimatta, että Hector otti suomenkielisiä sanoituksia rustaillessaan kosolti taiteellisia vapauksia, hän usein onnistui taiturimaisesti säilyttämään alkuperäisen tekstin tunnelman ja hengen.

Vaikka Sudenkorennon ja Life on Marsin aiheet poikkeavat toisistaan, Hector on oivaltavalla tavalla vetänyt yhtäläisyyksiä Bowien sanoituksen kanssa. Esimerkiksi alkutekstissä ensimmäisen säkeistön kolmannessa ja neljännessä säkeessä lauletaan "but her mummy is yelling no / and her daddy has told her to go" ja Sudenkorennossa samassa kohdassa lauletaan kiinniotetusta sudenkorennosta "mami huutaa se päästä pois / pappa kiljuu se tyhmäähän ois". Kertosäkeistön "it's the freakiest show" kuuluu suomeksi "onpa kamala show" ja "he's in the best selling show" taas "eiks' oo mahtava show". Bowien kertosäkeistössä lauletaan "Take a look at the lawman beating up the wrong guy" ja Hectorin levytyksessä taas "siinä vierasta lyödään kysymättä liikaa".

Imet piipustasi taivaat on raidan A4 nimi. Mirandoksella oltiin kryptisesti Sisämaan retkellä etsimässä yrttejä. Nyt kerrotaan selkeäsanaisemmin tarinaa todellisuutta pakoilevasta henkilöstä, joka vetää yrteistään tuoksut ja sen seurauksena "piirtää sielulle aamuruskot", "väistää amok-juoksut niin kuin päivän nousevan" ja talviseen aikaan "raivaa kevään illuusion kautta unelmiin". Hector liikkui 1960-luvun jälkipuoliskolla aktiivisesti Helsingin hippipiireissä, joissa poltettiin kannabista ja pyrittiin avaamaan aisteja vahvemmillakin päihteillä. Imet piipustasi taivaat ei herättänyt aikoinaan juuri minkäänlaista kohua – eikä sinällään olisi ollut syytäkään, sillä sanoituksessa on valistuksellinen ja huolestunut sävy. Arkirealismia elävä joukko tivaa vastuuta individualistilta, joka etsii elämäänsä ratkaisuja kyseenalaisin keinoin: "Mihin sä meet, joukko vaatii vastauksen: ootko yksin, ootko näytelmässä tässä jostain syystä vailla ohjaajaa." Vuonna 1967 Hectorin ja Sakari "Oscar" Lehtisen duettolevytys Savu oli joutunut radion soittokieltoon, vaikka laulun sävy oli huumevastainen. Vuonna 1974 Yleisradio ei enää luokitellut levytyksiä soittokieltoon, eikä tällainen tematiikka laulun sanoituksessa enää hätkähdyttänyt. Aika oli muuttunut.

A-puolen viimeisenä raitana kuullaan riipaisevan kaunis Jäävalssi, joka on noussut suurimpien Hector-ikivihreiden sarjaan. Sanastonsa puolesta Jäävalssi on Hectorockin kappaleista lähimpänä edellisen albumin tyyliä jäätyneine tähtineen, kylmine kalvoineen, uusine kuineen ja auran väreineen. Jäävalssin kaltaiset koskettavat laulut osoittavat, että Hector ei ole suinkaan ainoastaan loistava tekstintekijä, vaan myös ansioitunut säveltäjä, joka säveltää uskomattoman kauniita ja luontevia melodioita.

Hecto-puolen levytyksiin Bergströmit ovat onnistuneet loihtimaan luovia sovituksia, jotka sisältävät nerokkaita nyansseja ja värittävät kuvaavasti laulujen tunnelmaa. Sovitusmaailmaltaan rikkaimmat levytykset ovat Elämä filtterin läpi ja Jäävalssi – molemmat lumoavan kauniita lauluja, joiden säestyksissä kuullaan upeita harmonioita. Sovitusten äänimaailma luo väistämättä muistumia Herra Mirandokselta. Sudenkorennossa on käytetty jousisektiota, minkä ansiosta levytyksen säestys tavoittaa Bowien alkuperäisen version mahtipontisuuden. Jatkuvuus ja Imet piipustasi taivaat -levytysten soundimaailman lähtökohta on ennemmin Bob Dylanin tyylissä, sillä molemmat laulut alkavat akustisella kitaralla, mutta laulujen edetessä syntetisaattorit ja muut soittimet tuovat "lihaa luiden ympärille". Jokaisessa levytyksessä on kekseliäitä yksityiskohtia: Jatkuvuudessa hi hat -isku, joka tuplaantuu b-osassa, Imet piipustasi taivaat -kappaleessa huiluriffi, joka kuvastaa todellisuudesta pakenemista, tai Elämä filtterin läpi -levytyksessä niin ikään Matti Bergströmin soittamat huilut maalailevat laulun riipaisevaa tunnelmaa. Hectorock I:n musiikillisia ratkaisuja voisi varmasti analysoida vähintään yhtä pitkän kirjoituksen verran. Moniulotteiset sovitukset saattavat olla syy siihen, että Hecto-puoliskon lauluja esitetään nykyään harmittavan harvakseltaan Hectorin keikoilla. Perinteinen rock-kokoonpano ei välttämättä tee oikeutta levyversioiden moni-ilmeisille orkestroinneille. Jäävalssin Hector esitti sentään loppuvuodesta 2001 35-vuotistaiteilijajuhlakiertueellaan. Laulun taltiointi sisällytettiin livekokoelmalle Total Live! 1991–2003. Rock-puoliskon lauluja Hector sen sijaan on esittänyt keikoillaan säännöllisesti kaikki nämä vuosikymmenet.

Kuin puolustuspuheenvuorona albumin Rock-puoliskolle B-puolen Prologina kuullaan 56 sekuntia kestävä "humoristinen" kapakkakeskustelu, jossa Hector selittää, kuinka hänen innostuksensa rock'n'rolliin aikoinaan alkoi. "Keralla broidin, Reiskan ja Ollin, mä tempasin mun ekan rock'n'rollin." Hectorin isoveli Erkki tosiaan hankki Harmojen kotitalouteen ensimmäiset rock-levyt ja ensimmäisen sähkökitaran. Prologi (Löysät ajat) on luvalla sanoen turhauttava ja tarpeeton levytys, kuten eräät muutkin Hectorin tuotannon huumorilevytykset (kestoinhokkini on ehdottomasti vuonna 1992 levytetty Shkadamuu-Katapau). Prologin päätyttyä pärähtää soimaan rock'n'rollin ilosanomaa ja ylivertaisuutta ylistävä Takataan roos, alun perin Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Yakety yak, jonka The Coasters levytti vuonna 1958. Takataan roos sopii kuin anthemiksi rock'n'roll-nostalgian aikakaudelle: rokataan taas, vaikka rock'n'rollin kulta-ajasta on kulunut jo vuosikymmeniä. "Ei kuole koskaan rock'n'roll!" Kappaleen veikeän alttosaksofonisoolon soittaa Paroni Paakkunainen. Vuoden 1974 suosituin kotimainen yhtye Hullujussi levytti albumilleen Bulvania oman rock'n'roll-parodiansa, joka sai luonnollisesti nimekseen Takataan moos.

Oikeastaan vuonna 1947 syntynyt Heikki Harma oli vielä hivenen liian nuori, kun rock'n'roll-villitys ensimmäistä kertaa valtasi Suomen 1950-luvun viimeisinä vuosina. Varsinaisen musiikillisen kipinän nuoreen Heikkiin sytytti rautalankamusiikki ja etenkin sen johtotähti The Shadows. 1960-luvun alkuvuosina jylläsi todellinen rautalankabuumi. Kunnianosoituksena The Shadowsille Hector levytti albumille instrumentaalikappaleen 1962 / Oodi "Varjoille", jossa Hector soittaa itse soolokitaraa. Hector oli ennen levytysuransa alkua kunnostautunut Les Mirages -yhtyeen kitaristina. 1962 / Oodi "Varjoille" on täten yksi harvoista levytyksistä, joissa Hectorin muusikkouden tämä puoli pääsee esille.

Hectorock I:n tunnetuin levytys on eittämättä Rock-puoliskon kolmas raita Ake, Make, Pera ja mä. Nuoruuden kasvukipuja muisteleva kappale on noussut vuosikymmenien saatossa kaikkien aikojen legendaarisimpien suomalaisten klassikkohittien armoitettuun joukkoon. Laulua on laulettu niin kuoroversioina kuin partioleireillä iltanuotion äärellä. Kappaleen tarttuva kertosäkeistö on porautunut kansakunnan kollektiiviseen muistiin, mikä on tietenkin jälleen osoitus Hectorin säveltäjän lahjoista. Ake, Make, Pera ja mä perustuu osittain Hectorin omiin teini-iän muistoihin. Erinäisissä haastatteluissa Hector on kertonut, että Aken ja Maken taustalla ovat oikeat henkilöt, mutta "Peralla" ei ole oikean elämän esikuvaa, vaan hän on pikemminkin yhdistelmä useammasta henkilöstä. Ake, Make, Pera ja mä on Hectorin tunnetuin levytys Lumi teki enkelin eteiseen -klassikon ohella. Ake, Make, Pera ja mä kuullaan jokaisella Hectorin keikalla – usein viimeisenä kappaleena tai ensimmäisenä encorena. Vuonna 1984 Hector levytti studiolivenä laulusta uuden version Toeloe Strings -kokoonpanon kanssa. Mainittakoon, että Ake, Make ja Pera seikkailevat myös Hullujussin levyttämässä iskelmäparodiassa Cucuzza (1974): "Jos Ake, Make, Pera cucuzzaa jostain sais, ois riemu heillä rajaton, ja meitä naurattais."

Ray Petersonin vuonna 1960 levyttämä Tell Laura I love her oli ehditty kääntää suomeksi kahteen otteeseen ennen kuin Hector tarttui kappaleeseen. Matti Heinivaho levytti tuoreeltaan vuonna 1960 laulun suomeksi nimellä Mä kirjeitä toivon (san. Kari Tuomisaari) ja vuonna 1971 Danny levytti vähemmän onnistuneen version Voin viipyä myöhään (san. Pertti Reponen). Nuo kaksi levytystä ovat unohtuneet, mutta Hectorin versio Laura (sua kauheesti kaipaan) on päätynyt ikivihreiden kategoriaan. Hectorin sanoitus on uskollinen alkuperäisen englanninkielisen tekstin tragikoomiselle teinirakkaustarinalle – vain kilpailun laji vaihtui kilpa-autoilusta moottoripyöräilyyn. Jake Nyman on muistellut, kuinka Hectorilla oli suunnattomia vaikeuksia pitää pokkaa äänityssession aikana. "Jos kuuntelette tarkasti, voittekin erottaa laulun lopun hitaassa osassa vaivoin tukahdutetun nauruntyrskähdyksen" (Nyman 1999). Vaikka Laura (sua kauheesti kaipaan) oli ilmeisesti tarkoitettu teiniromantiikan parodiaksi, herkässä puberteetti-iässä kipuilevia Hectorin faneja se onnistui liikuttamaan aidosti. Vielä tänä päivänä Hectorin keikoilla yleisö yhtyy kappaleen alkaessa yhteislauluun – ilman ironian häivääkään.

Sarjakuva-rock -kappaleessa Hector osoitti, että yhteiskuntakriittisyyden ja rockin voi yhdistää. Laulun sanoituksessa kritisoidaan purevasti Aku Ankkojen välittämää maailmankuvaa, sosiaalisia suhteita ja luokkaristiriitoja. Kriittinen teksti asettuu kuitenkin huvittavaan valoon, kun tiedetään, että Hector oli lapsuudessaan 1950-luvulla kova Aku Ankka -fani. Harman perheessä odotettiin kieli pitkällä Aku Ankka ja kumppanit -lehden kolahtamista postiluukusta. Carl Barksin Aku-sarjikset tekivät nuoreen Heikkiin syvän vaikutuksen ja hän leikki ystäviensä kanssa Aku-tarinan inspiroimana höpsismiä ympäri Helsinkiä. Vielä vanhemmalla iällä Hector on ostanut divareista 50-luvun akkarinumeroita. (Harma 1996, 15–16) Sarjakuva-rockiin Hector onkin myöhempinä vuosikymmeninä suhtautunut huvittuneen itseironisesti.

"[E]räässä vaiheessa rocktaiteilijaelämääni suhtauduin Disney-tuotantoon ja ankkalinnalaiseen sosiodraamaan varsin kriittisestikin, mm. kirjoittamalla laulun nimeltä Sarjakuvarock. Heh heh, se oli näet 70-luvun poliittisessa ilmapiirissä sopivan trendikästä. Heh heh." (Harma 1996, 15)

Sarjakuva-rockin sanoituksessa monia on hämmentänyt kolmannen säkeistön viimeinen säe, jossa julistetaan luokkaristiriitojen jatkuvan taas "seurnum". Mikä ihmeen "seurnum"? Kyseessä on lyhenne "seur. num.", jolla viitataan Aku Ankoissa julkaistaviin jatko-osiin, jotka jatkuvat seuraavissa numeroissa. Toisessa säkeistössä lauletaan "on Roopen toinen nimi Martin Peyton". 26 vuotta myöhemmin Hectorin 35-vuotistaiteilijajuhlakiertueella Hector ei enää laulanut 70-luvun saippuasarjan Peyton Placen rikkaasta pohatasta, vaan Roopen toinen nimi oli väännetty ajankohtaisempaan termiin "globalization". Tämäkin taltiointi on kuultavissa Total Live! 1991–2003 -kokoelmalla. Ja kun laulun tematiikka liittyy Aku Ankkoihin, on luontevaa, että laulun a-osan sointukierto noudattaa niin kutsuttua akuankka-komppia. Sarjakuva-rockissa akuankka-komppi lähtee E:stä, eli E - C#m - A - H.

Hectorock I alkaa sanoilla "hui, hai, onko maanantai". Viimeisessä laulussa haikaillaan arkiviikon päättymisestä ja hekumoidaan viikonlopun suomista villeistä ja vapaista mahdollisuuksista. Perjantai on mielessäin on alun perin australialaisen The Easybeats -yhtyeen Friday on my mind. Tässäkin kappalevalinnassa on Bowie-kytkös, sillä Bowie oli levyttänyt laulun vuonna 1973 Pin Ups -albumilleen. Hectorin levytyksen esikuvana on Bowien versio, jolle ollaan uskollisia omaperäisiä stemmoja myöten. Taustalaulut on sovittanut Sakari Lehtinen, Hectorin bändikaveri Cumuluksesta. Myös Friday on my mind oli ehditty kääntää aikoinaan suomeksi: First-yhtye levytti vuonna 1967 laulun suomeksi Juha Vainion sanoituksella Perjantai, mutta Hectorin versio on huomattavasti tunnetumpi. Ja jos Hecto-puolen lauluissa on yleisvasemmistolainen sävy, niin tuskaileehan Perjantai on mielessäin -kappaleen turhautunut työntekijä, kuinka "vieraat herrat työstäin hyödyn saa". Kuten edellämainittu Pirjo Bergströmin sitaatti konkreettisesti osoitti, Hectorin Perjantai on mielessäin -levytyksen ytimekästä sovitusta ja taidokasta säestystä on ylistetty. Meno on huipussaan ja vauhti hurja koko reilun kaksijapuoliminuuttisen ajan. Vaikka Rock-puolen kappalevalintoja arvosteltiin heppoisiksi, Bergströmit ja levylle soittava muusikkokaarti pitivät huolta, ettei korkeatasoisista ja laadukkaista sovituksista tingitty missään vaiheessa.

Hectorin pitkäsoitot kiinnittivät huomiota myös kansitaiteellaan.

Hectorock I oli äänitetty ja miksattu valmiiksi helmikuussa 1974. Ennen levykauppoihin ilmestymistä albumille piirrettiin kansikuvat, jotka Hector suunnitteli yhdessä silloisen lankomiehensä sarjakuvataiteilija ja pilapiirtäjä Timo "Timppa" Mäkelän kanssa. Etu- ja takakannen bunkkerimaiset puitteet muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Etualalla poseeraa Hector-karikatyyri, takakannen hahmogalleriassa on bongattavissa albumin lauluja inspiroineet tahot, tunnistettavimpina Richard Nixon Roope Ankka -rintamerkkeineen, Bob Dylan kitaroineen ja Mustanaamio. Kolkosta ympäristöstä ulospääsyn vehreämpään maisemaan tarjoaa ikkuna, jonka yläpuolella on Tolkien-viittaus: sama rimpsu on kaiverrettu Morian länsioven portin kaareen. Minkäköhänlaista symboliikkaa edustaa etupuolella ikkunan takana Pravdaa lukeva Lenin? Vinyylipainosten sisäpuolelle Timppa piirsi sarjakuvamaisia ruutuja, joissa esiintyi älppärin valmistanut ydintiimi. Rock-muusikot muuttivat myös käsitystä kotimaisten LP-levyjen kansitaiteesta. Siinä missä perinteisessä iskelmätuotannossa pitkäsoittojen graafiseen asuun ei juurikaan panostettu (useimmiten riitti laulajan kasvokuva ja korkeintaan jokin taustamaisema tai -kuviointi), rock-esiintyjät alkoivat satsata aivan uudella tavalla kansitaiteeseen, minkä seurauksena 1970-luvun rock-älppäreillä kannetkin ovat omanlaisiaan taideteoksia.

Ensimaistiainen albumilta saatiin, kun helmikuussa julkaistiin single Ake, Make, Pera ja mä / Perjantai on mielessäin. Maalis- ja huhtikuussa 1974 se oli Suomen toiseksi myydyin single. Kesällä lohkaistiin toinen single Takataan roos / Laura (sua kauheesti kaipaan), joka sekin nousi listoilla kärkikymmenikköön. Levykauppoihin Hectorock I ilmestyi maaliskuussa 1974. Herra Mirandos oli tuolloin edelleen listaykkösenä. Huhtikuussa 1974 Hector teki Suomen albumilistalla ainutlaatuista historiaa: Hectorock I nousi listan ykköseksi ja Herra Mirandos oli kakkossijalla. Vastaavanlaiseen suoritukseen on yltänyt ainoastaan Antti Tuisku, jonka albumit New York ja Rovaniemi valtasivat albumilistan ykkös- ja kakkossijan lokakuussa 2006 viikolla 41. Ja oikeastaan Tuiskun tapauskaan ei ole vertailukelpoinen, sillä hänen kaksi albumiaan ilmestyivät samaan aikaan. Hector on ainoa artisti, jonka uusi ja aikaisemmin ilmestynyt edellinen levy ovat komeilleet albumilistan kahdella kärkisijalla. Ja siinä missä Tuiskun levyt olivat albumilistan kärjessä viikon verran, Hectorin albumit olivat koko kuukauden myydyimmät kaksi levyä. Toukokuussa 1974 Hectorock I jatkoi listaykkösenä Herra Mirandoksen ollessa kolmantena. Hectorock I oli Suomen myydyin älppäri neljän kuukauden ajan huhtikuusta heinäkuuhun, kunnes elokuussa toinen suurikokoinen mies Demis Roussos saavutti albumilistan kärkipaikan. Hectorock I pysyi listoilla vuoden 1974 loppuun asti. Albumi myi nopeasti kulta- ja timanttilevyyn oikeuttavat määrät. Vaikka kriitikot hieman nyrpistivätkin nenäänsä Hectorockin kaupallisemmalle linjalle, suuri yleisö ei kääntänyt Hectorille selkäänsä. Levyä myytiin vielä enemmän kuin Herra Mirandosta. Kenties Hectorock I:n helpommin omaksuttava linja laajensi Hectorin kohdeyleisöä entisestään. Tähän päivään mennessä Hectorockia on myyty yli 87 000 äänitettä, joten se on Hectorin ylivoimaisesti myydyin soololevy.

Hectorock I on eittämättä kotimaisen rock-musiikin merkkipaaluja. Albumi on yksi kaupallisesti menestyneimmistä 1970-luvulla julkaistuista suomalaisista älppäreistä. Suurempiin myyntilukuihin ovat yltäneet ainoastaan Hurriganesin Roadrunner, Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa, Tapio Rautavaaran muistokokoelma Reissumiehen taival, Vesa-Matti Loirin ensimmäinen Eino Leino -levy sekä pari myydyintä Finnhits-kokoelmaa. Hectorock I on yksi 80 kotimaisesta pitkäsoitosta, jotka on valikoitu 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään -kirjan suomenkieliseen painokseen. Hectorock I ryyditti Hectorin ilmiömäistä suosiota nuorison keskuudessa. Levyn lauluja soitettiin viljalti radion Nuorten sävellahjassa ja Jokamiehen sävelradiossa. Samat nuoret, jotka olivat vaikuttuneet Herra Mirandoksesta, kuuntelivat nyt luontevasti Hectorin rokkeja ja sanomallisia lauluja. Hectorin menestys nuorison keskuudessa oli niin valtaisaa, että Herra Mirandosta ja Hectorockia on kutsuttu suoranaisiksi sukupolvikokemuksiksi. Esimerkiksi 1990-luvulla ilmiömäiseen suosioon ponkaissut laulaja Joel Hallikainen, joka oli Hectorock I:n ilmestymisen aikaan 12-vuotias, on muistellut:

"Mä sain 12-vuotiaana oman kasettimankan ja kasetteja ja koulussa vaihdettiin niitä. Me asuttiin Kerttulinkadulla Turun tuomiokirkon vieressä ja mul oli se pieni punainen kasettisoitin ja Hectorock ykköstä mä kuuntelin varmaan miljoonaan kertaan. Mä muistan ne puutalon portaat ja se mankkari kainalossa mä yksin hiivin sinne ylös ainoastaan kuuntelemaan. Se oli semmonen hiljentymisen ja herkkyyden hetki ja mä muistan miettineeni, miten joku ihminen voi tehdä jotain näin kaunista. Mä olin hirvee Hector-fani ja kirjotin Turun Sanomien yleisönosastoon ja kysyin mikä on Hectorin oikea nimi ja osoite. Varmaan kolme kuukautta joka aamu mä lärään sen Turun Sanomat mut sitä vastausta ei koskaan tullu." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 438)

Hectorock II -albumi vuodelta 1985 ei
lukeudu Hectorin menestyneimpiin.

Hectorock I:llä on ollut vaikutuksensa suomalaiseen kulttuurielämään. Kilpailevassa levy-yhtiössä Finnlevyssä Vexi Salmi sai loistoajatuksen, kun Esa Pakarinen alkoi tulkita omintakeiseen tyyliinsä rock'n'roll-klassikoita. Kun Hectorilla oli Hectorockinsa, Salmi oivalsi, että Pakarisen levyn nimen oli oltava tietenkin Pakarock. Vuonna 1985 julkaistu Hectorin albumi sai nimekseen Hectorock II. Huvittavaa kyllä, siinä missä Hectorock I on Hectorin kaupallisesti menestynein albumi täynnä ikivihreitä hittejä, Hectorock II on hänen vaatimattomimmin menestyneitä levyjään, jolta ei ole oikein jäänyt elämään yksikään kappale. Viittauksina "ykkösosaan" ovat levyn aloitusraita Jäävalssin jälkeen sekä takakanteen sisällytetty identtinen piirros. Lisäksi albumin CD-painoksella on julkaistu bonusraitana vuonna 1984 Toeloe Stringsin kanssa levytetty studiolive Ake, Make, Pera ja mä -klassikosta. 2000-luvulla Helsingissä on järjestetty urbaaneille nuorille aikuisille Hectorock-nimisiä kulttuuritapahtumia, joilla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Hectorin kanssa.

Syksyllä 1974 Hector kilpaili jälleen Syksyn sävelessä. Kilpailukappaleena oli dramaattinen ja – jälleen – erittäin vahvasti Bowie-vaikutteinen Lapsuuden loppu, jonka synkeä sanoitus maalaili apokalyptisiä kuvia ihmiskunnan tulevaisuudesta. Sanoitus oli saanut ilmiselviä vaikutteita Arthur C. Clarken samannimisestä tieteisromaanista (1953), jonka suomennos oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Hectorin hätkähdyttävä kilpailuesitys on jäänyt vahvasti aikalaisten mieliin. Hector esitti väkevän laulunsa verhoutuneena mustaan haudankaivajan viittaan, kasvot vahvasti valkoiseksi kalkittuna ja silmät mustaan silmämeikkiin peitettynä. Urbaanin legendan mukaan maski olisi johtunut siitä, että artisti yritti peittää tappelussa saamaansa mustaa silmää. Hector sai runsaasti kuittailua teatraalisesta esityksestään, jota esimerkiksi Leo Lastumäki parodioi television sketsiohjelmassa. Siitä huolimatta, että Hector oli Syksyn sävelen aikoihin ehdottomasti Suomen suosituin artisti, Lapsuuden loppu jäi postikorttiäänestyksessä neljänneksi 17 725 äänellä. Edelle sijoittuivat Kisun unohtumaton Juustossa löytyy (21 625 ääntä), Fredin ikivihreä Avaa sydämesi mulle (21 808 ääntä) sekä kilpailun 35 234 äänellä voittanut Jussi & The Boysin Metsämökin tonttu. Hector pohti vuonna 2011 Syksyn sävel retro -dokumenttisarjassa, kuinka hätkähdyttävä stailaus saattoi pikemminkin karkottaa potentiaalisia äänestäjiä. Toisaalta kilpailun voittaneen Metsämökin tontun esityksessä oli niin ikään panostettu esiintymisvaatteisiin, mutta esimerkiksi lasten oli varmasti helpompi äänestää Tuck-munkiksi pukeutunutta Jussi Raittista kuin pelottavaa gootti-Hectoria. Valitettavasti vuoden 1974 Syksyn sävelen kilpailulähetys on kadonnut arkistoista, joten Hectorin legendaarisesta esityksestä ei ole jäänyt jäljelle taltiointia. Lapsuuden loppu julkaistiin singlenä, jonka B-puolelle poimittiin Jatkuvuus.

Nimeä Lapsuuden loppu kantoi myös Hectorin soolouran ensimmäinen konserttikiertue, joka alkoi Syksyn sävelen jälkeen.

"Tällä ekalla rundilla mulla oli musta viitta päällä ja mä yritin olla hirveen salaperäinen henkilö. Mulla oli rundia varten ostettuna kahdet platform-pohjaiset bootsit Kensington Marketista." (Hämäläinen 1996, 339)

Avajaiskeikka Tampereen Ylioppilastalossa meni kuitenkin penkin alle. Ja mikä pahinta, paikan päällä oli televisio, koska keikka oli tarkoitus taltioida Yleisradiolle.

"Se oli katastrofaalinen keikka mun kannalta. Mulla oli kurkku helvetin kipeä ja käheänä ja mä halusin perua keikan. Talo oli täynnä väkeä ja "Porski" Porola sanoi, että järjestelyt on niin pitkällä, et sä voi enää peruuttaa. Mä tein sen keikan ja se oli yhtä tuskaa. Sitten mä näin sen kuvanauhan jälkeenpäin ja se oli korinaa ja paskaa." (Hämäläinen 1996, 339)

Vuosi 1974 on suomalaisen rockin upea vuosi. Hectorock I:n lisäksi vuoteen ajoittuu muun muassa Juice Leskisen läpimurto Marilyn-megahitillä ja hänen yhtyeensä Coitus Int. julkaisi ylistetyn Per vers, runoilija -klassikkoalbumin. Vuoden albumisatoa edustavat Hullujussin hienosti menestyneet Hullujussi ja Bulvania, Kasevan Silloin kun, Baddingin Näin käy rock & roll, Wigwamin korkealle arvostettu Being ja aivan loppuvuodesta rävähti vielä Hurriganesin järisyttävä Roadrunner. Pekka Markkula kirjoitti Soundi-lehdessä, kuinka vuosi 1974 oli "uusien merkittävien kotimaisten sanoittajien esiinmarssi". Hector oli kuitenkin kiistattomasti vuoden 1974 suosituin sooloartisti Suomessa. Suosikki-lehden Grand Prix -vuosiäänestyksessä Hector äänestettiin murskaavan ylivoimaisesti vuoden kotimaiseksi mieslaulajaksi: Hectorin äänimäärä oli 3 649, toiseksi sijoittuneen Juice Leskisen 971. Samaisessa äänestyksessä Hectorock I voitti niin ikään selkein lukemin kotimaisen LP-levyn äänestyskategorian: Hectorock I 3 104 ääntä, kakkossijalla Hullujussi 1 716 ääntä. Joulukuussa 1974 Yleisradion Iltatähti-ohjelmassa luonnehdittiin kuluneen vuoden olleen "Hectorin vuosi" ja lähetyksessä Hector saavutti tunnustuksen "vuoden artistina" ja Ake, Make, Pera ja mä palkittiin "vuoden kappaleena". (Katso YouTubesta kappaleen playback-esitys Iltatähdessä) Vuonna 1974 Hectorin soolouralla meni niin lujaa, että hän jätti Cumuluksen. Toisaalta jo syksyllä 1973 hän oli todennut Iltatähden haastattelussa jättäytyneensä Cumuluksen "ulkojäseneksi", sillä omat musiikkiprojektit ja siviilityö Yleisradiossa aiheuttivat tilanteen, jossa ei ollut enää tarpeeksi aikaa keikkailla Cumuluksen riveissä. Kaiken lisäksi Hectorin komeaan vuoteen sisältyi euroviisukarsintojen voitto sanoittajana kappaleella Älä mene pois. Eero Koivistoisen tyylikkään sävelmän tulkitsi Carita Holmström. Eurovision laulukilpailuissa Brightonissa laulu esitettiin kuitenkin englanniksi Frank Robsonin käännöksellä Keep me warm.

Käsittämättömiin mittoihin kasvanut menestys aiheutti luonnollisesti omat lieveilmiönsä.

"Kyllä tää hemmetin kova, äkillinen suosio räjäytti tajuntaa ihan tarpeeksi. Siinä sitten joutui ympäristö kärsimään, myös perhe-elämä. Meni lujaa. Mulla oli vuosien vaatimattoman elämän jälkeen yhtäkkiä hetkellisesti enemmän rahaa kuin olin koskaan nähnyt. Sehän täytyi pistää menemään. Mä esimerkiksi varasin Inter-Continentalin saunan viideksi tunniksi ja kutsuin sinne kavereita saunomaan, syömään ja juomaan. Joskus mä sain päähäni syödä rapuja ulkoilmassa ja managerini Rainer-parka (Lindgren) varasi Tullinpuomin parvekkeen vain meille kahdelle, koska halusimme katsella Mannerheimintietä rapuja syöden. Pari-kolme vuotta meni, ennen kuin kolahdin takaisin todellisuuteen. Tajusin, että minulla on siviiliammatti hoidettavana ja perhe elätettävänä." (Hämäläinen 1996, 340–341)

Lapsuuden loppu jäi Hectorin viimeiseksi projektiksi PSO-levy-yhtiössä ja levytysyhteistyöksi Bergströmien kanssa. Hector vaihtoi levy-yhtiötä Love Recordsiin, jonne miltei kaikki hänen hengenheimolaisensa levyttivät. Vaikka Love Recordsia pidetäänkin varsinaisena 70-luvun rock- ja underground-musiikin levy-yhtiönä, on todettava, että PSO:llakin suhtauduttiin suopeasti epäkaupallisempaan musiikkiin. Saihan Cumulus juuri PSO:lla melko vapaat kädet levyttää persoonallisia albumikokonaisuuksia. Cumuluksen pitkäsoitoista maineikkain lienee Herra Mirandoksen esiasteeksikin kutsuttu Sirkustirehtöörin pieni sydän (1973), jonka omalaatuinen ja taiteellinen kokonaisuus on vuosien saatossa noussut melkoiseksi kulttiklassikoksi. Hector totesikin vuonna 2001 Selvis-lehden haastattelussa pohtineensa, kuinka PSO:n levytysosaston johtaja Martti Piha "varmasti mietti joskus kotonaan niin Cumuluksen kuin omien ensimmäisten levyjenikin kohdalla, että miksiköhän olen antanut tällaisia tehdä! Eihän tällaista voi kukaan ymmärtää, saati sitten ostaa." Cumuluksen ja Hectorin lisäksi 1970-luvun puolivälissä Irina Milan levytti PSO:lle poikkitaiteellisia älppäreitään. 1970-luvun jälkipuoliskolla PSO profiloitui erityisesti vanhan tanssimusiikin levy-yhtiönä. Suomessa alkoi Erkki Junkkarisen ja kumppaneiden johdolla suorastaan humppabuumi ja PSO kohosi maan johtavaksi humppamusiikin julkaisijaksi. Siinä mielessä Hector varmasti koki olevansa Love Recordsissa enemmän omalla mukavuusalueellaan ja "omiensa joukossa". Helsingin Sanomien haastattelussa syksyllä 2014 hän totesikin: "Tuntui siltä, että pääsin kotiin."

Nyt jäätiin innolla odottamaan, mitä Hector saa aikaiseksi Love Recordsilla. Ensimmäinen singlejulkaisu Menin kipsiin taas / Kuinka voit väittää kesällä 1975 otettiinkin innostuneena vastaan. Singlekiekko esitteli Hectorin molemmat puolet: A-puolen hullutteleva rokki on tiukka versio The Guess Whon hitistä Dancin' fool ja B-puolen koskettava sanoitus yhteiskunnan ulkopuolelle jättämistä syntyi Ralph McTellin Streets of Londonin suomenkieliseksi versioksi. Kuinka voit väittää on Hectorin rakastetuimpia levytyksiä.

Liisa pien -albumi (1975) meni suurelta
yleisöltä yli ymmärryksen...

Sen sijaan Hectorin ensimmäinen Love-albumi meni suurelta yleisöltä yli ymmärryksen. Hectorin neljäs pitkäsoitto Liisa pien äänitettiin Otto Donnerin johdolla syksyllä 1975 Tukholman Marcus Music -studioilla. Liisa pien on huomattavasti kunnianhimoisempi ja haastavampi kuin Hectorin aikaisemmat levyt. Albumin levytyksiä on kategorisoitu jopa progressiiviseksi rockiksi. Liisa pien on konseptialbumi: älppärin kappaleet kertovat tarinaa työläistaustaisesta naisesta, joka on naimakauppojen myötä ajautunut hyvätuloisten sosiaaliluokkaan, mikä aiheuttaa monenlaisia identiteettikriisejä. Herra Mirandoksen ja Hectorockin selkeärakenteisiin levytyksiin tottuneet Hectorin kuuntelijat olivat äimän käkenä kuunnellessaan albumia, jonka raidoista useammat kestävät seitsemästä minuutista yhdeksään minuuttiin. Liisa pien oli ilmestyessään marraskuussa 1975 Suomen kahdeksanneksi myydyin albumi – tokihan nyt Hectorin uusi albumi kiinnosti – mutta nopeasti sijoitukset albumilistoilla romahtivat kymmenen myydyimmän ulkopuolelle. Levyn kokonaismyynti jäi vain murto-osaan Herra Mirandoksen ja Hectorockin lukemista. Kun vielä vuoden 1975 Syksyn sävelessä kilpaillut Pikku Juulia menestyi vaatimattomasti (seitsemäs sija postikorttiäänestyksessä), saatettiin todeta Hectorin suurimpien menestyksen päivien valtakunnan suosituimpana sooloartistina jääneen taakse. Syksyn sävel retro -dokumenttisarjassa Hector muisteli, ettei olisi esittänyt Pikku Juuliaa kertaakaan kilpailulähetyksen jälkeen.

Liisa pien on kokenut vuosien saatossa melkoisen arvonnousun. Nykyään albumi lukeutuu Hectorin arvostetuimpien joukkoon. Jopa paatuneimmat Hectorin arvostelijat suhtautuvat kyseiseen levyyn suopeasti. Svart Records julkaisi helmikuussa 2016 albumin uudestaan vinyylipainoksena, mikä on eräänlainen osoitus albumin "katu-uskottavuudesta". Liisa pien soi 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen hipsterisukupolven levylautasilla.

Seuraava albumi Hotelli Hannikainen sisälsi helposti omaksuttavampaa ja humoristisempaa Hectoria. Älppäri menestyi listoilla edellistä paremmin, sillä se oli ilmestyessään elokuussa 1976 Suomen toiseksi myydyin albumi. Uransa seuraavan kultalevyn Hector saavutti kuitenkin vasta vuonna 1978 ilmestyneestä Kadonneet lapset -albumista. Arkirealistinen Kadonneet lapset onnistui miellyttämään sekä kriitikoita että suurta yleisöä.

Hectorock I on julkaistu CD-formaatissa
useaan otteeseen. Toisinaan yhdessä
Hectorin toisen klassikkoalbumin Herra
Mirandoksen kanssa.

PSO:n äänitearkisto on levy-yhtiöfuusioiden myötä päätynyt Fazerin ja sittemmin Warnerin omistuksiin. Fazer julkaisi Hectorock I:n CD-formaatissa ensimmäistä kertaa vuonna 1989. Warner Music Finland julkaisi vuonna 2001 albumin remasteroituna painoksena. Vuonna 1990 Fazer julkaisi 2 alkuperäistä -sarjassa Hectorock I:n yhdessä Herra Mirandoksen kanssa. Kokoelmasarjan CD-painokset tuottivat usein ongelmia, sillä kaksi albumillista eivät aina mahtuneet yhdelle levylle, minkä vuoksi jotkut kappaleet jouduttiin karsimaan CD-painokselta. Niinpä Hectorin 2 alkuperäistä -kokoelman CD-painokselta puuttuu Hectorock I:n Prologi (Löysät ajat). Ilman Prologia Mirandoksen ja Hectorockin kappaleet kestävät 73 minuuttia ja 6 sekuntia. CD-kiekolle mahtui aikoinaan musiikkia 74 minuuttia, joten 56 sekuntia kestävä Prologi oli kaksi sekuntia liian pitkä. Voi "harmi". Oikeastaan Hectorock I on melkein nautittavampi kuunteluelämys ilman moista vaivaannuttavaa täyteraitaa. Vuonna 2011 Warnerilta ilmestyi vastaavanlainen tuplakokoelma, jossa on samojen kansien alla Herra Mirandos ja Hectorock I. Fazer / Warner on julkaissut lukuisia ja taas lukuisia Hectorin kokoelmia, jotka sisältävät Hectorock I:n kappaleita. Näistä kokoelmista mainittavimmat lienevät Hectorin ensimmäinen 20 suosikkia -sarjan julkaisu Lumi teki enkelin eteiseen (1996) sekä tuplakokoelma Parhaat (1999). Molempia kokoelmia on myyty kultalevyyn oikeuttava määrä.

Miksi Hectorock I on Hectorin paras albumi?

Hectorock I (1974) on Hectorin uran kaupallisesti menestynein. Seuraavaksi yritän perustella, minkä vuoksi se on myös hänen uransa tasokkain albumikokonaisuus. Varoitus: Osuus sisältää subjektiivisia mielipiteitä.

Nyt tiedostan, että tätä mielipidettä joudun perustelemaan. Aikoinaan pitkän linjan Hector-fani suorastaan suivaantui minulle, kun kehtasin pitää Hectorockia parempana kuin Herra Mirandosta. Vuonna 1978 Arto Pajukallio kirjoitti Soundi-lehden Kadonneet lapset -levyn arvostelussa, kuinka Hector on tehnyt merkittävimmän albuminsa sitten Herra Mirandoksen ja kutsui Hectorockia ja Hotelli Hannikaista välitöiksi. Hectorin huumoriosastoa sisältävän Hotelli Hannikaisen kutsuminen "välilevyksi" on ymmärrettävää – Hector on itsekin samaisessa aviisissa 1990-luvulla luonnehtinut sitä sellaiseksi ja myöntänyt Liisa pienen "hurjan poliittisen julistamisen ja nyrkki pystyssä hosumisen" jälkeen kaivanneensa keventävää vastapainoa ilman sen suurempia suorituspaineita (Soundi 11/1995). Mutta Hectorockin haukkuminen välityöksi kalskahtaa aikamoiselta snobismilta. Kriitikoiden keskuudessa vallitsee ymmärtääkseni melko vahva konsensus myös sen suhteen, että kunnianhimoisempia albumeja Liisa pien, Kadonneet lapset ja Eurooppa (1981) kuuluu pitää Hectorockia parempina – ainakin jos haluaa säilyttää edes jonkinlaisen "rock-uskottavuuden".

Hector ei itsekään ilahdu siitä, että kansakunta pitää näitä hänen 70-luvun klassikoitaan levytysuransa kruununjalokivinä. Vuonna 1995 hän kuvaili tuntojaan avoimesti Soundi-lehden haastattelussa:

"Masentavaa on se, että ihmiset tulevat taputtelemaan olkapäille ja kehumaan että 'mulla on kaikki sun kasetit'. Kun minä sitten kysyn, että mistä sinä erityisesti tykkäät, kyllä ne saatana ovat aina ne kaksi ekaa levyä. Joskus tuntuu että suurin yleisönosa ei tunne minun tuotantoani 80-luvulta tähän päivään. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ole tullut niin kovia yksittäisiä biisejä. Tuntuu siltä, että hitit tekevät albumin. Se on ikävää, kun uudenkin levyn biiseistä jokainen on ihan samanarvoinen minulle. Jos niistä jää mieleen lopulta vain yksi, sitä kokee epäonnistuneensa." (Soundi 11/1995)

Hector on lukuisissa yhteyksissä vähätellyt varhaisen uransa tuotoksia. Sen sijaan tuoreemmasta tuotannostaan hän puhuu huomattavasti suopeampaan sävyyn. Esimerkiksi Selvis-lehden haastattelussa vuonna 2001 Hector asetti sanansa seuraavasti:

"Kyllä itse painottaa aina viimeisimpiä töitään, pystyn vaivatta itsekin kuuntelemaan 90-luvun tuotantoa, ja suht hyvin vielä 80-lukuakin. Vanhemmassa tuotannossa on kuitenkin sellaista, mikä nyt tuntuu ehkä keskeneräiseltä, tai joka olisi voinut jäädä kokonaan tekemättä." (Selvis-lehti 02/2001)

Helsingin Sanomien haastattelussa syksyllä 2014 Hector harrasti hämmästyttävää itseruoskintaa väheksyessään alkuaikojen tuotantoaan "lähinnä sitaattitaiteeksi".

"[T]ai pikemminkin: se ei ole taidetta ollenkaan, vaan pelkkää käyttömusiikkia ja poppia. - - Ake, Make, Pera ja mä tai Lumi teki enkelin eteiseen ovat toki hänen keikkaohjelmistossaan, sillä niin moni haluaa kuulla ne. Mutta Harmalle ne ovat pakkosoittoa. 'Vieläkään en oikein ymmärrä, mikä niissä on muka niin ihmeellistä.'" (Helsingin Sanomat Kuukausiliite 31.10.2014)

Hectoboxiin Hector on kirjoittanut pitävänsä Eurooppa-albumia käänteentekevänä levynä urallaan (Harma 2005, 21). Ilmeisesti Hectorille itselleen vuosi 1981 merkitsee eräänlaista vedenjakajaa levytystuotannossaan ja kyvyssään ilmaista itseään musiikillisesti.

Ymmärrän toki täysin, että Herra Mirandos on omaperäisempi ja siten vallankumouksellisempi taideteos kuin Hectorock I. Herra Mirandos on mullistanut kotimaisen kevyen musiikin mannerlaattoja huomattavasti enemmän kuin tavanomaisempi Hectorock, joka on "palapeli rock'n'rollia", kuten Hector itse kuvaili keväällä 1974 Iltatähden haastattelussa. Mutta minulla on Mirandoksen suhteen ongelma. En suoraan sanottuna hirveästi pidä sen B-puolesta. Etenkin Meira-jollotus ja Sisämaan retkellä -häröily tulee useimmiten skipattua. Toki tämä on vain minun mielipiteeni ja musiikkimakuni, ja paljon on sellaisiakin näkemyksiä, joiden mukaan "mystiset" kappaleet ovat Mirandoksen parasta antia ja "fiftaribiisit ovat peestä", kuten Rolf Jacksen on kirjoittanut Levyhylly-blogiinsa. Sen sijaan Hectorock I sisältää mielestäni kauttaaltaan onnistuneita levytyksiä. B-puolen hölmöä Prologia lukuun ottamatta levyllä on pelkästään neljän ja viiden tähden biisejä. Huikean hienoja sanoituksia (esim. Jatkuvuus), uskomattoman kauniita kappaleita (Elämää filtterin läpi, Jäävalssi) ja korkeatasoisesti toteutettuja poprock-vetoja. Ja mikä hienointa, levytykset toimivat sekä omillaan että soljuvat luontevasti osana albumikokonaisuutta. No, okei, ehkä 1962 / Oodi "Varjoille" vaatii poprock-nostalgiaa tihkuvan kontekstin ympärilleen.

Kun tarkastelun kohteena ovat albumikokonaisuudet, on laskettava mukaan vain kaikkein onnistuneimmat älppärit. Kyllähän esimerkiksi sellaisten Hectorin 90-luvun levyjen, kuten Ensilumi tulee kuudelta (1992) tai Salaisuuksien talo (1994) parhaimmat levytykset ovat loistavia, mutta näille levyille on eksynyt useampiakin rimanalituksia. Hectorin parhaimmista levyistä Hectorock I toimii erityisen hienosti kokonaisuutena. Myöhempien aikojen Hectorin albumituotannon parhaimmisto, kuten artistin omiksi suosikeikseen usein mainitsemat Varjot ja lakanat (1988) tai Yhtenä iltana (1990) ovat ennemminkin kokoelmia onnistuneista biiseistä, joilla ei välttämättä ole juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Useassa yhteydessä ylistetty Kadonneet lapset on mielestäni kokonaisuutena turhan epätasainen: upeiden teosten vastapainona sielläkin on niitä insinöörien unia ja ei-niin-timanttisia käännösbiisejä. Hectorock I:ssä on havaittavissa ilmiselvä draaman kaari. Ja Hectorock I toimii nerokkaasti sekä kokonaisuutena että kokonaisuuksina. Hecto- ja Rock-puolet luovat omat kokonaisuutensa, ja yhdessä kahdesta eri puusta veistetyt puoliskot luovat hersyvällä tavalla hienon kotimaisen rock-albumin, joka kuvastaa aikansa kuvaa monesta eri näkökulmasta. Ja vaikka Hector itse kuinka pitäisi ensimmäisiä levyjään "epäammattimaisina" ja varhaista tuotantoaan naiivina, ikävä totuus on, että tämän hänen ensimmäisen menestyskautensa aikana hän on tehnyt innovatiivisimmat levytyksensä. Vaikka esimerkiksi Varjot ja lakanat ja Yhtenä iltana sisältävät hienoja biisejä, musiikillisesti ne eivät ole yhtä merkittäviä kuin Hectorin ensimmäiset menestykset, jotka mullistivat kotimaisen musiikin kentän. Kaiken lisäksi Hectorock I:n soundimaailma on kestänyt todella hyvin aikaa. Esimerkiksi Eurooppa on kasarisoundiensa vuoksi jäänyt hieman aikansa lapseksi.

Koska olen pohjimmiltani pinnallinen iskelmämies, joudun myöntämään Hectorockin kolahtavan parhaiten kenties sen vuoksi, ettei se ole niin "raskassoutuinen" kuin monet muut Hectorin kehutuista albumeista. Kuten on tullut todettua, Hectorockin kepeähköstä genrestä huolimatta sovitusten ja tuotannon korkealaatuisuudesta ei tingitty missään vaiheessa. Joulukuussa 1974 Iltatähdessä kiteytettiinkin osuvasti: "Laatu ei ole ollut millään tavalla este Hectorin menestykselle."

Lähteet

Kirjallisuus:

Asfalttiprinssi / Hector (1995). Toim. Leskelä Ari. Warner/Chappel Music Finland, Helsinki.

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Harma Heikki (1996) Kirje lukijalle. Teoksessa Aku Ankka ja kumppanit – näköispainos vuosikerrasta 1954 (toim. Kivekäs Markku, Perälä Riku). Helsinki Media, Helsinki.

Holopainen Heimo (2000) Sähköbasso – Hollen story vol. 1. Edita, Helsinki.

Hämäläinen Jyrki (1996) Hopeinen kuu – Kultainen nuoruus särkyneen toiveen kadulla. Otava, Helsinki.

Laine Pekka (2010) Herra Mirandos. Teoksessa Dimery Robert (toim.), Nyman Jake (suomenkielisen painoksen toim.) 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. WSOY, Helsinki.

Leino Annariikka (2014) Maarit. Johnny Kniga, Helsinki.

Nevalainen Petri (2011) Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo. Helsinki-kirjat, Helsinki.

Verkkolähteet:

Gronow Pekka: PSO (Pohjoismainen Sähkö Oy). Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa. (Verkkolinkki)

McAlpine Fraser: 10 Things You Need to Know About David Bowie’s ‘Life On Mars?’ (BBC America). (Verkkolinkki)

Nissilä Pekka: Heikki "Hector" Harma – Laulunlaatija Hector rakentaa edelleen - kuvia mielelle (Selvis-lehti 02/2001). (Verkkolinkki)

Peltonen Niko: #17: Hector: Jatkuvuus (1974) (Parhaat suomenkieliset biisit -blogi). (Verkkolinkki)

Journalistinen ainesto:

Rare – levyjenkeräilijän erikoislehti nro 24 (2001): Riihimaa Jaakko, Hectografia – Heikki Harman artistihistoria.

Helsingin Sanomat 8.10.1999: Uusitorppa Harri, Aika jätti. (Verkkolinkki)

Helsingin Sanomat Kuukausiliite 31.10.2014: Kemppainen, Jouni K., Hector ei vieläkään usko itseensä. (Verkkolinkki)

Kansan Uutisten Viikkolehti 24.3.2006: Hirvasnoro Kai, Hector – Sadunkertoja ja protestilaulaja.

Soundi 5/1978: Pajukallio Arto, Kadonneet lapset.

Soundi 11/1995: Juntunen Juho, Kolmekymmentä vuotta Suomi-rockin historiaa – Hector juhlii.

Soundi 11/2014: Högmander Visa, Batman, ethän auttaa vois? Laulun paikassa Hectorin Asfalttiprinssi. (Verkkolinkki)

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Harma Heikki 2005. Hector – Hectobox: Kaikki singlet 1965–2005 (EMI Finland, 2005).

Nyman Jake 1999. Hector – Parhaat (Warner, 1999).

Salo Markku 1996. Hector – 20 suosikkia: Lumi teki enkelin eteiseen (Fazer, 1996)

Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt, Suomen albumilistat ja Suomen vanhat singlelistat sekä Populaarimusiikin museon pomus.net -sivuston Listatietokannasta.

Aiheesta muualla

Aution saaren levyt: 14. Hector: Herra Mirandos

Aution saaren levyt: 40. Hector: Kadonneet lapset

Musasto: Viikon levy: Hector – Herra Mirandos

Levyhylly: Hector - Herra Mirandos 1973

Levyhylly: Hector - Lapsuuden loppu 1974

Levyhylly: Hector - Liisa pien 1975

300 levyä: 54. Hector: Nostalgia (1972)

300 levyä: 240. Hector: Kadonneet lapset (1978)

Vilkaisepas blogistani myös

Hectorin keskipitkä oppimäärä