3. joulukuuta 2016

Kuukauden levyartikkeli: Hector – Hectorock I (PSO, 1974)

Syksyllä 2016 levyartikkelit käsittelevät albumeja, jotka ovat artistiensa sekä myydyimmät että tasokkaimmat – ainakin omasta mielestäni. Perustelut kirjoituksen loppupuolella.

Vuosi 1974 oli Hectorin hullu vuosi. Hänen kolmas albuminsa
Hectorock I ilmestyi levykauppoihin edellisen levyn komeillessa listaykkösenä. Rock-mystikosta kuoriutui yhteiskuntakriittinen tarkkailija, jolta taittui myös muodikas rock'n'roll. Hectorockista tuli vielä suositumpi kuin edellisestä menestysälppäristä, ja se on edelleen Hectorin uran myydyin pitkäsoitto. Vuoteen ajoittuu lisäksi ikimuistoinen Syksyn sävel -esiintyminen, laulukilpailun voitto sanoittajana ja Hectorin bändi Cumulus levytti yhtyeen menestyneimmän LP-levyn.

Hector oli Suomen suosituin artisti, kun hänen kolmas sooloalbuminsa Hectorock I julkaistiin maaliskuussa 1974. Edellisen vuoden alkukesästä ilmestyneen toisen soololevyn Herra Mirandoksen saavuttama huikea menestys siivitti hänet kotimaisen pop-taivaan kirkkaimpaan kärkeen.

Herra Mirandos on kiistatta suomirockin merkittävä klassikko, joka on vaikuttanut uraauurtavalla tavalla kotimaisen rockmusiikin kehitykseen. Mirandos mullisti käsityksen suomalaisesta rockista niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Albumin vallankumouksellisen soundimaailman luomisessa hyödynnettiin Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen VCS-3-syntetisaattoria. Levyn luovasta orkestroinnista vastasivat Matti ja Pirjo Bergström, joiden nimiin kappaleiden vivahteikkaat ja idearikkaat sovitukset on merkitty. Mutta ennen kaikkea Mirandos herätti huomiota uudenlaisella tekstimaailmallaan. Hectorin mystiikkaa ja okkultismia viljelevät sanoitukset edustivat edistyksellistä ja omaperäistä laululyriikkaa täällä Pohjolan perukoilla. Hector loi albumillaan omanlaisensa satu- ja fantasiamaailman, aivan kuten David Bowie, joka samoihin aikoihin älppäreillään esitteli mielikuvituksellista hahmogalleriaansa aina Ziggy Stardustista lähtien. Pekka Laine on kirjoittanut albumin merkityksestä kuvaavasti:
"Jos Hector ei olisi tehnyt urallaan mitään muuta kuin Herra Mirandos -albumin, hän kuuluisi silti kaikkien aikojen tärkeimpien suomalaisten rockartistien joukkoon." (Laine 2010, 267)
Kun otetaan huomioon, että samana vuonna julkaistiin Dave Lindholmin klassikkoalbumi Sirkus ja muuan Juice Leskinen levytti Coitus Int. -bändinsä kanssa ensimmäisen LP-levynsä, voidaan todeta vuoden 1973 merkitsevän selkeää rajapyykkiä suomenkielisen rock-musiikin historiassa.

Rehellisyyden nimessä on toki mainittava, ettei Hector ollut suinkaan aivan ensimmäinen suomalainen laulaja-lauluntekijä, joka sanoituksissaan leikitteli mystiikalla. Vuonna 1970 Pekka Streng levytti Love Recordsille albumin Magneettimiehen kuolema, jota on luonnehdittu teoksessa Jee jee jee – suomalaisen rockin historia "suomalaisen hämyhymnistön perusteokseksi" (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 183). 1960- ja 70-lukujen vaihteessa Suomessa oli kaikenlaisia underground-viritelmiä (esimerkiksi Suomen Talvisota 1939–1940, Sperm, Haikara, Eero Koivistoisen Valtakunta-albumi, jossa käytettiin tiedettävästi ensimmäisenä Suomessa elektronista muokkausta silloisen studiotekniikan suomissa mahdollisuuksissa), joiden sanoitukset liikkuivat kaiken mahdollisen ja mahdottoman välillä. Mutta Hector oli ensimmäinen rock-lyyrikko, jota ei voinut sivuuttaa. Undergroundin ja psykedeellisen rockin tuotokset eivät levinneet pienen piirin ulkopuolelle. Pekka Strengin kahta albumia myytiin vähäinen määrä, vaikka vuosikymmenien saatossa levyt ovatkin nousseet todellisiksi kulttiklassikoiksi. Hectorin kaupallinen menestys aiheutti ilmiön, jossa mystiset ja esoteeriset sanoitukset nousivat osaksi valtavirtaa. Syksyllä 1973 Herra Mirandos kohosi albumilistan kärkisijoille. Joulukuussa se nousi ykköseksi, ja oli Suomen myydyin levy peräti neljän kuukauden ajan joulukuusta 1973 maaliskuuhun 1974. Albumia on tilastojen mukaan myyty kaikkiaan yli 70 000 äänitettä, joten timanttilevyyn oikeuttanut 50 000 kappaleen myyntiraja ylittyi vaivatta.

Hectorin asemaa valtakunnan virallisena salatieteiden ylipappina ryydittivät hänen haastattelunsa ja esiintymisensä julkisuudessa.
"Kyllä mä tunnustan, että mä yllytin vähän tätä määrättyä mielikuvaa. Monissa haastatteluissa mä puhuin tietoisesti vähän outoja. Ylitin omaa älykkyyttäni haastatteluissa, koska mä oletin, että tätä multa kai odotetaan." (Hämäläinen 1996, 337)
Mystisellä julkisuuskuvalla oli kääntöpuolensa. Vanhemman sukupolven edustajat hämmästelivät, miksi Hectorin täytyi sekoittaa nuorison päät mystiikalla. Touhua pidettiin arveluttavana, koska Mirandoksen kansitekstissä levy omistettiin muun muassa Jorma Elovaaran luotsaamalle kyseenalaista mainetta niittäneelle rajatietoaiheiselle Tähti-lehdelle. Heimo "Holle" Holopainen – josta tuli myöhemmin Hectorin bändikaveri ja pitkäaikainen kollega Yleisradiossa – on muistellut, kuinka noihin aikoihin ensimmäinen tapaaminen Hectorin kanssa jännitti, koska "se on varmaan ihan seko niiden henkimaailmajuttujensa kanssa" (Holopainen 2000, 237–238). Hector alkoi vastaanottaa kirjeitä, joissa kyseltiin, mistä saisi Madame Blavatskyn kirjoja. Harman perhe sai puheluita epävakailta henkilöiltä eikä kotioveakaan jätetty rauhaan.
"Aloin saamaan öisin häiriköiltä uskomattomia puhelinsoittoja. Enhän mä naiiviuttani heti tajunnut, että on keksitty sellainen suojakeino kuin salainen numero. Eikä siinä vielä tarpeeksi. Sitten alkoi ovikello soida ja kaikenlaisia kummajaisia alkoi seistä oven takana. Tää oli sikälikin ongelmallista, että mä olin 70-luvun alussa perustanut perheen ja tarvitsin normaalia kotirauhaa, aivan kuten kuka tahansa. Yksikin tyyppi soitti ovikelloa ja kun avasin oven, hän sanoi tietävänsä, että Joan Baez asuu meillä. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vain (sic) nauraa. Pelotti. Se tyyppi sanoi tietävänsä, että Joan Baez on jättänyt Bob Dylanin ja asuu nykyään siis meillä. Nyt Joan hengaa mun kanssa ja asuu meillä, mutta se oli tän tyypin mukaan itse asiassa sen nainen ja nyt se oli tullut hakeen Joanin pois! Mä sanoin, että usko nyt helvetissä hyvä mies, että Joan Baez ei asu meillä, eikä asu myöskään Bob Dylan. Ellet usko, niin on pakko kutsua poliisit." (Hämäläinen 1996, 339–340)
Hämyisen imagon haittapuolet saattoivat vaikuttaa siihen, että seuraavalla albumilla Hector hylkäsi mystiikan. Kolmas albumi Hectorock I on dualistinen kokonaisuus. Vinyylin A-puoli (Hecto) esittelee Hectorin yhteiskuntakriittisenä tarkkailijana. Sadut vaihtuivat sanomaan. B-puolella (Rock) kuullaan tyylipuhdasta juurevaa rock'n'roll -nostalgiaa, mikä oli vuonna 1974 erittäin suosittua. Vaikka Hectorock I:llä ei jatkettukaan suoranaisesti Herra Mirandoksen mystiikan linjalla, albumin valmistamiseen osallistui sama tiimi: levy-yhtiönä oli PSO, joka julkaisi älppärin Top Voice -levymerkillä, ja sovituksista vastasivat Matti ja Pirjo Bergström, joiden taidokas työ ja rikkaat soinnit Herra Mirandoksella olivat kirvoittaneet runsaasti kehuja. Aikalaishaastatteluissa Hector muisti mainita, kuinka hänen levytystensä korkeatasoiset säestykset olivat paljolti Bergströmien ansiota. Matti ja Pirjo taas korostivat, että Hectorin oma panos hänen lauluihinsa oli ehdottomasti kaikkein merkittävin ja heidän tehtävänään oli vain toteuttaa artistin ideoita ja järjestää niille taustasäestys. Yhteistyö oli saumatonta ja molemmat osapuolet kunnioittivat toisiaan suunnattomasti. Vuonna 2005 Hector kirjoitti Hectobox-singlekokoelman tekstiliitteeseen, ettei voi ikinä kiittää tarpeeksi Bergströmien myötävaikutusta kolmelle ensimmäiselle sooloalbumilleen:
"Pirjo ja Masa loivat Suomi-rockiin siihen aikaan täysin uusia orkestraatio- ja soundiratkaisuja omien, alkeellisten kitarademojeni ja suullisen evästykseni pohjalta. Luotimme toistemme luovaan hulluuteen ja näkemyksiin täysin." (Harma 2005, 19)
Hectorockin Hecto-puolisko on Hectorin uran ensimmäinen yhteiskuntakriittinen albumikokonaisuus. Toki Hector oli ottanut kantaa aina ensilevytyksestään Palkkasoturi (1965) lähtien. Vuonna 1972 Hector suomalaisti Don McLeanin American pien Suomi-neidoksi, jonka sanoitus sisältää erittäin tarkkanäköistä ja kriittistä havainnointia suomalaisen yhteiskunnan ilmiöistä. Nostalgia-albumin (1972) Nostalgia osa 2 -kappaleessa podetaan maailmantuskaa, koska maailmassa on paljon nälänhätää samalla kun suurvallat sysäävät rahaa avaruusmatkailuun. Ja olihan toki Mirandoksella julkaistu Lumi teki enkelin eteiseen eräänlainen arkirealistinen kuvaus yhteiskunnan ankeasta ilmapiiristä ja Asfalttiprinssi tulkittavissa kannanotoksi kaupunkisuunnittelulle. Jos kuitenkin pitäisi kuvailla Hectorin uran varhaisia pitkäsoittoja, niin Hecto-puolisko on ensimmäinen selkeä kokonaisuus, jossa ääneen pääsee maailman epäkohdista laulava Hector. Debyyttialbumi Nostalgia on kaihoisa, hieman Cat Stevens -tyylinen kokonaisuus, jossa kuuluu vielä kaikuja Hectorin folk-nuoruudesta. Samana vuonna singlellä julkaistua Suomi-neitoa ei sisällytetty albumille, koska sen rajut sivallukset suomalaista asenneilmastoa kohtaan eivät olisi istuneet herkkäsävyiseen kokonaisuuteen. Herra Mirandoksella esiintyy taas ennakkoluulottomalla soundimaailmalla pelaava visionäärinen rock-mystikko.

Hecto-puoliskon lauluja ovat inspiroineet ajankohtaiset maailmanpoliittiset tapahtumat kuten Chilen vallankaappaus ja Vietnamin sota. Hectorin sanoituksissa on kuultavissa yleisvasemmistolainen maailmankatsomus. Heikki Harman poliittinen suuntaus ei ole koskaan ollut mikään varsinainen salaisuus. Siihen on syynsä, että hän on aikoinaan toiminut presidentinvaaleissa SKDL:n Kalevi Kivistön valitsijamiehenä. Hector on kuitenkin muistanut painottaa lukuisissa haastatteluissa – sekä viimeksi omassa Vain elämää -jaksossaan – kuinka hän ei missään nimessä ole julistaja, jonka tavoitteena on saada kuuntelijat ajattelemaan samalla tavalla. Laulujen sanoittaminen on keino purkaa omaa maailmantuskaa ja kirjata ajatuksia ylös. Vuonna 1999 Helsingin Sanomien haastattelun määritelmän mukaan Hector "on ollut aina poliittisesti korrekti kapinallinen". Hectorin lauluista puuttuu täysin poliittinen paatos, mikä oli 1970-luvun alkupuoliskolla eräissä piireissä muodikasta. Hectorin sanoituksissa ei provosoitu porvarillisen Suomen perinteisiä perhearvoja paasaamalla "sinun lapsesi eivät ole sinun", vaan todettiin diplomaattisemmin, kuinka lapset ovat "lainaa vain". Hector onkin muistellut Kansan Uutisten Viikkolehdessä maaliskuussa 2006, kuinka hän sai näihin aikoihin äärivasemmistolaisilta piireiltä nuivan vastaanoton.
"Minut melkein buuattiin ulos yliopiston lehdistö- ja tiedotusopin laitoksen tilaisuudesta, johon minut oli kutsuttu kertomaan Hectorock-albumin Hecto-puolen biiseistä, jossa oli juuri Chilen tapahtumiin liittyviä juttuja. Akateemisen Sosialistiseuran edustus siellä oli niin vahva ja asenne kielteinen siihen, että ensinnäkin teen tällaiselle levy-yhtiölle, PSO:lle, enkä ole sitoutunut puolueeseen. Melkein itku kurkussa keräsin kamppeet ja häivyin kesken tilaisuuden pois." (Kansan Uutisten Viikkolehti 24.3.2006)
Hectorock I:n ilmestymisen aikoihin
Hectorin bändi Cumulus julkaisi
"salanimellä" Dick Dynamite and His
Hot Lips hupaisan albumin, joka
sisältää menneiden vuosikymmenien
ikivihreitä. Levy viihtyi peräti puoli
vuotta albumilistoilla, joten se on
Cumuluksen menestynein LP-levy.
Hectorockin Rock-puoliskolla Hector julkaisi uransa tuohon mennessä kaupallisimmat ja kepeimmät levytykset. 50-luvun rock'n'rollin nostalgisointi oli albumin ilmestymisen aikoihin erittäin suosittua Suomessa. Kuin vastaiskuna 1970-luvun alkuvuosien progevillitykselle vuonna 1973 suureen suosioon nousi Hurriganes, joka ammensi musiikkinsa yksinkertaisesta rock'n'rollista. Vuoden 1973 menestynein kotimainen hitti oli Rauli "Badding" Somerjoen Fiilaten ja höyläten, joka on alun perin Chuck Berryn vuonna 1957 levyttämä Reelin' and rockin'. Rock-nostalgian kärkinimiin Suomessa lukeutui myös Jussi Raittinen, joka The Boys -yhtyeensä kanssa levytti vuosina 1973 ja 1974 kaksi erinomaisesti myynyttä albumillista suomenkielisiä versioita rock'n'roll-klassikoista. Jussi & The Boysin Mä tahdon rokata oli alkuvuodesta 1974 albumilistoilla kakkos- ja kolmossijoilla Herra Mirandoksen komeillessa ykkösenä. Nostalgiabuumiin osallistui oikeastaan myös Hectorin oma bändi Cumulus, joka julkaisi vuonna 1974 nimellä Dick Dynamite and His Hot Lips hupaisan älppärin menneiden vuosikymmenien ikivihreistä. Albumista tuli Cumuluksen kaupallisesti menestynein levy Suomessa.

Hector on myöhemmin haastatteluissa todennut hieman vähätellen, kuinka Rock-puoliskon levytykset olivat "kansalle mitä kansa haluaa" (ks. esim. Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 205). Kenties Heikki Harma halusi kappaleilla osoittaa, että mystisen ja salaperäisen Hector-hahmon takana oli kuitenkin "ihan tavallinen paskiainen" – kuten hän on itseään luonnehtinut Jyrki Hämäläisen kirjassa Hopeinen kuu (Hämäläinen 1996, 337) – tyypillinen suurten ikäluokkien kasvatti, joka teini-ikäisenä innostui rautalankamusiikista ja angloamerikkalaisesta rockista ennen hullaantumistaan folkiin. Toisaalta Hectorin idoli Bob Dylan poukkoili vastaavalla tavalla eri musiikkigenrejen välillä ja David Bowiekin loi aina tarpeen vaatiessa musiikkityylin muuttuessa uusia sivupersoonia. Jo ennen Hectorockia Hector oli tehnyt aluevaltauksen nostalgisen poprockin puolelle esittämällä vuoden 1973 Syksyn sävelessä Cay Karlssonin kanssa duettona Bowie-henkisen glam rock -renkutuksen Marleena. Vaikka Herra Mirandos oli Syksyn sävelen aikoihin saavuttanut menestystä, ei sen suosio auttanut kilpailumenestykseen, sillä Marleena sijoittui postikorttiäänestyksessä vasta seitsemänneksi. Ja eihän heppoisella Marleenalla ollutkaan juuri mitään tekemistä Mirandoksen edustaman musiikin kanssa, mutta se enteili jo Hectorockin kepeämpää tyyliä.

Rock-puoliskon kepeys ja kaupallisuus vaikutti osaltaan siihen, että kriitikot eivät suhtautuneet Hectorockiin yhtä suopeasti kuin aikaisempiin albumeihin. Arvostelijat jäivät kaipaamaan edellisten levyjen omaehtoisuutta ja moittivat käännöskappaleiden suurta osuutta. B-puolelle Hector levytti suomenkieliset versiot kolmesta 1950- ja 60-lukujen rock-klassikosta, ja A-puolikin sisälsi Bowien Life on Mars -käännöksen. Mirandoksella kaikki laulut olivat varta vasten albumia varten sävellettyjä, ja Nostalgiallakin on vain yksi käännöskappale Sadepäivälaulu, alun perin ruotsalaisen Bernt Stafin Familjelycka.

Hectorockin äänitykset aloitettiin joulukuussa 1973 Kulttuuritalon levytysstudiossa, eli samassa paikassa, jossa Hector 18-vuotiaana lukiolaisena ikuisti ensilevytyksensä Palkkasoturi. Äänityksestä ja miksauksesta vastasi Jukka Teittinen. Albumilla musisoivat Bergströmien lisäksi Antero Jakoila (kitarat) ja Nappi Ikonen (lyömäsoittimet). Matti Bergström soitti bassoa, selloa sekä huiluja, Pirjo Bergström taas vastasi koskettimista. Myös Nono Söderberg soitti kitaraa joillakin raidoilla. A-puolen levytyksissä käytettiin myös puhaltimia (muun muassa Juhani Aaltonen) ja jousisektioita (mm. Erkki Inkinen, Keijo Aulanne, Pirkko Saukkonen, Tauno Tiikkainen, Esko Haapaniemi, Matti Tuhkanen, Teppo Tuominen). Hectorockin ilmavaa musisointia on ylistetty: erityisesti Nappi Ikosen rumputyöskentely yhdessä Matti Bergströmin bassokuvioiden kanssa on kerännyt kiitosta. Pirjo Bergström on valottanut Rare – levyjenkeräilijän erikoislehden kattavassa Hector-historiikissa (2001) Hectorockin musisointia seuraavanlaisella esimerkillä:
"Nappi Ikosen loistava rumputyöskentely toi mahdolliseksi toteuttaa sellaisetkin energiset ja kasassa pysyvät rumpufillit ja kompit missä rumpujen ja basson, eli Matin ja Napin yhteissoitto toimi niin loisteliaasti kuten esim. Ake, Make, Pera ja Mä, mutta ennen kaikkea teoksessa Perjantai on mielessäin. Nappi Ikonen on siinä soittanut Matin kirjoittaman bassorummun kahden tahdin mittaisen triolikuvioisen rumpufillin käyttäen sen soittamiseen yhden jalan triolitekniikkaa, mikä on ihan uskomaton virtuoosinen näyttö! Tempohan on triolien toteuttamiseksi mieletön, eikä tällaista ideaa pohjana olleessa Bowien esityksessä ole. Juuri tämä Matin keksimä filli sai levysoitinten neulat toisinaan hyppimään, kun ne eivät yksinkertaisesti ehtineet mukaan taajuuksiltaan näin matalaan ja sykkeeltään tiheään poljentoon." (Rare nro 24, 2001)
"Hui hai, onko maanantai" ovat Hectorock I:n alkusanat. Aloitusraita Coctail-sukupolven Satyricon sijoittuu enimmäkseen laulun kertojahahmon pään sisälle. Podetaan eksistentiaalista kriisiä, pohditaan oman elämän tarkoitusta, mietitään miten tähän on tultu ja mihin ollaan menossa. Teksti on melkoista tajunnanvirtaa, mutta siitä on jäänyt elämään muutamia herkullisen oivaltavia fraaseja, kuten "Vänrikki Stool syöpi munkkeja Tarvaspäässä" tai "postiluukku sylkeepi maailmantuskaa".

Chilen sotilasvallankaappaus syyskuussa 1973 – minkä seurauksena demokraattisesti valittu vasemmistolainen presidentti Salvador Allende menehtyi ja Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta syrjäytti vasemmistohallituksen – herätti länsimaissa vasemmistolaisissa piireissä suunnatonta raivoa. Chilen järkyttävät tapahtumat inspiroivat Hectorin kirjoittamaan useampia lauluja. Jo tuoreeltaan syksyllä 1973 hän kynäili Maaritin esikoisalbumille sanoituksen Uutisten jälkeen, jossa kommentoitiin Allenden kuolemaa ja fasismin nousua. Hectorockille syntyi koskettava Elämä filtterin läpi, jossa kuvaillaan vallankumouksen traagisten tapahtumien ("näin hullun tuulen saapuneen") synnyttämää suuttumusta ja epätoivon tunnetta ("painomusteen löyhkä vain kiehui vihassain, kun kuulin heidän kaatuneen"). Chilen tapahtumat mainitaan myös albumin kakkosraidassa Jatkuvuus. Laulussa kysytään miksi taiteilijan sormet katkaistiin. Säkeessä viitataan chileläiseen runoilijaan, laulajaan ja kansalaisaktivistiin Víctor Jaraan. Hän oli Allenden merkittävä tukija, minkä vuoksi hänet vangittiin vallankaappauksen ensimmäisinä päivinä. Vankeudessa hän alkoi laulaa poliittisia laulujaan kitaralla säestäen, minkä seurauksena hänet ammuttiin. Aikalaiset saivat kuulla, että ennen tappamistaan hänen kätensä olisi katkaistu, jotta hän ei olisi voinut enää soittaa kitaraa, mutta väitteen todenperäisyys on sittemmin kyseenalaistettu.

Jatkuvuus onkin ehdottomasti yhteiskuntakriittisen Hectorin onnistuneimpia levytyksiä. Laulun sanoitus on melkoista sivaltamista moneen eri suuntaan. Yltäkylläisyyteen tottuneet länsimaalaiset jatkavat turhamaista elämäntyyliä, vaikka maailma ympärillä kuohuu. Niko Peltonen on kirjoittanut blogiinsa Parhaat suomenkieliset biisit upean timanttisen kirjoituksen Jatkuvuudesta. Suosittelen lukemaan kirjoituksen, sillä tekisi mieli siteerata teksti kokonaan. Tässä kuitenkin hieno kiteytys Peltoselta:
"Hectorilla on aina ollut tarve esittää isoja lausuntoja ja summata maailman tilaa. Jatkuvuus edustaa tätä kategoriaa. Se on tietysti 'yhteiskuntakriittinen' ja nimenomaan siinä merkityksessä, että kritisoidaan kapitalismia, poroporvareita, rahan, vallan ja väkivallan epäpyhiä kytköksiä, moraalikatoa, sotaa... Vallankumouksellinen minä saa tekstissä vastakappaleekseen toisessa persoonassa puhutellun hahmon, joka edustaa velttoa, nousukasmaista, itsekästä stasista; nojatuolissaan dokailevaa tyyppiä, jota kiinnostaa enemmän luokkanousu kuin vääryyksien oikaiseminen." (Parhaat suomenkieliset biisit -blogi)
Peltonen on nostanut laulun parhaaksi "lainiksi" ymmärrettävästi "Marlon Brando nuorta likkaa köyrii keskiluokan hulluuteen / takaapäin / sen rullan näin":
"Hemmetti, tämä tällainenhan on nerokasta tykittelyä, jota kirjoitettaessa ei olla myötähäpeää pelätty, kuten ei tulekaan. Ja kuka muu poplyyrikko Suomessa vuonna 1974 kirjoitti takaapäin panemisesta? Ja miten Hector onnistui piilottamaan tuon viittauksen tekstiinsä ilman, että siitä käsittääkseni sen kummempaa kohua olisi noussut, vaikka hän oli maan suosituin artisti sillä hetkellä." (Parhaat suomenkieliset biisit -blogi)
Länsimaisen turhamaisen elämäntyylin banaaliutta edustaa vuonna 1972 valmistunut kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa, joka oli aikansa kassamagneetti. Sanoituksessa viitataan oletettavasti elokuvan loppukohtaukseen, josta on nyttemmin selvinnyt karmea tieto, että kohtaus kuvattiin ilman naispääosan näytelleen Maria Schneiderin suostumusta.

Jatkuvuus on tosiaan sanoitukseltaan nerokas, sillä viljelemällä lukuisia aikansa ajankohtaisia ja ajattomia ilmiöitä (Víctor Jara, Viimeinen tango Pariisissa, Richard Nixon, Joulupukki ja joulukatu, näyteikkunat, teurastajat) Hector saa aikaiseksi upean kokonaisuuden, jossa käsitellään suuria ihmisyyteen ja eksistentialismiin liittyviä kysymyksiä.

Hector oli näihin aikoihin erittäin vaikuttunut David Bowiesta, jonka on useaan otteeseen maininnut esikuvakseen. Kuultiinhan jo Herra Mirandoksella ilmiselviä Bowie-vaikutteita. Bowien fanittaminen meni niin pitkälle, että Hector kasvatti samanlaisen pystytukan. Hectorockilla uskallettiin tarttua Bowien tuotantoon: Life on Mars -klassikosta tuli Hectorin käsittelyssä Sudenkorento. Itse asiassa Sudenkorento ei ole ensimmäinen Life on Mars -suomennos. 1960-luvun pop-idoli Johnny oli levyttänyt vuonna 1973 Life on Marsin suomeksi Vexi Salmen sanoituksella Jonglöörit. Kyseinen kummallinen "kantaa ottava" levytys lukeutuu mielestäni ehdottomasti karmeimpien suomenkielisten käännöskappaleiden joukkoon. Hectorin Sudenkorento sen sijaan on levytyksenä onnistunut. Sanoitus sivuaa Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltojen voimapolitiikkaa. Bowien tekstissä kerrotaan todellisuuteen pettyneestä tytöstä, joten Hectorin suomenkielisen sanoituksen tematiikalla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen kanssa, mikä ei ole suinkaan Hectorin tuotannossa tavatonta. Hector on useaan otteeseen todennut, kuinka hän ei varsinaisesti kääntänyt ulkomaisia lauluja suomeksi, vaan laati omia sanoituksia vaikutuksen tehneisiin melodioihin. Koska Hector oli siviiliammatiltaan radiotoimittaja, hän kuuli usein tuoreeltaan ensimmäisten joukossa Suomessa uusimmat levyt maailman musiikkimarkkinoilta, ja jonkin biisin kolahtaessa hän päätti suomalaistaa sen.

Vaikka Sudenkorennon ja Life on Marsin aiheet poikkeavat toisistaan, Hector on oivaltavalla tavalla vetänyt yhtäläisyyksiä Bowien sanoituksen kanssa. Esimerkiksi alkutekstissä ensimmäisen säkeistön kolmannessa ja neljännessä säkeessä lauletaan "but her mummy is yelling no / and her daddy has told her to go" ja Sudenkorennossa samassa kohdassa lauletaan kiinniotetusta sudenkorennosta "mami huutaa se päästä pois / pappa kiljuu se tyhmäähän ois". Kertosäkeistön "it's the freakiest show" kuuluu suomeksi "onpa kamala show" ja "he's in the best selling show" taas "eiks' oo mahtava show". Bowien kertosäkeistössä lauletaan "Take a look at the lawman beating up the wrong guy" ja Hectorin levytyksessä taas "siinä vierasta lyödään kysymättä liikaa".

Imet piipustasi taivaat on raidan A4 nimi. Mirandoksella oltiin kryptisesti Sisämaan retkellä etsimässä yrttejä. Nyt kerrotaan selkeäsanaisemmin tarinaa todellisuutta pakoilevasta henkilöstä, joka vetää yrteistään tuoksut ja sen seurauksena "piirtää sielulle aamuruskot", "väistää amok-juoksut niin kuin päivän nousevan" ja talviseen aikaan "raivaa kevään illuusion kautta unelmiin". Hector liikkui 1960-luvun jälkipuoliskolla aktiivisesti Helsingin hippipiireissä, joissa poltettiin kannabista ja pyrittiin avaamaan aisteja vahvemmillakin päihteillä. Imet piipustasi taivaat ei kuitenkaan herättänyt aikoinaan minkäänlaista kohua "huumemyönteisyydestä". Sanoituksessa on toki hieman valistuksellinen ja huolestunut sävy. Todellisuudesta pakenemista ei kuvata suinkaan yksiselitteisen positiivisessa valossa. Aika oli muuttunut. Vuonna 1967 Hectorin ja Sakari "Oscar" Lehtisen duettolevytys Savu oli joutunut radion soittokieltoon, vaikka laulun sävy oli huumevastainen. Vuonna 1974 Yleisradio ei enää luokitellut levytyksiä soittokieltoon, eikä tällainen tematiikka laulun sanoituksessa enää hätkähdyttänyt.

A-puolen viimeisenä raitana kuullaan riipaisevan kaunis Jäävalssi, joka on noussut suurimpien Hector-ikivihreiden joukkoon. Jäävalssin kaltaiset koskettavat laulut osoittavat, että Hector ei ole suinkaan ainoastaan loistava tekstintekijä, vaan myös ansioitunut säveltäjä, joka säveltää uskomattoman kauniita ja luontevia melodioita.

Hecto-puolen levytyksiin Bergströmit ovat onnistuneet loihtimaan luovia sovituksia, jotka sisältävät nerokkaita nyansseja ja värittävät kuvaavasti laulujen tunnelmaa. Sovitusmaailmaltaan rikkaimmat levytykset ovat Elämä filtterin läpi ja Jäävalssi – molemmat lumoavan kauniita lauluja, joiden säestyksissä kuullaan upeita harmonioita. Sovitusten äänimaailma luo väistämättä muistumia Herra Mirandokselta. Sudenkorennossa on käytetty jousisektiota, minkä ansiosta levytyksen säestys tavoittaa Bowien alkuperäisen version mahtipontisuuden. Jatkuvuus ja Imet piipustasi taivaat -levytysten soundimaailman lähtökohta on ennemmin Bob Dylanin tyylissä, sillä molemmat laulut alkavat akustisella kitaralla, mutta laulujen edetessä syntetisaattorit ja muut soittimet tuovat "lihaa luiden ympärille". Jokaisessa levytyksessä on kekseliäitä yksityiskohtia: Jatkuvuudessa hi hat -isku, joka tuplaantuu b-osassa, Imet piipustasi taivaat -kappaleessa huiluriffi, joka kuvastaa todellisuudesta pakenemista, tai Elämä filtterin läpi -levytyksessä niin ikään Matti Bergströmin soittamat huilut maalailevat laulun riipaisevaa tunnelmaa. Hectorock I:n musiikillisia ratkaisuja voisi varmasti analysoida vähintään yhtä pitkän blogikirjoituksen verran. Moniulotteiset sovitukset saattavat olla syy siihen, että Hecto-puoliskon lauluja esitetään nykyään harmittavan harvakseltaan Hectorin keikoilla. Perinteinen rock-kokoonpano ei välttämättä tee oikeutta levyversioiden moni-ilmeisille orkestroinneille. Jäävalssin Hector esitti sentään loppuvuodesta 2001 35-vuotistaiteilijajuhlakiertueellaan. Laulun taltiointi sisällytettiin livekokoelmalle Total Live! 1991–2003. Rock-puoliskon lauluja Hector sen sijaan on esittänyt keikoillaan säännöllisesti kaikki nämä vuosikymmenet.

Kuin puolustuspuheenvuorona albumin Rock-puoliskolle B-puolen Prologina kuullaan 56 sekuntia kestävä "humoristinen" kapakkakeskustelu, jossa Hector selittää, kuinka hänen innostuksensa rock'n'rolliin aikoinaan alkoi. "Keralla broidin, Reiskan ja Ollin, mä tempasin mun ekan rock'n'rollin." Hectorin isoveli Erkki tosiaan hankki Harmojen kotitalouteen ensimmäiset rock-levyt ja ensimmäisen sähkökitaran. Prologi (Löysät ajat) on luvalla sanoen turhauttava ja tarpeeton levytys, kuten eräät muutkin Hectorin tuotannon huumorilevytykset (kestoinhokkini on ehdottomasti vuonna 1992 levytetty Shkadamuu-Katapau). Prologin päätyttyä pärähtää soimaan rock'n'rollin ilosanomaa ja ylivertaisuutta ylistävä Takataan roos, alun perin Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Yakety yak, jonka The Coasters levytti vuonna 1958. Takataan roos sopii kuin anthemiksi rock'n'roll-nostalgian aikakaudelle: rokataan taas, vaikka rock'n'rollin kulta-ajasta on kulunut jo vuosikymmeniä. "Ei kuole koskaan rock'n'roll!" Kappaleen veikeän alttosaksofonisoolon soittaa Paroni Paakkunainen. Vuoden 1974 suosituin kotimainen yhtye Hullujussi levytti albumilleen Bulvania oman rock'n'roll-parodiansa, joka sai luonnollisesti nimekseen Takataan moos.

Oikeastaan vuonna 1947 syntynyt Heikki Harma oli vielä hivenen liian nuori, kun rock'n'roll-villitys ensimmäistä kertaa valtasi Suomen 1950-luvun viimeisinä vuosina. Varsinaisen musiikillisen kipinän nuoreen Heikkiin sytytti rautalankamusiikki ja etenkin sen johtotähti The Shadows. 1960-luvun alkuvuosina jylläsi todellinen rautalankabuumi. Kunnianosoituksena The Shadowsille Hector levytti albumille instrumentaalikappaleen 1962 / Oodi "Varjoille", jossa Hector soittaa itse soolokitaraa.

Hectorock I:n tunnetuin levytys on eittämättä Rock-puoliskon kolmas raita Ake, Make, Pera ja mä. Nuoruuden kasvukipuja muisteleva kappale on noussut vuosikymmenien saatossa kaikkien aikojen legendaarisimpien suomalaisten klassikkohittien armoitettuun joukkoon. Laulua on laulettu niin kuoroversioina kuin partioleireillä iltanuotion äärellä. Kappaleen tarttuva kertosäkeistö on porautunut kansakunnan kollektiiviseen muistiin, mikä on tietenkin jälleen osoitus Hectorin säveltäjän lahjoista. Ake, Make, Pera ja mä perustuu osittain Hectorin omiin teini-iän muistoihin. Erinäisissä haastatteluissa Hector on kertonut, että Aken ja Maken taustalla ovat oikeat henkilöt, mutta "Peralla" ei ole oikean elämän esikuvaa, vaan hän on pikemminkin yhdistelmä useammasta henkilöstä. Ake, Make, Pera ja mä on Hectorin tunnetuin levytys Lumi teki enkelin eteiseen -klassikon ohella. Ake, Make, Pera ja mä kuullaan jokaisella Hectorin keikalla – usein viimeisenä kappaleena tai ensimmäisenä encorena. Vuonna 1984 Hector levytti studiolivenä laulusta uuden version Toeloe Strings -kokoonpanon kanssa. Mainittakoon, että Ake, Make ja Pera seikkailevat myös Hullujussin levyttämässä iskelmäparodiassa Cucuzza (1974): "Jos Ake, Make, Pera cucuzzaa jostain sais, ois riemu heillä rajaton, ja meitä naurattais."

Ray Petersonin vuonna 1960 levyttämä Tell Laura I love her oli ehditty kääntää suomeksi kahteen otteeseen ennen kuin Hector tarttui kappaleeseen. Matti Heinivaho levytti tuoreeltaan vuonna 1960 laulun suomeksi nimellä Mä kirjeitä toivon (san. Kari Tuomisaari) ja vuonna 1971 Danny levytti vähemmän onnistuneen version Voin viipyä myöhään (san. Pertti Reponen). Nuo kaksi levytystä ovat unohtuneet, mutta Hectorin versio Laura (sua kauheesti kaipaan) on päätynyt ikivihreiden sarjaan. Hectorin sanoitus on uskollinen alkuperäisen englanninkielisen tekstin tragikoomiselle teinirakkaustarinalle. Jake Nyman on muistellut, kuinka Hectorilla oli suunnattomia vaikeuksia pitää pokkaa äänityssession aikana. "Jos kuuntelette tarkasti, voittekin erottaa laulun lopun hitaassa osassa vaivoin tukahdutetun nauruntyrskähdyksen" (Nyman 1999). Vaikka Laura (sua kauheesti kaipaan) oli ilmeisesti tarkoitettu teiniromantiikan parodiaksi, herkässä puberteetti-iässä kipuilevia Hectorin faneja se onnistui liikuttamaan aidosti. Vielä tänä päivänä Hectorin keikoilla yleisö yhtyy kappaleen alkaessa yhteislauluun – ilman ironian häivääkään.

Sarjakuva-rock -kappaleessa Hector osoitti, että yhteiskuntakriittisyyden ja rockin voi yhdistää. Laulun sanoituksessa kritisoidaan purevasti Aku Ankkojen välittämää maailmankuvaa, sosiaalisia suhteita ja luokkaristiriitoja. Kriittinen teksti asettuu kuitenkin huvittavaan valoon, kun tiedetään, että Hector oli lapsuudessaan 1950-luvulla kova Aku Ankka -fani. Harman perheessä odotettiin kieli pitkällä Aku Ankka ja kumppanit -lehden kolahtamista postiluukusta. Carl Barksin Aku-sarjikset tekivät nuoreen Heikkiin syvän vaikutuksen ja hän leikki ystäviensä kanssa Aku-tarinan inspiroimana höpsismiä ympäri Helsinkiä. Vielä vanhemmalla iällä Hector on ostanut divareista 50-luvun akkarinumeroita. (Harma 1996, 15–16) Sarjakuva-rockiin Hector onkin myöhempinä vuosikymmeninä suhtautunut huvittuneen itseironisesti.
"[E]räässä vaiheessa rocktaiteilijaelämääni suhtauduin Disney-tuotantoon ja ankkalinnalaiseen sosiodraamaan varsin kriittisestikin, mm. kirjoittamalla laulun nimeltä Sarjakuvarock. Heh heh, se oli näet 70-luvun poliittisessa ilmapiirissä sopivan trendikästä. Heh heh." (Harma 1996, 15)
Sarjakuva-rockin sanoituksessa monia on hämmentänyt kolmannen säkeistön viimeinen säe, jossa julistetaan luokkaristiriitojen jatkuvan taas "seurnum". Mikä ihmeen "seurnum"? Kyseessä on lyhenne "seur. num.", jolla viitataan Aku Ankoissa julkaistaviin jatko-osiin, jotka jatkuvat seuraavissa numeroissa. Toisessa säkeistössä lauletaan "on Roopen toinen nimi Martin Peyton". 26 vuotta myöhemmin Hectorin 35-vuotistaiteilijajuhlakiertueella Hector ei enää laulanut 70-luvun saippuasarjan Peyton Placen rikkaasta pohatasta, vaan Roopen toinen nimi oli väännetty ajankohtaisempaan termiin "globalization". Tämäkin taltiointi on kuultavissa Total Live! 1991–2003 -kokoelmalla. Ja kun laulun tematiikka liittyy Aku Ankkoihin, on luontevaa, että laulun a-osan sointukierto noudattaa niin kutsuttua akuankka-komppia. Sarjakuva-rockissa akuankka-komppi lähtee E:stä, eli E - C#m - A - H.

Hectorock I alkaa sanoilla "hui, hai, onko maanantai". Viimeiseen lauluun mennessä arkiviikko on edennyt, sillä se on nimeltään Perjantai on mielessäin – alun perin australialaisen The Easybeats -yhtyeen Friday on my mind. Tässäkin kappalevalinnassa on Bowie-kytkös, sillä Bowie oli levyttänyt laulun vuonna 1973 Pin Ups -albumilleen. Hectorin levytyksen esikuvana on Bowien versio, jolle ollaan uskollisia omaperäisiä stemmoja myöten. Taustalaulut on sovittanut Sakari Lehtinen, Hectorin bändikaveri Cumuluksesta. Myös Friday on my mind oli ehditty kääntää aikoinaan suomeksi: First-yhtye levytti vuonna 1967 laulun suomeksi Juha Vainion sanoituksella Perjantai, mutta Hectorin versio on huomattavasti tunnetumpi. Ja jos Hecto-puolen lauluissa on yleisvasemmistolainen sävy, niin tuskaileehan Perjantai on mielessäin -kappaleen turhautunut työntekijä, kuinka "vieraat herrat työstäin hyödyn saa". Kuten edellämainittu Pirjo Bergströmin sitaatti konkreettisesti osoitti, Hectorin Perjantai on mielessäin -levytyksen ytimekästä sovitusta ja taidokasta säestystä on ylistetty. Vaikka Rock-puolen kappalevalintoja arvosteltiin heppoisiksi, Bergströmit ja levylle soittava muusikkokaarti pitivät huolta, ettei korkeatasoisista ja laadukkaista sovituksista tingitty missään vaiheessa.

Hectorin pitkäsoitot kiinnittivät huomiota myös kansitaiteellaan.
Hectorock I oli äänitetty ja miksattu valmiiksi helmikuussa 1974. Ennen levykauppoihin ilmestymistä albumille piirrettiin kansikuvat, jotka Hector suunnitteli yhdessä sarjakuvataiteilija ja pilapiirtäjä Timo "Timppa" Mäkelän kanssa. Vinyylipainosten sisäpuolelle Timppa piirsi sarjakuvamaisia ruutuja. Rock-muusikot muuttivat myös käsitystä kotimaisten LP-levyjen kansitaiteesta. Siinä missä perinteisessä iskelmätuotannossa pitkäsoittojen graafiseen asuun ei juurikaan panostettu (useimmiten riitti laulajan kasvokuva ja korkeintaan jokin taustamaisema tai -kuviointi), rock-esiintyjät alkoivat satsata aivan uudella tavalla kansitaiteeseen, minkä seurauksena 1970-luvun rock-älppäreillä kannetkin ovat omanlaisiaan taideteoksia.

Ensimaistiainen albumilta saatiin, kun helmikuussa julkaistiin single Ake, Make, Pera ja mä / Perjantai on mielessäin. Maalis- ja huhtikuussa 1974 se oli Suomen toiseksi myydyin single. Kesällä lohkaistiin toinen single Takataan roos / Laura (sua kauheesti kaipaan), joka sekin nousi listoilla kärkikymmenikköön. Levykauppoihin Hectorock I ilmestyi maaliskuussa 1974. Herra Mirandos oli tuolloin edelleen listaykkösenä. Huhtikuussa 1974 Hector teki Suomen albumilistalla ainutlaatuista historiaa: Hectorock I nousi listan ykköseksi ja Herra Mirandos oli kakkossijalla. Vastaavanlaiseen suoritukseen on yltänyt ainoastaan Antti Tuisku, jonka albumit New York ja Rovaniemi valtasivat albumilistan ykkös- ja kakkossijan lokakuussa 2006 viikolla 41. Ja oikeastaan Tuiskun tapauskaan ei ole vertailukelpoinen, sillä hänen kaksi albumiaan ilmestyivät samaan aikaan. Hector on ainoa artisti, jonka uusi ja aikaisemmin ilmestynyt edellinen levy ovat komeilleet albumilistan kahdella kärkisijalla. Ja siinä missä Tuiskun levyt olivat albumilistan kärjessä viikon verran, Hectorin albumit olivat koko kuukauden myydyimmät kaksi levyä. Toukokuussa 1974 Hectorock I jatkoi listaykkösenä Herra Mirandoksen ollessa kolmantena. Hectorock I oli Suomen myydyin älppäri neljän kuukauden ajan huhtikuusta heinäkuuhun, kunnes elokuussa toinen suurikokoinen mies Demis Roussos saavutti albumilistan kärkipaikan. Hectorock I pysyi listoilla vuoden 1974 loppuun asti. Albumi myi nopeasti kulta- ja timanttilevyyn oikeuttavat määrät. Vaikka kriitikot hieman nyrpistivätkin nenäänsä Hectorockin kaupallisemmalle linjalle, suuri yleisö ei kääntänyt Hectorille selkäänsä. Levyä myytiin vielä enemmän kuin Herra Mirandosta. Kenties Hectorock I:n helpommin omaksuttava linja laajensi Hectorin kohdeyleisöä entisestään. Tähän päivään mennessä Hectorockia on myyty yli 87 000 äänitettä, joten se on Hectorin ylivoimaisesti myydyin soololevy.

Hectorock I on eittämättä kotimaisen rock-musiikin merkkipaaluja. Albumi on yksi kaupallisesti menestyneimmistä 1970-luvulla julkaistuista suomalaisista älppäreistä. Suurempiin myyntilukuihin ovat yltäneet ainoastaan Hurriganesin Roadrunner, Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa, Tapio Rautavaaran muistokokoelma Reissumiehen taival, Vesa-Matti Loirin ensimmäinen Eino Leino -levy sekä pari myydyintä Finnhits-kokoelmaa. Hectorock I on yksi 80 kotimaisesta pitkäsoitosta, jotka on valikoitu 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään -kirjan suomenkieliseen painokseen. Hectorock I ryyditti Hectorin ilmiömäistä suosiota nuorison keskuudessa. Levyn lauluja soitettiin viljalti radion Nuorten sävellahjassa ja Jokamiehen sävelradiossa. Samat nuoret, jotka olivat vaikuttuneet Herra Mirandoksesta, kuuntelivat nyt luontevasti Hectorin rokkeja ja sanomallisia lauluja. Hectorin menestys nuorison keskuudessa oli niin valtaisaa, että Herra Mirandosta ja Hectorockia on kutsuttu suoranaisiksi sukupolvikokemuksiksi. Esimerkiksi 1990-luvulla ilmiömäiseen suosioon ponkaissut laulaja Joel Hallikainen, joka oli Hectorock I:n ilmestymisen aikaan 12-vuotias, on muistellut:
"Mä sain 12-vuotiaana oman kasettimankan ja kasetteja ja koulussa vaihdettiin niitä. Me asuttiin Kerttulinkadulla Turun tuomiokirkon vieressä ja mul oli se pieni punainen kasettisoitin ja Hectorock ykköstä mä kuuntelin varmaan miljoonaan kertaan. Mä muistan ne puutalon portaat ja se mankkari kainalossa mä yksin hiivin sinne ylös ainoastaan kuuntelemaan. Se oli semmonen hiljentymisen ja herkkyyden hetki ja mä muistan miettineeni, miten joku ihminen voi tehdä jotain näin kaunista. Mä olin hirvee Hector-fani ja kirjotin Turun Sanomien yleisönosastoon ja kysyin mikä on Hectorin oikea nimi ja osoite. Varmaan kolme kuukautta joka aamu mä lärään sen Turun Sanomat mut sitä vastausta ei koskaan tullu." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 438)
Hectorock II -albumi vuodelta 1985 ei
lukeudu Hectorin menestyneimpiin.
Hectorock I:llä on ollut vaikutuksensa suomalaiseen kulttuurielämään. Kilpailevassa levy-yhtiössä Finnlevyssä Vexi Salmi sai loistoajatuksen, kun Esa Pakarinen alkoi tulkita omintakeiseen tyyliinsä rock'n'roll-klassikoita. Kun Hectorilla oli Hectorockinsa, Salmi oivalsi, että Pakarisen levyn nimen oli oltava tietenkin Pakarock. Vuonna 1985 julkaistu Hectorin albumi sai nimekseen Hectorock II. Huvittavaa kyllä, siinä missä Hectorock I on Hectorin kaupallisesti menestynein albumi täynnä ikivihreitä hittejä, Hectorock II on hänen vaatimattomimmin menestyneitä levyjään, jolta ei ole oikein jäänyt elämään yksikään kappale. Viittauksena "ykkösosaan" on levyn aloitusraita Jäävalssin jälkeen. Lisäksi albumin CD-painoksella on julkaistu bonusraitana vuonna 1984 Toeloe Stringsin kanssa levytetty studiolive Ake, Make, Pera ja mä -klassikosta. 2000-luvulla Helsingissä on järjestetty urbaaneille nuorille aikuisille Hectorock-nimisiä kulttuuritapahtumia, joilla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Hectorin kanssa.

Syksyllä 1974 Hector kilpaili jälleen Syksyn sävelessä. Kilpailukappaleena oli dramaattinen ja – jälleen – erittäin vahvasti Bowie-vaikutteinen Lapsuuden loppu, jonka synkeä sanoitus maalaili apokalyptisiä kuvia ihmiskunnan tulevaisuudesta. Sanoitus oli saanut ilmiselviä vaikutteita Arthur C. Clarken samannimisestä tieteisromaanista (1953), jonka suomennos oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Hectorin hätkähdyttävä kilpailuesitys on jäänyt vahvasti aikalaisten mieliin. Hector esitti väkevän laulunsa verhoutuneena mustaan haudankaivajan viittaan, kasvot vahvasti valkoiseksi kalkittuna ja silmät mustaan silmämeikkiin peitettynä. Urbaanin legendan mukaan maski olisi johtunut siitä, että artisti yritti peittää tappelussa saamaansa mustaa silmää. Hector sai runsaasti kuittailua teatraalisesta esityksestään, jota esimerkiksi Leo Lastumäki parodioi television sketsiohjelmassa. Siitä huolimatta, että Hector oli Syksyn sävelen aikoihin ehdottomasti Suomen suosituin artisti, Lapsuuden loppu jäi postikorttiäänestyksessä neljänneksi 17 725 äänellä. Edelle sijoittuivat Kisun unohtumaton Juustossa löytyy (21 625 ääntä), Fredin ikivihreä Avaa sydämesi mulle (21 808 ääntä) sekä kilpailun 35 234 äänellä voittanut Jussi & The Boysin Metsämökin tonttu. Hector pohti vuonna 2011 Syksyn sävel retro -dokumenttisarjassa, kuinka hätkähdyttävä stailaus saattoi pikemminkin karkottaa potentiaalisia äänestäjiä. Toisaalta kilpailun voittaneen Metsämökin tontun esityksessä oli niin ikään panostettu esiintymisvaatteisiin, mutta esimerkiksi lasten oli varmasti helpompi äänestää Tuck-munkiksi pukeutunutta Jussi Raittista kuin pelottavaa gootti-Hectoria. Valitettavasti vuoden 1974 Syksyn sävelen kilpailulähetys on kadonnut arkistoista, joten Hectorin legendaarisesta esityksestä ei ole jäänyt jäljelle taltiointia. Lapsuuden loppu julkaistiin singlenä, jonka B-puolelle poimittiin Jatkuvuus.

Nimeä Lapsuuden loppu kantoi myös Hectorin soolouran ensimmäinen konserttikiertue, joka alkoi Syksyn sävelen jälkeen.
"Tällä ekalla rundilla mulla oli musta viitta päällä ja mä yritin olla hirveen salaperäinen henkilö. Mulla oli rundia varten ostettuna kahdet platform-pohjaiset bootsit Kensington Marketista." (Hämäläinen 1996, 339)
Avajaiskeikka Tampereen Ylioppilastalossa meni kuitenkin penkin alle. Ja mikä pahinta, paikan päällä oli televisio, koska keikka oli tarkoitus taltioida Yleisradiolle.
"Se oli katastrofaalinen keikka mun kannalta. Mulla oli kurkku helvetin kipeä ja käheänä ja mä halusin perua keikan. Talo oli täynnä väkeä ja "Porski" Porola sanoi, että järjestelyt on niin pitkällä, et sä voi enää peruuttaa. Mä tein sen keikan ja se oli yhtä tuskaa. Sitten mä näin sen kuvanauhan jälkeenpäin ja se oli korinaa ja paskaa." (Hämäläinen 1996, 339)
Vuosi 1974 on suomalaisen rockin upea vuosi. Hectorock I:n lisäksi vuoteen ajoittuu muun muassa Juice Leskisen läpimurto Marilyn-megahitillä ja hänen yhtyeensä Coitus Int. julkaisi ylistetyn Per vers, runoilija -klassikkoalbumin. Vuoden albumisatoa edustavat Hullujussin hienosti menestyneet Hullujussi ja Bulvania, Kasevan Silloin kun, Baddingin Näin käy rock & roll, Wigwamin korkealle arvostettu Being ja aivan loppuvuodesta rävähti vielä Hurriganesin legendaarinen Roadrunner. Pekka Markkula kirjoitti Soundi-lehdessä, kuinka vuosi 1974 oli "uusien merkittävien kotimaisten sanoittajien esiinmarssi". Hector oli kuitenkin kiistattomasti vuoden 1974 suosituin sooloartisti Suomessa. Suosikki-lehden Grand Prix -vuosiäänestyksessä Hector äänestettiin murskaavan ylivoimaisesti vuoden kotimaiseksi mieslaulajaksi: Hectorin äänimäärä oli 3 649, toiseksi sijoittuneen Juice Leskisen 971. Samaisessa äänestyksessä Hectorock I voitti niin ikään selkein lukemin kotimaisen LP-levyn äänestyskategorian: Hectorock I 3 104 ääntä, kakkossijalla Hullujussi 1 716 ääntä. Joulukuussa 1974 Yleisradion Iltatähti-ohjelmassa luonnehdittiin kuluneen vuoden olleen "Hectorin vuosi" ja lähetyksessä Hector saavutti tunnustuksen "vuoden artistina" ja Ake, Make, Pera ja mä palkittiin "vuoden kappaleena". (Katso YouTubesta kappaleen playback-esitys Iltatähdessä) Vuonna 1974 Hectorin soolouralla meni niin lujaa, että hän jätti Cumuluksen. Toisaalta jo syksyllä 1973 hän oli todennut Iltatähden haastattelussa jättäytyneensä Cumuluksen "ulkojäseneksi", sillä omat musiikkiprojektit ja siviilityö Yleisradiossa aiheuttivat tilanteen, jossa ei ollut enää tarpeeksi aikaa keikkailla Cumuluksen riveissä. Kaiken lisäksi Hectorin komeaan vuoteen sisältyi euroviisukarsintojen voitto sanoittajana kappaleella Älä mene pois. Eero Koivistoisen tyylikkään sävelmän tulkitsi Carita Holmström. Eurovision laulukilpailuissa Brightonissa laulu esitettiin kuitenkin englanniksi Frank Robsonin sanoituksella Keep me warm.

Käsittämättömiin mittoihin kasvanut menestys aiheutti luonnollisesti omat lieveilmiönsä.
"Kyllä tää hemmetin kova, äkillinen suosio räjäytti tajuntaa ihan tarpeeksi. Siinä sitten joutui ympäristö kärsimään, myös perhe-elämä. Meni lujaa. Mulla oli vuosien vaatimattoman elämän jälkeen yhtäkkiä hetkellisesti enemmän rahaa kuin olin koskaan nähnyt. Sehän täytyi pistää menemään. Mä esimerkiksi varasin Inter-Continentalin saunan viideksi tunniksi ja kutsuin sinne kavereita saunomaan, syömään ja juomaan. Joskus mä sain päähäni syödä rapuja ulkoilmassa ja managerini Rainer-parka (Lindgren) varasi Tullinpuomin parvekkeen vain meille kahdelle, koska halusimme katsella Mannerheimintietä rapuja syöden. Pari-kolme vuotta meni, ennen kuin kolahdin takaisin todellisuuteen. Tajusin, että minulla on siviiliammatti hoidettavana ja perhe elätettävänä." (Hämäläinen 1996, 340–341)
Lapsuuden loppu jäi Hectorin viimeiseksi projektiksi PSO-levy-yhtiössä ja levytysyhteistyöksi Bergströmien kanssa. Hector vaihtoi levy-yhtiötä Love Recordsiin, jonne miltei kaikki hänen hengenheimolaisensa levyttivät. Vaikka Love Recordsia pidetäänkin varsinaisena 70-luvun rock- ja underground-musiikin levy-yhtiönä, on todettava, että PSO:llakin suhtauduttiin suopeasti epäkaupallisempaan musiikkiin. Saihan Cumulus juuri PSO:lla melko vapaat kädet levyttää persoonallisia albumikokonaisuuksia. Cumuluksen pitkäsoitoista maineikkain lienee Herra Mirandoksen esiasteeksikin kutsuttu Sirkustirehtöörin pieni sydän (1973), jonka omalaatuinen ja taiteellinen kokonaisuus on vuosien saatossa noussut melkoiseksi kulttiklassikoksi. Hector totesikin vuonna 2001 Selvis-lehden haastattelussa pohtineensa, kuinka PSO:n levytysosaston johtaja Martti Piha "varmasti mietti joskus kotonaan niin Cumuluksen kuin omien ensimmäisten levyjenikin kohdalla, että miksiköhän olen antanut tällaisia tehdä! Eihän tällaista voi kukaan ymmärtää, saati sitten ostaa." Cumuluksen ja Hectorin lisäksi 1970-luvun puolivälissä Irina Milan levytti PSO:lle poikkitaiteellisia älppäreitään. 1970-luvun jälkipuoliskolla PSO profiloitui erityisesti vanhan tanssimusiikin levy-yhtiöksi. Suomessa alkoi Erkki Junkkarisen ja kumppaneiden johdolla suorastaan humppabuumi ja PSO kohosi maan johtavaksi humppamusiikin julkaisijaksi. Siinä mielessä Hector varmasti koki olevansa Love Recordsissa enemmän omalla mukavuusalueellaan ja "omiensa joukossa". Helsingin Sanomien haastattelussa syksyllä 2014 hän totesikin: "Tuntui siltä, että pääsin kotiin."

Nyt jäätiin innolla odottamaan, mitä Hector saa aikaiseksi Love Recordsilla. Ensimmäinen singlejulkaisu Menin kipsiin taas / Kuinka voit väittää kesällä 1975 otettiinkin innostuneena vastaan. Singlekiekko esitteli Hectorin molemmat puolet: A-puolen hullutteleva rokki on tiukka versio The Guess Whon hitistä Dancin' fool ja B-puolen koskettava sanoitus yhteiskunnan ulkopuolelle jättämistä syntyi Ralph McTellin Streets of Londonin suomenkieliseksi versioksi. Kuinka voit väittää on Hectorin rakastetuimpia levytyksiä.

Liisa pien -albumi (1975) meni suurelta
yleisöltä yli ymmärryksen...
Sen sijaan Hectorin ensimmäinen Love-albumi meni suurelta yleisöltä yli ymmärryksen. Hectorin neljäs pitkäsoitto Liisa pien äänitettiin Otto Donnerin johdolla syksyllä 1975 Tukholman Marcus Music -studioilla. Liisa pien on huomattavasti kunnianhimoisempi ja haastavampi kuin Hectorin aikaisemmat levyt. Albumin levytyksiä on kategorisoitu jopa progressiiviseksi rockiksi. Liisa pien on konseptialbumi: älppärin kappaleet kertovat tarinaa työläistaustaisesta naisesta, joka on naimakauppojen myötä ajautunut hyvätuloisten sosiaaliluokkaan, mikä aiheuttaa monenlaisia identiteettikriisejä. Herra Mirandoksen ja Hectorockin selkeärakenteisiin levytyksiin tottuneet Hectorin kuuntelijat olivat äimän käkenä kuunnellessaan albumia, jonka raidoista useammat kestävät seitsemästä minuutista yhdeksään minuuttiin. Liisa pien oli ilmestyessään marraskuussa 1975 Suomen kahdeksanneksi myydyin albumi – tokihan nyt Hectorin uusi albumi kiinnosti – mutta nopeasti sijoitukset albumilistoilla romahtivat kymmenen myydyimmän ulkopuolelle. Levyn kokonaismyynti jäi vain murto-osaan Herra Mirandoksen ja Hectorockin lukemista. Kun vielä vuoden 1975 Syksyn sävelessä kilpaillut Pikku Juulia menestyi vaatimattomasti (seitsemäs sija postikorttiäänestyksessä), saatettiin todeta Hectorin suurimpien menestyksen päivien valtakunnan suosituimpana sooloartistina jääneen taakse. Syksyn sävel retro -dokumenttisarjassa Hector muisteli, ettei olisi esittänyt Pikku Juuliaa kertaakaan kilpailulähetyksen jälkeen.

Liisa pien on kokenut vuosien saatossa melkoisen arvonnousun. Nykyään albumi lukeutuu Hectorin arvostetuimpien joukkoon. Jopa paatuneimmat Hectorin arvostelijat suhtautuvat kyseiseen levyyn suopeasti. Svart Records julkaisi helmikuussa 2016 albumin uudestaan vinyylipainoksena, mikä on eräänlainen osoitus albumin "katu-uskottavuudesta". Liisa pien soi 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen hipsterisukupolven levylautasilla.

Seuraava albumi Hotelli Hannikainen sisälsi helposti omaksuttavampaa ja humoristisempaa Hectoria. Älppäri menestyi listoilla edellistä paremmin, sillä se oli ilmestyessään elokuussa 1976 Suomen toiseksi myydyin albumi. Uransa seuraavan kultalevyn Hector saavutti kuitenkin vasta vuonna 1978 ilmestyneestä Kadonneet lapset -albumista. Arkirealistinen Kadonneet lapset onnistui miellyttämään sekä kriitikoita että suurta yleisöä.

Hectorock I on julkaistu CD-formaatissa
useaan otteeseen. Toisinaan yhdessä
Hectorin toisen klassikkoalbumin Herra
Mirandoksen
kanssa.
PSO:n äänitearkisto on levy-yhtiöfuusioiden myötä päätynyt Fazerin ja sittemmin Warnerin omistuksiin. Fazer julkaisi Hectorock I:n CD-formaatissa ensimmäistä kertaa vuonna 1989. Warner Music Finland julkaisi vuonna 2001 albumin remasteroituna painoksena. Vuonna 1990 Fazer julkaisi 2 alkuperäistä -sarjassa Hectorock I:n yhdessä Herra Mirandoksen kanssa. Kokoelmasarjan CD-painokset tuottivat usein ongelmia, sillä kaksi albumillista eivät aina mahtuneet yhdelle levylle, minkä vuoksi jotkut kappaleet jouduttiin karsimaan CD-painokselta. Niinpä Hectorin 2 alkuperäistä -kokoelman CD-painokselta puuttuu Hectorock I:n Prologi (Löysät ajat). Ilman Prologia Mirandoksen ja Hectorockin kappaleet kestävät 73 minuuttia ja 6 sekuntia. CD-kiekolle mahtui aikoinaan musiikkia 74 minuuttia, joten 56 sekuntia kestävä Prologi oli kaksi sekuntia liian pitkä. Voi "harmi". Oikeastaan Hectorock I on melkein nautittavampi kuunteluelämys ilman moista vaivaannuttavaa täyteraitaa. Vuonna 2011 Warnerilta ilmestyi vastaavanlainen tuplakokoelma, jossa on samojen kansien alla Herra Mirandos ja Hectorock I. Fazer / Warner on julkaissut lukuisia ja taas lukuisia Hectorin kokoelmia, jotka sisältävät Hectorock I:n kappaleita. Näistä kokoelmista mainittavimmat lienevät Hectorin ensimmäinen 20 suosikkia -sarjan julkaisu Lumi teki enkelin eteiseen (1996) sekä tuplakokoelma Parhaat (1999). Molempia kokoelmia on myyty kultalevyyn oikeuttava määrä.

Miksi Hectorock I on Hectorin paras albumi?


Hectorock I (1974) on Hectorin uran kaupallisesti menestynein. Seuraavaksi yritän perustella, minkä vuoksi se on myös hänen uransa tasokkain albumikokonaisuus. Varoitus: Osuus sisältää subjektiivisia mielipiteitä.

Nyt tiedostan, että tätä mielipidettä joudun perustelemaan. Aikoinaan pitkän linjan Hector-fani suorastaan suivaantui minulle, kun kehtasin pitää Hectorockia parempana kuin Herra Mirandosta. Vuonna 1978 Arto Pajukallio kirjoitti Soundi-lehden Kadonneet lapset -levyn arvostelussa, kuinka Hector on tehnyt merkittävimmän albuminsa sitten Herra Mirandoksen ja kutsui Hectorockia ja Hotelli Hannikaista välitöiksi. Hectorin huumoriosastoa sisältävän Hotelli Hannikaisen kutsuminen "välilevyksi" on ymmärrettävää – Hector on itsekin samaisessa aviisissa 1990-luvulla luonnehtinut sitä sellaiseksi ja myöntänyt Liisa pienen "hurjan poliittisen julistamisen ja nyrkki pystyssä hosumisen" jälkeen kaivanneensa keventävää vastapainoa ilman sen suurempia suorituspaineita (Soundi 11/1995). Mutta Hectorockin haukkuminen välityöksi kalskahtaa aikamoiselta snobismilta. Kriitikoiden keskuudessa vallitsee ymmärtääkseni melko vahva konsensus myös sen suhteen, että kunnianhimoisempia albumeja Liisa pien, Kadonneet lapset ja Eurooppa (1981) kuuluu pitää Hectorockia parempina – ainakin jos haluaa säilyttää edes jonkinlaisen "rock-uskottavuuden".

Hector ei itsekään ilahdu siitä, että kansakunta pitää näitä hänen 70-luvun klassikoitaan levytysuransa kruununjalokivinä. Vuonna 1995 hän kuvaili tuntojaan avoimesti Soundi-lehden haastattelussa:
"Masentavaa on se, että ihmiset tulevat taputtelemaan olkapäille ja kehumaan että 'mulla on kaikki sun kasetit'. Kun minä sitten kysyn, että mistä sinä erityisesti tykkäät, kyllä ne saatana ovat aina ne kaksi ekaa levyä. Joskus tuntuu että suurin yleisönosa ei tunne minun tuotantoani 80-luvulta tähän päivään. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ole tullut niin kovia yksittäisiä biisejä. Tuntuu siltä, että hitit tekevät albumin. Se on ikävää, kun uudenkin levyn biiseistä jokainen on ihan samanarvoinen minulle. Jos niistä jää mieleen lopulta vain yksi, sitä kokee epäonnistuneensa." (Soundi 11/1995)
Hector on lukuisissa yhteyksissä vähätellyt varhaisen uransa tuotoksia. Sen sijaan tuoreemmasta tuotannostaan hän puhuu huomattavasti suopeampaan sävyyn. Esimerkiksi Selvis-lehden haastattelussa vuonna 2001 Hector asetti sanansa seuraavasti:
"Kyllä itse painottaa aina viimeisimpiä töitään, pystyn vaivatta itsekin kuuntelemaan 90-luvun tuotantoa, ja suht hyvin vielä 80-lukuakin. Vanhemmassa tuotannossa on kuitenkin sellaista, mikä nyt tuntuu ehkä keskeneräiseltä, tai joka olisi voinut jäädä kokonaan tekemättä." (Selvis-lehti 02/2001)
Helsingin Sanomien haastattelussa syksyllä 2014 Hector harrasti hämmästyttävää itseruoskintaa väheksyessään alkuaikojen tuotantoaan "lähinnä sitaattitaiteeksi".
"[T]ai pikemminkin: se ei ole taidetta ollenkaan, vaan pelkkää käyttömusiikkia ja poppia. - - Ake, Make, Pera ja mä tai Lumi teki enkelin eteiseen ovat toki hänen keikkaohjelmistossaan, sillä niin moni haluaa kuulla ne. Mutta Harmalle ne ovat pakkosoittoa. 'Vieläkään en oikein ymmärrä, mikä niissä on muka niin ihmeellistä.'" (Helsingin Sanomat Kuukausiliite 31.10.2014)
Hectoboxiin Hector on kirjoittanut pitävänsä Eurooppa-albumia käänteentekevänä levynä urallaan (Harma 2005, 21). Ilmeisesti Hectorille itselleen vuosi 1981 merkitsee eräänlaista vedenjakajaa levytystuotannossaan ja kyvyssään ilmaista itseään musiikillisesti.

Ymmärrän toki täysin, että Herra Mirandos on omaperäisempi ja siten vallankumouksellisempi taideteos kuin Hectorock I. Herra Mirandos on mullistanut kotimaisen kevyen musiikin mannerlaattoja huomattavasti enemmän kuin tavanomaisempi Hectorock, joka on "palapeli rock'n'rollia", kuten Hector itse kuvaili keväällä 1974 Iltatähden haastattelussa. Mutta minulla on Mirandoksen suhteen ongelma. En suoraan sanottuna hirveästi pidä sen B-puolesta. Etenkin Meira-jollotus ja Sisämaan retkellä -häröily tulee useimmiten skipattua. Toki tämä on vain minun mielipiteeni ja musiikkimakuni, ja paljon on sellaisiakin näkemyksiä, joiden mukaan "mystiset" kappaleet ovat Mirandoksen parasta antia ja "fiftaribiisit ovat peestä", kuten Rolf Jacksen on kirjoittanut Levyhylly-blogiinsa. Sen sijaan Hectorock I sisältää mielestäni kauttaaltaan onnistuneita levytyksiä. B-puolen hölmöä Prologia lukuun ottamatta levyllä on pelkästään neljän ja viiden tähden biisejä. Huikean hienoja sanoituksia (esim. Jatkuvuus), uskomattoman kauniita kappaleita (Elämää filtterin läpi, Jäävalssi) ja korkeatasoisesti toteutettuja poprock-vetoja. Ja mikä hienointa, levytykset toimivat sekä omillaan että soljuvat luontevasti osana albumikokonaisuutta. No, okei, ehkä 1962 / Oodi "Varjoille" vaatii poprock-nostalgiaa tihkuvan kontekstin ympärilleen.

Kun tarkastelun kohteena ovat albumikokonaisuudet, on laskettava mukaan vain kaikkein onnistuneimmat älppärit. Kyllähän esimerkiksi sellaisten Hectorin 90-luvun levyjen, kuten Ensilumi tulee kuudelta (1992) tai Salaisuuksien talo (1994) parhaimmat levytykset ovat loistavia, mutta näille levyille on eksynyt useampiakin rimanalituksia. Hectorin parhaimmista levyistä Hectorock I toimii erityisen hienosti kokonaisuutena. Myöhempien aikojen Hectorin albumituotannon parhaimmisto, kuten artistin omiksi suosikeikseen usein mainitsemat Varjot ja lakanat (1988) tai Yhtenä iltana (1990) ovat ennemminkin kokoelmia onnistuneista biiseistä, joilla ei välttämättä ole juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Useassa yhteydessä ylistetty Kadonneet lapset on mielestäni kokonaisuutena turhan epätasainen: upeiden teosten vastapainona sielläkin on niitä insinöörien unia ja ei-niin-timanttisia käännösbiisejä. Hectorock I:ssä on havaittavissa ilmiselvä draaman kaari. Ja Hectorock I toimii nerokkaasti sekä kokonaisuutena että kokonaisuuksina. Hecto- ja Rock-puolet luovat omat kokonaisuutensa, ja yhdessä kahdesta eri puusta veistetyt puoliskot luovat hersyvällä tavalla hienon kotimaisen rock-albumin, joka kuvastaa aikansa kuvaa monesta eri näkökulmasta. Ja vaikka Hector itse kuinka pitäisi ensimmäisiä levyjään "epäammattimaisina" ja varhaista tuotantoaan naiivina, ikävä totuus on, että tämän hänen ensimmäisen menestyskautensa aikana hän on tehnyt innovatiivisimmat levytyksensä. Vaikka esimerkiksi Varjot ja lakanat ja Yhtenä iltana sisältävät hienoja biisejä, musiikillisesti ne eivät ole yhtä merkittäviä kuin Hectorin ensimmäiset menestykset, jotka mullistivat kotimaisen musiikin kentän. Kaiken lisäksi Hectorock I:n soundimaailma on kestänyt todella hyvin aikaa. Esimerkiksi Eurooppa on kasarisoundiensa vuoksi jäänyt hieman aikansa lapseksi.

Koska olen pohjimmiltani pinnallinen iskelmämies, joudun myöntämään Hectorockin kolahtavan parhaiten kenties sen vuoksi, ettei se ole niin "raskassoutuinen" kuin monet muut Hectorin kehutuista albumeista. Kuten on tullut todettua, Hectorockin kepeähköstä genrestä huolimatta sovitusten ja tuotannon korkealaatuisuudesta ei tingitty missään vaiheessa. Joulukuussa 1974 Iltatähdessä kiteytettiinkin osuvasti: "Laatu ei ole ollut millään tavalla este Hectorin menestykselle."





Lähteet


Kirjallisuus:

Asfalttiprinssi / Hector (1995). Toim. Leskelä Ari. Warner/Chappel Music Finland, Helsinki.

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Harma Heikki (1996) Kirje lukijalle. Teoksessa Aku Ankka ja kumppanit – näköispainos vuosikerrasta 1954 (toim. Kivekäs Markku, Perälä Riku). Helsinki Media, Helsinki.

Holopainen Heimo (2000) Sähköbasso – Hollen story vol. 1. Edita, Helsinki.

Hämäläinen Jyrki (1996) Hopeinen kuu – Kultainen nuoruus särkyneen toiveen kadulla. Otava, Helsinki.

Laine Pekka (2010) Herra Mirandos. Teoksessa Dimery Robert (toim.), Nyman Jake (suomenkielisen painoksen toim.) 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. WSOY, Helsinki.

Leino Annariikka (2014) Maarit. Johnny Kniga, Helsinki.

Nevalainen Petri (2011) Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo. Helsinki-kirjat, Helsinki.

Verkkolähteet:

Gronow Pekka: PSO (Pohjoismainen Sähkö Oy). Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa. (Verkkolinkki)

McAlpine Fraser: 10 Things You Need to Know About David Bowie’s ‘Life On Mars?’ (BBC America). (Verkkolinkki)

Nissilä Pekka: Heikki "Hector" Harma – Laulunlaatija Hector rakentaa edelleen - kuvia mielelle (Selvis-lehti 02/2001). (Verkkolinkki)

Peltonen Niko: #17: Hector: Jatkuvuus (1974) (Parhaat suomenkieliset biisit -blogi). (Verkkolinkki)

Journalistinen ainesto:

Rare – levyjenkeräilijän erikoislehti nro 24 (2001): Riihimaa Jaakko, Hectografia – Heikki Harman artistihistoria.

Helsingin Sanomat 8.10.1999: Uusitorppa Harri, Aika jätti. (Verkkolinkki)

Helsingin Sanomat Kuukausiliite 31.10.2014: Kemppainen, Jouni K., Hector ei vieläkään usko itseensä. (Verkkolinkki)

Kansan Uutisten Viikkolehti 24.3.2006: Hirvasnoro Kai, Hector – Sadunkertoja ja protestilaulaja.

Soundi 5/1978: Pajukallio Arto, Kadonneet lapset.

Soundi 11/1995: Juntunen Juho, Kolmekymmentä vuotta Suomi-rockin historiaa – Hector juhlii.

Soundi 11/2014: Högmander Visa, Batman, ethän auttaa vois? Laulun paikassa Hectorin Asfalttiprinssi. (Verkkolinkki)

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Harma Heikki 2005. Hector – Hectobox: Kaikki singlet 1965–2005 (EMI Finland, 2005).

Nyman Jake 1999. Hector – Parhaat (Warner, 1999).

Salo Markku 1996. Hector – 20 suosikkia: Lumi teki enkelin eteiseen (Fazer, 1996)

Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt, Suomen albumilistat ja Suomen vanhat singlelistat sekä Populaarimusiikin museon pomus.net -sivuston Listatietokannasta.

Aiheesta muualla


Aution saaren levyt: 14. Hector: Herra Mirandos

Aution saaren levyt: 40. Hector: Kadonneet lapset

Musasto: Viikon levy: Hector – Herra Mirandos

Levyhylly: Hector - Herra Mirandos 1973

Levyhylly: Hector - Lapsuuden loppu 1974

Levyhylly: Hector - Liisa pien 1975

300 levyä: 54. Hector: Nostalgia (1972)

300 levyä: 240. Hector: Kadonneet lapset (1978)

Vilkaisepas blogistani myös


Hectorin keskipitkä oppimäärä

6. marraskuuta 2016

Kuukauden levyartikkeli: Maarit – Siivet saan (Finnlevy, 1978)

Syksyllä 2016 levyartikkelit käsittelevät albumeja, jotka ovat artistiensa sekä myydyimmät että tasokkaimmat – ainakin omasta mielestäni. Perustelut kirjoituksen loppupuolella.

Maaritilla on ollut merkittävä vaikutus siihen, että Suomessakin ymmärrettiin naisoletettujen olevan täysiverisiä rockartisteja. Maaritin ensimmäinen albumi vuodelta 1973 nosti hänet kotimaisen rockväen suosikiksi. Viisi vuotta myöhemmin julkaistu äärimmäisen korkeatasoinen
Siivet saan -albumi merkitsi lopullista läpimurtoa suuren yleisön keskuudessa. Maaritista ei voi kirjoittaa ilman Sami Hurmerintaa. Yli 40 vuotta yhtä köyttä vetänyt muusikkopariskunta on aina pitänyt langat omissa käsissään ja upea Siivet saan on yhtä lailla taidonnäyte niin Maaritilta kuin Samilta.

"Poika rokkaa vaan."
– Tyttö rokkaa kans!

Vuosi 1973 merkitsee merkittävää rajapyykkiä suomalaisen rockin historiassa. Samana vuonna esikoisalbuminsa Love Recordsille levyttävät Muska Babitzin ja Maarit Äijö – ensimmäiset suomalaiset naisartistit, jotka luokiteltiin rocklaulajiksi ilman minkäänlaisia muttia. Kuten teoksessa Jee jee jee – suomalaisen rockin historia on hauskasti ilmaistu: "Moni rokkiäijä saattoi olla ihmeissään, kun mikrofonin taakse heilahti rokki-Äijö, Maarit." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 226)

Toki jo ennen Maaritia ja Muskaa muutamat suomalaiset naissolistit olivat raivanneet tietä "naisrokille". 1960-luvun merkittävimpiin poptähtiin lukeutuu ehdottomasti Scandialle levyttänyt Ann Christine, joka edusti selvästi nuorekkaampaa ja reippaampaa tyyliä kuin esimerkiksi saman levy-yhtiön 1950-luvun iskelmätytöt Laila Kinnunen, Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Pirkko Mannola. Ann Christinen levytysmateriaali ei enää koostunut keski- ja eteläeurooppalaisista iskelmistä vaan angloamerikkalaisesta rock'n'rollista. Hän lauloi muun muassa suomenkieliset versiot nuorison villinneistä hiteistä Let's twist again ja Do you want to dance. Ann Christinen yhdessä Ullan ja Tiinan kanssa levyttämä Liian monta päivää (Ellie Greenwichin ja Bimbi Worrickin Long time comin') vuodelta 1969 edustaa sähkökitarasoundeineen tuon aikakauden kaupalliseksi levytykseksi melkoisen rokahtavaa otetta.

Ann Christinen lisäksi 1960-luvun tähdistä Anki Lindqvistiä ei voi missään nimessä levytystensä perusteella kategorisoida perinteiseksi tanssilavojen tähdeksi tai iskelmälaulajaksi. Jussi Raittinen on kirjoittanut Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historiaan: "Ehkä ensimmäinen yritys oikeaan asenteeseen oli Anki Lindqvistin levyttämässä Kinks-biisissä You Really Got Me (Paha tyttö) [1964]. Ankilla oli laaja skaala ja hän oli jo tuolloin oman tiensä kulkija." (Aho, Taskinen 2003, 10) Samaisessa Rockin korkeat korot -kirjassa 1960-luvun naisrokkareiksi on nostettu Iris Rautio, Sirkka "Suomen Miss Soul" Keiski ja Raya, joiden levytysurat jäivät kuitenkin sangen lyhyiksi.

1970-luvulla Love Recordsin myötä Suomessa ryhdyttiin luomaan autenttisia rocklevytyksiä, jotka eivät enää ottaneet vaikutteita iskelmä- ja popteollisuudesta. Ennen Love Recordsia kotimainen rocktuotanto rajoittui lähinnä käännösversioihin aikansa hiteistä. 1960-luvun nuoriso ei ottanut niitä tosissaan, koska vanhemman väen laatimilla kotikutoisilla sovituksilla ja kömpelöillä suomenkielisillä sanoituksilla ei ollut mitään tekemistä todellisen rock'n'roll-otteen ja -asenteen kanssa. Sen vuoksi monet mieltävät vasta Love Records -artistit Maaritin ja Muskan ensimmäisiksi täysiverisiksi suomalaisiksi naisrokkareiksi.

Maaritin levytysuran alku on käyty monessa yhteydessä läpi, joten sitä ei tarvinne tässä enää kovinkaan yksityiskohtaisesti kerrata. Love Recordsin Atte Blom kuuli Maaritin laulua demonauhalta ja ihastui ikihyviksi luontevaan laulajaan, joka lauloi puhtaasti ja virheettömästi sekä erottui kypsän äänensä ansiosta selvästi aikansa tyypillisistä iskelmälaulajattarista. Maarit sai Love Recordsilta levytyssopimuksen ja työpaikan levy-yhtiön toimistosta. Ensimmäinen single Aamun tulo / Nyt olen tullut maailmaan purkitettiin kesällä 1972. Helmikuussa 1973 uusi tulokas saavutti valtakunnallista julkisuutta kilpailemalla euroviisukarsinnoissa kahdella kappaleella: Ampukaa pianisti (säv. Eero Koivistoinen) ja Life is a jigsaw (säv. Seppo "Paroni" Paakkunainen). Molemmat esitykset ovat jääneet kansakunnan mieleen – ensinmainittu tosin ei niinkään musiikillisten ansioiden vuoksi, mutta monet muistavat esityksen teatraalisen loppukliimaksin, jossa kapellimestari Ossi Runne saapui ampumaan pianisti Raimo Roihan. Karsinnoissa kolmanneksi sijoittunut Life is a jigsaw oli sekin omanlaisensa spektaakkeli. Laulun säveltäjä Paroni Paakkunainen vastasi illan näyttävimmästä sisääntulosta, kun hän miljoonien televisionkatsojien todistaessa mukamas kompastui oveen ja kaatui rähmälleen lavalle. Lisäksi Paroni veti suorassa lähetyksessä saksofonillaan vastoin ennakkosuunnitelmia todella omaperäisen "free jazz" -soolon.

Maaritin monipuolinen esikoisalbumi
(1973) herätti positiivista pöhinää
Suomen rockpiireissä. Svart Records
julkaisi vinyylistä uusintapainoksen
vuonna 2014.
Loppuvuodesta 1973 ilmestyi Maaritin nimeä kantava esikoisalbumi, joka on ehdottomasti 70-luvun parhaita kotimaisia rockälppäreitä. Maarit on hämmästyttävän monipuolinen levy, mikä on tietenkin osoitus nuoren laulajattaren lahjakkuudesta ja suvereenista ammattitaidosta. Albumin tunnetuimmat kappaleet – Laakson lilja, Lainaa vain ja Sua ehkä liikaa pomputin – antavat vain kapean käsityksen Maaritin debyytin tarjonnasta. Mukana on uskottavaa käännösrokkia, kuten aloitusraita Ei eiliseen (Carole Kingin Going back) tai Synnyin Saatanan merkit käsissäin (Rollareiden Jumpin' Jack Flash), sanomallisia lauluja (Uutisten jälkeen), progahtavia levytyksiä (Merimies eli Procol Harumin A salty dog), jatsillistakin materiaalia (Otto Donnerin säveltämä Pienellä pojalla), suoraviivaista rock'n'rollia (Dave Lindholmin kynäilemät Se se on rokkii ja Anna tukan valuu vaan) ja kaiken kruununa viihteellinen versio Kaj Chydeniuksen klassikosta Laulu kuolleesta rakastetusta. Myös suomirockin ehdottomiin kärkinimiin lukeutuva Jim Pembroke on kolmella sävellyksellä tuonut oman osuutensa kirjavaan kokonaisuuteen. Aikoinaan levyyn tutustuessani ajattelin sen tarjoavan ikään kuin läpileikkauksen kaikkeen siihen musiikkiin, mitä Love Recordsin katalogissa julkaistiin. Lukiessani Maaritin elämäkertaa jouduin havaitsemaan, että jo aikalaisarvioissa kriitikot olivat tehneet saman havainnon, joten taaskaan en ollut oivaltanut mitään uutta ja ainutlaatuista (Leino 2014, 42–43). Albumin sisällön koostumus ei hämmästytä, sillä ovathan levyn tuottaneet Love Recordsin avainhenkilöt Måns Groundstroem, Atte Blom ja Otto Donner, joka on sovittanut suurimman osan sen levytyksistä. Sanoituksia albumille kirjoitti muun muassa Hector. Musisoinnista vastasivat muun muassa "Jim Pembroken ja Jukka Gustavsonin yhtyeet" eli käytännössä Maaritin jumaloima Wigwam – tosin kuulemma korvauksena siitä, että bändin omat venähtäneet ylipitkät levytyssessiot olivat tulleet levy-yhtiölle liian kalliiksi (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 227). Kun Wigwam-muusikoiden lisäksi älppärin säestyskokoonpanoon kuuluivat esimerkiksi Albert Järvinen, Jukka Tolonen, Sakari Kukko ja Dave Lindholm, voidaan todeta koko silloisen suomalaisen rockmusiikin kerman osallistuneen Maaritin ensilevyn valmistamiseen.

Maaritin ensimmäinen albumi on ainoa, jonka hän on tehnyt ilman Sami Hurmerintaa. Maarit kohtasi lahjakkaan nuoren progekitaristi Hurmerinnan kesällä 1974. Maarit ja Sami löivät hynttyyt yhteen, ja Samille vapautui kätevästi paikka Maaritin Afrikan tähti -bändistä – ensin vain piti antaa potkut bändin kitaristille Janne Louhivuorelle (Leino 2014, 59). Siitä lähtien pariskunta on vetänyt yhtä köyttä niin yksityiselämässä kuin työkuvioissa. Maarit ja Sami Hurmerinta ovat olleet yli 40 vuoden ajan erottamaton parivaljakko keikkalavoilla ja äänitysstudioissa. Ennen liittymistään Maaritin bändiin Sami Hurmerinta oli soitellut erinäisissä kokoonpanoissa 15-vuotiaasta lähtien. Ile Kallio oli ensimmäisen kerran Hurriganesista erottuaan ehdottanut seuraajakseen Sami Hurmerintaa, mutta Remua ei kukaan määräillyt ja hän valitsi vanhan bändikaverinsa Albert Järvisen. Hurriganesin sijaan Sami Hurmerinta päätyi Taivaanvuohi-progebändin kitaristiksi.

Nyt kun tulin maininneeksi sekä Sami Hurmerinnan että Ile Kallion, sormeni syyhyävät kirjoittaa sivuhuomautuksena Suomen aliarvostetuimmista kitaristeista, sillä mielestäni kumpikaan herroista ei ole saanut kitaristina tunnustusta sellaisella laajuudella, minkä he ansaitsisivat. Ile Kallion kohdalla syynä on tietenkin ikuinen epäreilu vertailuasetelma hänen ja Albert Järvisen välillä. Sami Hurmerintaa Suomen muusikkopiirit toki kunnioittavat ja tiedostavat hänen lahjakkuutensa, mutta silti jaksan hämmästellä, miksei hänen nimeään mainita juuri koskaan Suomen taitavimpien kitaristien listauksissa. Maaritin albumeilla Sami Hurmerinnan kitaransoitto on parhaimmillaan jumalaisen ammattitaitoista ja ennen kaikkea tyylikästä. Samilla on hieno tunnistettava tyylinsä, jonka hän on säilyttänyt kaikki nämä vuosikymmenet: hän soittaa stydisti ilman säröä. Samin ajaton soundi ei ole syntynyt efektipedaaleilla. Ehkäpä Samin kitarointi on jäänyt vähemmälle huomiolle sen vuoksi, että Maaritin levytyksissä hän ei yleensä elvistele, eikä nouse kitarasooloillaan eturiviin, vaan ryydittää tunnelmaa taustalla.

Viis' pientä -LP:n (1975) kansikuvan
asetelmassa haluttiin korostaa, että
Maarit on samalla viivalla bändin
soittajien kanssa – "yksi kundeista".
Svart Records on julkaissut tämänkin
albumin uudelleen vinyylinä.
Maaritin toinen albumi Viis' pientä julkaistiin keväällä 1975. Viis' pientä on jäänyt jossain määrin edeltävän ja seuraavan älppärin varjoon. Maarit-elämäkerrassa Hurmerinnat itsekin luonnehtivat levyä "epätasaiseksi" (Leino 2014, 75–76). Albumin kymmenestä kappaleesta neljä on käännösbiisejä, jotka poimittiin Stevie Wonderilta, Frank Zappalta, Horace Silverilta ja LennonMcCartneylta, tosin She's leaving homen (Hän lähtee pois) esikuvana on ollut Stevie Wonderin vaimon Syreeta Wrightin versio. Albumille varta vasten tehtyjä lauluja sävelsivät Sami Hurmerinta, Jim Pembroke, Otto Donner ja Upi Sorvali. Sanoituksia kynäilivät Hector, Juice Leskinen ja Maarit itse. Ensimmäinen levytetty Hurmerintojen itsensä kirjoittama kappale on albumin kakkosraita Uudet tuulet – sävellys ja sovitus Sami, sanoitus Maarit. Vaikka Viis' pientä ei menestynytkään ensilevyn tavoin, eikä se ole noussut samalla tavalla kulttisuosioon, albumi ei millään tavalla vähentänyt Maaritin uskottavuutta tai arvostusta Suomen rockpiireissä. Jälleen tekisi mieli nostaa esiin Samin taituruus: Viis' pientä -albumilla miltei nautittavinta antia on hädin tuskin parikymppisen Samin jäätävän huikea kepittäminen.

Viimeistään 1970-luvun puoliväliin mennessä Maarit oli noteerattu laajalti Suomen musiikkipiireissä poikkeuksellisen taitavana ja ammattitaitoisena vokalistina. Maarit pääsi osoittamaan kykynsä oikeastaan vielä levytysmateriaaliaan paremmin erinäisissä livetilanteissa, mistä mitä mainioimpana esimerkkinä käy vastikään Yleisradion arkistoista löytyneet julmetun hienot taltioinnit Hurmerinta-Sorvali Big Bandin musisoinnista. Esitykset nauhoitettiin marraskuussa 1976 Iltatähti-ohjelmaa varten. Onneksi nauhat löytyivät kuin löytyivätkin vuosikymmenien etsintöjen jälkeen arkistojen kätköistä, sillä niin Big Bandin musisointi kuin Maaritin laulusuoritus hipovat kansainvälistä tasoa.

Niinpä ei ollut mikään ihme, että Yleisradio halusi hyödyntää Maaritia kansainvälisissä edustustehtävissä. Alkuvuodesta 1977 Maarit kilpaili Bulgariassa OIRT-maiden (Itä-Euroopan valtioiden yleisradioliitto) sävellyskilpailussa Samin sävellyksellä Ballad for my love, joka saavutti kilpailussa ykkössijan. Kesällä vuorossa oli Nordring-festivaalit Kööpenhaminassa ja elokuussa Maarit edusti Yleisradiota ensimmäisissä Puolan Sopotissa järjestetyissä Intervision laulukilpailuissa. Vaikka Bulgariassa oli saavutettu menestystä, Maaritin interviisukappaleet The man who became a legend ja When you are down taisivat olla liian länsimaista hapatusta pärjätäkseen intervisioraatilaisten kynsissä.

Maaritin kolmatta albumia ryhdyttiin valmistamaan vuonna 1978. Love Recordsin taloudelliset vaikeudet olivat edenneet jo liian pitkälle, joten Hurmerinnat vaihtoivat levy-yhtiötä. Maaritia oli kosiskeltu Discophoniin (Leino 2014, 100), mutta Hurmerintojen tuttava Kim Kuusi sai houkuteltua hänet Fazer Finnlevyn artistikaartiin. Finnlevyllä koettiin 1970-luvun viimeisinä vuosina lukuisia miehistönvaihdoksia. Vanhan liiton miehet, kuten Toivo Kärki, pyrittiin syrjäyttämään palleiltaan, ja Fazer-konsernin uusi toimitusjohtaja Hannu Ström pyysi Kim Kuusea kotimaisen tuotannon päälliköksi.

Finnlevy edusti monella tavalla Love Recordsin vastakohtaa. Siinä missä Love Records oli epäkaupallinen, omaehtoinen ja kunnianhimoinen, Finnlevy oli ollut koko 1970-luvun ajan Suomen ylivoimaisesti suurin levy-yhtiö ja markkinajohtaja, joka julkaisi hyvin pitkälti ainoastaan kaupallista musiikkia. Love Recordsin menestys sai kuitenkin perinteiset levy-yhtiöt muuttamaan asenteitaan. Finnlevylle perustettiin vuonna 1978 "Love-henkinen" levymerkki Dig It, jonka alkuvaiheista Pekka Nissilä on kirjoittanut seuraavasti:
"Finnlevylle vuonna 1978 perustettu levymerkki DigIt liittyy osaltaan siihen aikakauden tilanteeseen, missä erittäin vankan kotimaisen musiikin tuotannon luonut Love Records -yhtiö oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, minkä myötä yhtäältä oli oletettavissa tietynlainen tyhjiö Loven tuotannon mahdollisesti loppuessa, ja toisaalta sen artistirosteri olisi etsimässä itselleen uutta julkaisijayhtiötä."
Maarit sainattiin juuri Dig It -levymerkin artistiksi. Hänen kolmas albuminsa, joka sai nimekseen Siivet saan, on levymerkin kolmas julkaisu – tuotenumeroltaan DIGLP 3 – ja ensimmäinen, josta tuli suurmenestys.

Jos edellisellä Viis' pientä -levyllä Maarit ja Sami olivat vielä etsineet omaa tyyliään, Siivet saan -albumilla heidän musiikillinen linjansa ja taiteellinen näkemyksensä hioutuivat timanttisiksi. Vaikka levy-yhtiö olikin periaatteessa muuttunut "epäkaupallisesta" "kaupalliseksi", Maarit ja Sami Hurmerinta pitivät langat omissa käsissään eivätkä suostuneet tinkimään omasta päätösvallastaan levytysmateriaalin suhteen. Maarit ei ole koskaan mieltänyt itseään viihteellisten päivän hittien esittäjäksi. Hänelle on ollut aina tärkeää esittää huolellisesti tehtyä musiikkia, joka on syntynyt pakottomasti ja rehellisesti suoraan sydämestä ja valmistettu suurella sydämellä.

Sami Hurmerinnan ja Kim Kuusen tuottama albumi Siivet saan sisältää kymmenen kappaletta. Puolet raidoista on käännöskappaleita ja puolet Samin ja/tai Maaritin omia sävellyksiä.

Vaikka kotimaisessa äänilevyteollisuudessa elettiin 1970-luvulla käännöshittien kulta-aikaa, Maarit ja Sami eivät luonnollisesti sortuneet tavanomaiseen covertehtailuun. Tammikuussa 1977 Maarit oli todennut levyttämistään käännösbiiseistä seuraavasti:
"Kyllähän mä olen tehnyt – ja tulen tekemäänkin – käännöshittejä, mutta mä haluan, että ne sovitetaan uudelleen mulle sopiviksi. Ei ole mielekästä tehdä suoraa versiota ulkomaisesta biisistä sillä alkuperäinen on aina parempi kuin kopio." (Leino 2014, 85)
Maaritin menettely 1970-luvulla käännöskappaleiden suhteen oli samankaltaista kuin esimerkiksi Hectorilla. Kumpikaan ei varsinaisesti levyttänyt suoria käännöksiä ulkomaisista hittikappaleista, mutta mikäli jokin biisi kolahti – ja sen uskottiin varmasti istuvan artistin repertuaariin – siitä päätettiin työstää täysin omannäköisensä versio. Siivet saan -albumille valikoidut käännöskappaleet on poimittu enimmäkseen tunnettujen angloamerikkalaisten soulartistien ohjelmistosta. Yhdessä Samin ja Maaritin sävellysten kanssa ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden ilman tyylirikkoja. Vaikka älppärillä on keskenään erilaisia kappaleita, kokonaisuus on kaikin puolin selkeälinjainen ja soljuva.

Siivet saan -albumin sovitukset ovat pääsääntöisesti Samin käsialaa. Yhden kappaleen (Yhteen kuulutaan) sovituksesta vastaa älppärin toinen tuottaja Kim Kuusi ja Helmet kyynelten -levytyksen tuottajakaksikko on sovittanut yhdessä. Albumin muusikkokaartin muodostivat Sami Hurmerinta (orkesterin johto ja kitarat), Roope Koistinen (rummut ja lyömäsoittimet), Harri Merilahti (basso), Kari Kuusamo (kosketinsoittimet), Pentti Lahti (alttosaksofoni ja huilut) ja Jorma Ylösen jousisto. Taustalauluja hoiti Maaritin itsensä lisäksi nimekäs kööri: Pepe Willberg, Pave Maijanen, Kalle Fält, Vesa Enne ja Kassu Halonen.

Suurimman osan Siivet saan -levyn kappaleista on sanoittanut Kaisu Liuhala. Hän tuli mukaan iskelmäbisnekseen miehensä HI-HAT-levy-yhtiön – Fazer-konsernin toisen "undergroundimman" levymerkin – päällikön Tommi Liuhalan kautta. Vuonna 1978 Kaisu Liuhala oli vielä tuore sanoittajanimi, mutta tulevina vuosina hän tuli sanoittamaan useampia klassikoita, muun muassa Aikuisen naisen. Tekstejä levylle on kirjoittanut myös Irina Milan, mutta Maaritin uran kannalta merkittävintä lienee yhteistyön aloittaminen Mikko Alatalon kanssa. Maarit on levyttänyt elämänsä aikana yhden ikivihreän klassikon, jonka "kaikki suomalaiset" tuntevat, ja se on tietenkin Siivet saan -albumin avausraita Jäätelökesä. Laulun sanoitus Samin tekemään sävellykseen syntyi Alatalon kynästä. Jäätelökesä on sanoitus, joka tuo edelleen 2000-luvulla Mikko Alatalolle eniten Teosto-korvauksia (Nevalainen 2011, 91).

Mikko Alatalo oli Jäätelökesän sanoittamisen aikoihin vielä katu-uskottavan rocktaiteilijan maineessa. Alatalo oli levyttänyt 1970-luvulla Love Recordsille useampia kriitikoiden ylistämiä albumeja, jotka sisälsivät hänen sanoittamiaan väkeviä ja kantaa ottavia lauluja. 1970-luvun jälkipuoliskolla Mikko Alatalo oli hetken aikaa suositumpi rockidoli kuin esimerkiksi Juice Leskinen. Maaritin aikaisemmille levyille sanoituksia olivat kirjoittaneet Hector ja Juice Leskinen, joten tuohon aikaan Mikko Alatalo oli täysin luonteva jatko "sarjaan" – kaikki kolme miestä olivat 1970-luvulla kehittyneen suomirockin arvostetuimpia tekstintekijöitä. Ja olivathan Juice ja Mikko olleet saman Coitus Int. -bändin jäseniä ja levyttäneet yhteisen albuminkin vuonna 1975. Kuitenkin jo syksyllä 1978 Mikko Alatalo venytteli henkseleitä Syksyn sävelessä, jolloin suomirock-Mikko sai väistyä koko kansan Mikon tieltä – ja samalla rockkriitikot käänsivät Alatalolle selkänsä. Mikko Alatalo onkin useaan otteeseen kertonut huvittuneena, kuinka monet ovat hämmästyneet oivallettuaan, että Maaritin Jäätelökesän – ja muutaman muunkin hitin – on sanoittanut rikoomies-Alatalo.

Mikko Alatalo kirjoitti sanoituksia Maaritille vuosina 1978–1983. Alatalon banalisoiminen on myöhemmin mennyt niin pitkälle, että pahimmillaan jopa Maaritin tuon ajan tuotantoa on pyritty väheksymään Alatalon panoksen vuoksi. Maarit-elämäkerrassa tuodaan esille muuan levyarvostelu Soundi-lehdestä 1980-luvun lopusta, mihin kriitikko on kirjoittanut: "Maarit on aina ollut suuri rrrakkauteni (tai sanotaan melkein, sillä Mikko Alatalo -kaudesta en aivan niin kauheasti pitänyt)." (Leino 2014, 194) Toki mielipide voi olla täysin vilpitön, mutta ei mahda mitään, väkisinkin mieleeni juolahtaa ajatus, että levytysten laadun sijaan kirjoittajaa on ennemmin saattanut ärsyttää sanoittajan persoona. Rokkipoliisien kuului pitkään tyrmätä julmin sanankääntein suurin piirtein kaikki, missä letkeä Puuhamaa-setä ja tuulipukukansan yhteislaulattaja Mikko Alatalo on ollut osallisena. Alatalon elämäkerrassa mainitaan esimerkiksi samaisen Soundi-lehden arvostelu vuodelta 2005, missä todettiin Juice Leskisen yltäneen kestäviin tuloksiin vasta päästyään bändikaverinsa Mikko Alatalon vaikutusvallasta eroon... (Nevalainen 2011, 200) Maarit itse luonnehti Soundi-lehden haastattelussa vuonna 1986 – jolloin hänen "Alatalo-kautensa" oli jo päättynyt ja Mikosta oli tullut Syksyn sävelen vakiokasvo kupletteineen – Mikko Alataloa lahjakkaaksi tekstintekijäksi ja hirveän taitavaksi, mutta myönsi "diganneensa enemmän niitä Mikon juttuja, jotka olivat enemmän rokkia" (Leino 2014, 170).

Se Mikko Alatalon arvostuksesta. Jäätelökesän syntyä Alatalo on muistellut elämäkerrassaan seuraavasti:
"Mielessäni oli sanoitusta tehdessä täysin epäsuomalainen visio, joka oli tullut mieleeni lentäessäni New Yorkista Helsinkiin. Näin ilmasta Yhdysvaltain itärannikon uima-altaita, jotka oli syksyn tullen tyhjennetty. Suomessahan ei niin paljon uima-altaita ole, että niistä voisi tällaista sanoitusta keksiä. Mietin myös, miten sanoituksen voisi saada yhdistettyä kesään. Jäätelö liittyi mielestäni luontevasti kesään ja siitä syntyi kappaleen nimi." (Nevalainen 2011, 91–92)
Toisaalla Alatalo on kuvaillut Jäätelökesän olevan "universaali rakkaustarina, joka liittyy ihmisten nuoruuteen" (Leino 2014, 116–117). Vaikka laulun kertojahahmo vaikuttaa Stadin gimmalta "dille"- ja muine nuorekkaine ilmaisuineen, mielikuvat tyhjenevistä uima-altaista vievät ajatukset kauas pois Suomesta. Laulusta on pyritty tekemään paikasta riippumaton, joten sen tapahtumat voisivat toteutua missä tahansa. Toukokuussa 2016 Maarit ja Sami Hurmerinta kertoivat perusteellisesti Jäätelökesä-kappaleen synnystä Tikkurilan kirjaston toimittamassa videossa.

Jäätelökesä-singlen toisella puolella
kuullaan Yhteen kuulutaan, joka on
suomenkielinen versio Carly Simonin
hitistä You belong to me. Kyseinen
single oli tuoreen Dig It-levymerkin
toinen singlejulkaisu.
Jäätelökesä ensiesitettiin Suomen kansalle MTV:n Toivotaan toivotaan -televisio-ohjelmassa. Laulusta tuli Maaritin ensimmäinen listahitti, joka oli parhaimmillaan jukebokseissa viidenneksi kuunnelluin levy. Jäätelökesän ainutlaatuisuutta Maaritin uralla ilmentää, että se on ylipäätään yksi hänen harvoista listoille yltäneistä yksittäisistä levytyksistään – Maaritin soolouran kaikki listahitit ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Maaritin kohdalla on kuvaavaa, että suurin osa hänen lukuisista listamerkinnöistään on saavutettu albumimyynnin perusteella eikä yksittäisten kappaleiden menestyksen ansiosta. Maarit on artisti, joka ei etene hitistä hittiin vaan albumista albumiin. Ilmiö tähdentää hänen profiiliaan rockartistina. Useimmiten juuri rockesiintyjät panostivat albumikokonaisuuksiin siinä missä iskelmätuotannossa annettiin suurempi merkitys yksittäisille hittilevytyksille ja pitkäsoitot saattoivat olla vain pakollisia pahoja, joihin tehtailtiin hätäisesti "albumiraitoja" muutaman hittikappaleen seuraksi.

Vaikka Jäätelökesällä on ollut kiistatta merkittävä vaikutus Maaritin lopulliseen läpimurtoon kansan keskuudessa, ajoittain on harmillista, että monien käsitys Maaritista rajoittuu ainoastaan Jäätelökesään ja sen tarttuvaan avainsäkeeseen. Aivan liian usein on joutunut kuulemaan näkemyksiä, joissa Maaritia pidetään iskelmällisen kesärenkutuksen esittäjänä. Eihän Jäätelökesä edes edusta millään tavalla tyylipuhdasta finnhits-kaanonia, vaikka levytys julkaistiinkin Finnhits 9 -kokoelmalla. Jäätelökesässä on hieno kitarabluesmelodia ja hendrixmäisiä soulrytmikomppeja. Missään tuon aikakauden popiskelmässä ei kuulla sellaista sähkökitaran vinguttamista kuin Samin soittamassa Jäätelökesän introssa. Eivät einit, taiskat ja vickyt levyttäneet 1970-luvun viimeisinä vuosina lähimainkaan sellaista musiikkia.

Vaikka Jäätelökesä onkin Siivet saan -albumin ylivoimaisesti suurin hitti, älppärillä on muitakin Maaritin uran keskeisiä merkkipaaluja. Sellaisia ovat ehdottomasti kakkos- ja kolmosraidat Ei vaadi paljon, vain kaiken ja Siivet saan, jotka ovat säilyttäneet paikkansa Maaritin vakituisessa keikkaohjelmistossa. Ei vaadi paljon, vain kaiken on alun perin James Taylorin instrumentaalisävellys, joka on omistettu hänen vastasyntyneelle Benjamin-pojalleen. Sävellyksen ikuisti levylle ensimmäisenä saksofonisti David Sanborn loppuvuodesta 1977. Suomessa oli ollut pitkään taipumus tehdä instrumentaalisävellyksistä laulettu versio, ja niinpä Irina Milan kirjoitti melodiaan tekstin Ei vaadi paljon, vain kaiken. Kahden ja puolen minuutin pituisessa laulussa – selkeästi Siivet saan -albumin lyhyin levytys – pyritään kiteyttämään rakkauden syvin olemus – ja haastavasta tavoitteesta huolimatta Milanin sanoitus on erittäin onnistunut.

Levyn nimikkobiisi Siivet saan on alun perin Minnie Ripertonin soulrevittely Reasons hänen menestysalbumiltaan Perfect angel vuodelta 1974. Suomenkielisen sanoituksen kirjoitti Kaisu Liuhala. Siivet saan on kaikin puolin vahva ja tiukka esitys, missä Hurmerinnan pariskunnan molemmat osapuolet pääsevät revittelemään kunnolla. Sami tiluttelee elämänsä antaumuksella Kari Kuusamon soittamien urkujen päälle ja Maaritin voimakas tulkinta ei pyytele keneltäkään anteeksi. Siivet saan on useaan otteeseen soitettu Maaritin keikoilla viimeisenä biisinä ja livetilanteissa bändi pääsee usein siinä vaiheessa kunnolla irrottelemaan. Ja sopiihan laulun sanoitus kuvaamaan mitä loistavimmin Maarit Hurmerinnan elämänasennetta:
"Mut niin kuin siivet saan
kun pääsen laulamaan
ja liekkiin hurjimpaan
mä kuolleen sielun saan
kun siivet saan"
Siivet saan on listauksissani ehdottomasti Maaritin parhaimpien levytysten joukossa. Huikea biisi, huikea veto!

Maarit on poikkeuksellisen muuntautumiskykyinen laulaja, joka osaa käyttää ääntään kuin instrumenttina. Hänen vivahteikas äänensä taipuu luontevasti monenlaisiin lauluihin. Helsingin Sanomat kirjoitti lokakuussa 1978 erittäin osuvasti Siivet saan -albumin arvostelussa, kuinka Maaritilla on "paitsi teknisiä myös taiteellisia edellytyksiä" olla laulamatta samalla nuotilla erityylisiä sävellyksiä. Toisaalta kaikkia mahdollisia Maarit-tulkintoja yhdistää uniikki sielukkuus. Maaritin lauluääni, jos kenen, on sielukas – soulful. Maaritin levytysmateriaali pyöriikin enemmän tai vähemmän soulmusiikin ympärillä. Jee jee jee – suomalaisen rockin historiassa on luonnehdittu Maaritin onnistuneen Carolan lailla "kääntämään jokainen kappale souliksi":
"Maaritin aistillinen ulosanti kouraisi ihmissielua yhtä hyvin jazzillisen herkissä numeroissa kuin rajuissa rypistyksissäkin. Muuan läheinen ystävä on maininnut hänen äänessään olevan 'viisautta': laulamisessa on yhtäläistä syvyyttä kuin sanoissa." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 227)
Siivet saan -albumillakin siirrytään luontevasti otsikkokappaleen verevästä tulkinnasta tyylikkääseen soulballadiin Yötön yö. Maaritin ja Samin yhteinen sävellys sopisi täydellisesti hämyiselle jazzklubille aamuyön pikkutunneilla. Aivan mahtavaa, että Suomessa on osattu vuonna 1978 kotimaisin voimin säveltää kansainvälisen tason bluesahtavaa soulslovaria.

A-puolen päätös Tahdon sinut rakastamaan on sekin aivan helmi! Maaritin oma sävellys ja Mikko Alatalon hieno runollinen sanoitus – varmasti Mikko Alatalon kaikkien aikojen onnistuneimpia sanoituksia. Tyylipuhtaan rocklyriikan keinoin Alatalo on rakentanut rakastetun arkisista kohtaamisista elämää suuremman rakkaustarinan.
"Köyhät tahtoo rikkaan
ja rikkaat kuninkaan
mutta minä vain tahdon sinut – rakastamaan"
Laulun sanoitus on samalla tavalla lyyrinen kuin eräät Mikon itsensä Love Recordsille levyttämät romanttiset kappaleet. Jossain määrin tulee mieleen muistumia Alatalon varhaisesta mestariteoksesta Syli (1975). Rakkauslaulun eteeristä tunnelmaa höystää hienosti Samin elegantit kitarasoolot. Sami Hurmerinta on todellinen soundivelho, joka osaa sisällyttää ominaisen soittotyylinsä luontevasti biisiin kuin biisiin, genreen kuin genreen.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että Siivet saan -vinyylin A-puoli on älyttömän vahva. Neljä laulua viidestä lukeutuu Maaritin uran ehdottomiin virstanpylväisiin. Ja vaikka Yötön yö ei ole muiden laulujen tapaan jäänyt samalla tavalla elämään, sekin on ylväs taidonnäyte Hurmerintojen kyvykkyydestä.

1970-luvun edetessä soulmusiikki alkoi kallistua yhä enemmän rytmikkäämmän funkin suuntaan. Siitä saadaan näyte heti B-puolen aloitusraidassa Yhteen kuulutaan, joka on alun perin Carly Simonin You belong to me. Kaisu Liuhalan sanoitus tähän pettämistarinaan on ehkä hivenen naiivi – toki alkuperäistä tekstiä mukaileva – mutta Maarit ottaa tekstin suvereenisti haltuun ja tulkitsee sen uskottavasti.

Aikuisten ja nuorten ihmissuhdetarinoiden lisäksi levyllä on kaksi laulua vanhempainrakkaudesta. Debyytilleen Maarit ikuisti Lainaa vain -ikiklassikkonsa, mutta tämän albumin levytykset aiheesta tuntuivat varmasti levytyshetkellä omakohtaisemmilta – olihan Maaritista ja Samista tullut pienen Samuli-pojan vanhempia. Kaisu Liuhalan sanoittama Väärän tiedon puu lähestyi teemaa samalla tavalla kuin monet muutkin aiheesta kirjoitetut laulut: uinuvasta pienokaisesta huolehtiminen saa vanhemman miettimään, mitä kaikkea hän joutuukaan kasvaessaan kokemaan elämän haastavalla polulla:
"Väärän tiedon puu
tielles kun kaareutuu
mistä voimaa saat
vastustaa"
Siinä elämän suuria kysymyksiä, jotka Sami on säveltänyt vaikuttavaksi ja pysäyttäväksi balladiksi. Sävellyksessä on vaikutteita koskettavasta tuutulaulusta ja se erottuu soundimaailmaltaan albumin yleisannista: laulua säestetään pitkään akustisella kitaralla ja jouset maalailevat laulun riipaisevaa tunnelmaa.

Irina Milanin ja Mikko Alatalon yhdessä sanoittama Pikkurumpali kertoo niin ikään pikkumiehen kehityskaaresta, mutta laulu on aivan toisesta puusta veistetty kuin koskettava Väärän tiedon puu. Samin säveltämä Pikkurumpali on riemastuttava soulpala, joka laulun edetessä riehaantuu suorastaan hurmioituneisiin gospelvivahteisiin. Soulmusiikkihan on läheistä sukua gospelille, sillä soulin katsotaan syntyneen, kun gospelmusiikin elementtejä ryhdyttiin käyttämään lauluissa, joissa ei ollut hengellistä sanomaa. Pikkurumpali on jälleen vakuuttava näyte Sami Hurmerinnan sävellyskynästä, millä hän on osoittanut, että Suomessakin kyetään säveltämään tällaista musiikkia.

Helmet kyynelten on alun perin Jackson Brownen edesmenneelle vaimolleen omistettu Here comes those tears again, joka sopii mutkattomasti Maaritin ohjelmistoon. Kaisu Liuhalan ilmassa oleva sanoitus on hyvin uskollinen alkuperäiselle. Vinyylin B-puolen kohokohdaksi nousee kuitenkin ehdottomasti päätösraita Istun tässä pöydässä taas – Maaritin levytys nuorena menehtyneen Otis "The King of Soul" Reddingin postuumisti julkaistusta Sittin' on the dock of the bay -hitistä vuodelta 1968. Monien arvioiden mukaan Maaritin raflaava versio päihittää alkuperäisen. Tämänkin laulun suomenkielisen sanoituksen runoili Kaisu Liuhala. Petri & Pettersson Brass oli aikaisemmin levyttänyt samaisen laulun suomeksi vuonna 1972 Pertti Reposen käännöksellä Istun päässä laiturin, mutta heidän levytyksensä ei herättänyt huomiota. Maaritin versio sen sijaan on jäänyt elämään.

Siivet saan -albumi valmistettiin aikaa ja vaivaa säästämättä Finnlevyn uudessa Takomo-studiossa Helsingin Pitäjänmäellä. Äänityksestä ja miksauksesta vastasi Tom Vuori, jonka työpanosta on pidetty merkittävänä lopputuloksen onnistumisen kannalta. Ennen levyn julkaisemista legendaarinen valokuvaaja Erik Uddström ikuisti viehättävät kuvat 24-vuotiaasta Maaritista albumin kansikuvaa varten. Monen suomalaisen rockäijän huomion herätti Siivet saan -levyn sisällön lisäksi sen puoleensavetävä kansikuva. Maarit itse kommentoi levyn kantta elämäkerrassaan seuraavasti:
"Siivet saan -levyn kansi herätti närkästystä. Eräs mies oli kommentoinut sitä, se oli kai Soundissa, että eikö levy-yhtiö ole yhtään ajatellut, että Maarit on sentään äiti. Mietin valtavasti, että mistäköhän nyt on kysymys. Kansi oli ilmeisesti hänen melestään niin seksikäs, eikä äiti saanut olla seksikäs." (Leino 2014, 127)
Kannen loppusilauksen viimeisteli Jorma Auersalon suunnittelema Maarit-logo. Logoa käytettiin myös 25 vuotta myöhemmin Maaritin juhlakokoelmassa Laakson liljasta metsän tyttöön ja vuonna 2010 lanseeratussa Maarit-postimerkissä.

Syys-lokakuun 1978 vaihteessa levykauppoihin ilmestyi kunnianhimoinen ja viimeistelty pitkäsoitto, joka sai kauttaaltaan kiittäviä arvioita. Siivet saan merkitsi Maaritin lopullista läpimurtoa kansan keskuudessa, sillä se oli Maaritin ensimmäinen albumi, joka nousi listoille. Vaikka Maaritin debyyttiälppäri vuodelta 1973 oli herättänyt suitsutusta ja myynytkin ihan kohtuullisesti, se saavutti ensimmäisen virallisen listamerkintänsä vasta heinäkuussa 2014, jolloin Svart Recordsin uudelleenjulkaisu nousi albumilistan sijalle 31 viikolla 29. Siinä missä Maaritin kaksi ensimmäistä levyä saavuttivat suosiota Suomen rockympyröissä, Siivet saan laajensi hänen kuuntelijakuntaansa. Levyn ilmestymisen jälkeen Maaritista tuli suurempien yleisöjen artisti ja keikoilla kävi kova kuhina. Toki suuressa ja kaupallisessa Finnlevyssä albumin promootioon pystyttiin panostamaan aivan eri tavalla kuin Love Recordsissa.

Lokakuussa Siivet saan oli Suomen yhdenneksitoista myydyin albumi. Marraskuussa se saavutti korkeimman sijoituksensa sijoittuen Mitä Suomi Soittaa -albumilistalla neljänneksi. Siivet saan viihtyi albumilistoilla peräti yhdeksän kuukautta. Huhtikuun 1979 jälkeen albumi tippui listoilta, mutta myynti jatkui sen verran tasaisena, että levy teki heinä- ja elokuussa paluun Seuran myyntilistalle. Kaiken kaikkiaan albumin myynti ylitti 25 000 äänitteen rajan, minkä seurauksena Maarit vastaanotti loppuvuodesta 1979 kultalevyn.

Maaritin uralla Siivet saan merkitsee selkeää vedenjakajaa oman tyylin löytämisessä. Esikoisalbumin Love Records -tilkkutäkin ja hieman hapuilevan Viis' pientä -albumin jälkeen Maaritin ja Samin musiikillinen linja puhkesi kukkaansa Siivet saan -älppärillä. Tästä levystä alkaen Hurmerinnat ovat vastanneet itse omista levytysprosesseistaan ja pyrkineet olemaan mahdollisimman koskemattomia ulkopuolisille vaikutteille. Läpimurron myötä Maaritille on muodostunut vakiintunut kuuntelijakunta, joka on ostanut säännöllisesti hänen levyjään ja pitänyt huolta siitä, ettei Maaritin ole tarvinnut esiintyä tyhjille konserttisaleille. Siivet saan -pitkäsoitosta lähtien miltei jokainen Maaritin albumi on noussut myyntilistoille.

Maarit-elämäkerran kirjoittaja Annariikka Leino on hienosti tiivistänyt Siivet saan -albumin saavuttaman vastaanoton:
"Maarit puhutteli suurta yleisöä, ja pystyi samalla yhdistämään suomen kielen luontevasti alun perin englanninkieliseen rockilmaisuun." (Leino 2014, 119)
Samaisessa teoksessa Sami Hurmerinta on muistellut näitä aikoja seuraavasti:
"Nyt nähtiin, että kaikki se, mistä oltiin Maaritin kanssa puhuttu silloin kun tavattiin, oli alkanut poikia. Tehtiin omaa musaa ja yleisöä oli noin hyvin, selvästi innostunutta jengiä." (Leino 2014, 121)
Siivet saan -albumilla lanseerattu tyyli on jatkunut Maaritin uralla edelleen näihin päiviin asti. Maaritille lauluja kirjoittaneet lauluntekijät ovat todenneet jatkaneensa tietoisesti imagoa, jonka Mikko Alatalo loi teksteissään Maaritille. Näin on ilmaissut esimerkiksi Miljoonasateen Heikki Salo, joka on rustaillut Maaritille runsaasti sanoituksia vuodesta 1988 lähtien:
"Maaritin suhteen olen saanut Mikolta osviittaa siihen, miten ja minkälaisia sanoituksia hänelle pitää kirjoittaa. Ymmärtääkseni Mikko loi teksteillään Maaritille tiettyä imagoa, jonka perusteella hänet on pitkään nähty ikuisena tyttönä. Maaritin lauluissa on ollut selkeästi tyttö ja poika." (Nevalainen 2011, 92)
Siivet saan -albumilta lohkaistiin kaksi singleä: Jäätelökesä / Yhteen kuulutaan, joka menestyi jukebokseissa, ja Siivet saan / Ei vaadi paljon, vain kaiken.

Siivet saan ei ollut Maaritin ainoa albumiprojekti vuonna 1978. Samana vuonna Kim Kuusi teetti Finnlevyllä "Love-henkisen" jatsahtavaa folkia sisältävän älppärin Kim Kuusen lauluja, jonka solisteiksi hän pyysi Maaritin ja Pihasoittajien Arja Tiesmaan, myös Kari Rydman lauloi levyllä yhden laulun. Vinyylin takakannen esittelytekstiin Kim Kuusi kirjoitti: "Nämä laulut ovat syntyneet hetken muotivirtausten ulkopuolella, ilman kaupallisia tavoitteita. Tekstien valinta ja sävellykset kuvastavat henkilökohtaista suhdettani luontoon ja lähimpiin ihmisiin." Tosin epäkaupalliselta ja runolliselta albumilta Maaritin 20 suosikkia -kokoelmalle (1995) poimittu Katson silmiin kolmevuotiaan on melodisesti Maaritin levytykseksi harvinaisen iskelmällinen. Sanoitus oli kuitenkin varmasti sellainen, jonka Maarit saattoi sataprosenttisesti allekirjoittaa – olihan hänen esikoispojallaan Samulilla laulun levytyshetkellä ikää kolme vuotta. Kyseisestä LP-levystä on ilmestynyt myöhemmin uusi painos nimellä Kahlaajatyttö. Svart Records tekee melkoisen kulttuuriteon julkaisemalla tämänkin pitkäsoiton uudelleen syksyllä 2016.

Koska Maarit on harvinaisen ammattitaitoinen ja muuntautumiskykyinen tulkitsija, hänestä tuli 1970-luvun jälkipuoliskolla Suomen työllistetyimpiä taustalaulajia. Maaritin ääntä kuullaan lukuisissa 1970- ja 80-lukujen vaihteessa levytetyissä iskelmissä. Maarit oli kotimaisten taustakuorolaisten kovimmassa ytimessä, johon hänen lisäkseen kuuluivat muun muassa Irina Milan, Marjo-Riitta Kervinen, Pepe Willberg, Pave Maijanen, Kalle Fält, Martti Metsäketo ja Vesa Enne. Levytysstudioon saavuttiin aamulla ja taustojen äänittämiseen kului helposti kokonainen työpäivä. Taustalaulajan työnkuvaan sisältyi myös esimerkiksi kiertäminen Baccaran Suomen-kiertueella Irina Milanin kanssa. Luotettavan taustalaulajan on ainakin kyettävä laulamaan virheettömästi, vaikka itse päätähti ei osaisikaan. Baccara-kokemuksen innoittamana Irina Milanin aviomies Timo Lindström kutsui Maaritin ja Milanin laulamaan suomenkielisiä Baccara-käännöksiä hänen tuottamalleen diskohenkiselle Disco Shock! -albumille (1978). Levyllä kahdeksan Baccara-hitin esittäjäksi on ilmoitettu mystinen Mami. Näinä vuosina Maarit oli tuttu näky myös television viihdeohjelmien taustakuoroissa. Lisäksi muusikkoperheen äiti tienasi perheelleen elantoa laulamalla mainoksissa. 1970-luvun tiedostavassa ilmapiirissä sielunsa myyminen kaupallisille mainoksille oli Maaritin alkuperäisille rock-faneille kova pala. Kaikkein fundamentalistisimmat rokkipuritaanit jopa käänsivät selkänsä Maaritille, koska Siivet saan -albumin musiikkia ja etenkin "iskelmällistä" Jäätelökesä-hittiä pidettiin kaupallisena suuren yleisön kosiskeluna.
"Joillekin vannoutuneille rockpieruille Maaritin naisellisempi ja pehmeämpi linja oli liikaa. Jäätelökesää moitittiin laimeaksi sävellykseksi, progemuusikon pyrkimykseksi kaupallisuuteen." (Aho, Taskinen 2003, 52)
Muutama kuukausi Siivet saan -albumin ilmestymisen jälkeen Maarit sai jälleen valtakunnallista julkisuutta, kun hän kilpaili helmikuussa Viisut '79 -lähetyksessä eli yhdistetyissä euro- ja interviisukarsinnoissa. Maarit osallistui interviisuehdokkaiden kilpailusarjaan Esa Niemisen säveltämällä viehättävällä jazzvalssilla Pieni niin oon. Nieminen oli tässä vaiheessa tuore nimi kotimaisen kevyen musiikin kentällä eikä hän ollut vielä profiloitunut iskelmämieheksi kuten myöhempinä vuosina. Maarit ei kuitenkaan saanut toistamiseen tilaisuutta edustaa Suomea Sopotissa Intervision laulukilpailuissa, sillä raadin äänestyksessä Pieni niin oon hävisi täpärästi kahdeksalla pisteellä Ritva Oksasen tulkitsemalle mahtipontiselle taidepaukulle Tuulessa soitto sousi. Pieni niin oon julkaistiin singlenä, jonka B-puolelle poimittiin Siivet saan -levyltä Helmet kyynelten.

Jäätelökesä ja Ei vaadi paljon, vain
kaiken
kääntyivät myös englanniksi.
Koska Siivet saan -albumi oli saavuttanut poikkeuksellisen hienon vastaanoton ja arvioissa levyä kehuttiin kansainvälisyydestään, levy-yhtiössä alettiin pohtia, olisiko Maaritilla potentiaalia menestyä Suomen rajojen ulkopuolella. Suomalaiset levytuottajat mainostivat albumia näyttävästi kansainvälisillä Midem-musiikkimessuilla. Vuonna 1979 Maarit levytti kaksi englanninkielistä singleä. Ensimmäistä seiskatuumaista kiekkoa varten Frank Robson kirjoitti kahteen Siivet saan -levyn kappaleeseen englanninkielisen sanoituksen. Jäätelökesästä tuli Call me up (when you're lonely) ja Ei vaadi paljon, vain kaiken kääntyi Robsonin käsittelyssä muotoon When love returns. Toiselle singlelle purkitettiin kaksi uutta laulua All night / Into my life, joiden suomenkieliset versiot (Aamuun ja Salaisuus) kuultiin Maaritin seuraavalla albumilla Nykyajan lapsi. Maaritin englanninkieliset levytykset saivat hyvän vastaanoton ja Fazer Finnlevyn johtoporras kävi neuvotteluja Ison-Britannian Sonet-levy-yhtiön kanssa. Sonet oli julkaissut muun muassa Hurriganesin levyjen ulkomaisia painoksia. Sami ja Maarit olivat jo tosissaan suunnittelemassa englanninkielistä albumia, mutta lopulta suunnitelmat tyssäsivät. Syyksi on selitetty Finnlevyn henkilökunnassa tapahtuneita muutoksia. Hannu Strömin ja Kim Kuusen siirryttyä toisiin tehtäviin heidän seuraajillaan ei ollut kiinnostusta edistää Maaritin kansainvälistä läpimurtoa. (Popp 2002; Leino 2014, 131)

Maaritin neljäs albumi Nykyajan lapsi
(1980) nousi ilmestyttyään Suomen
albumilistan ykköseksi ja myi
edeltäjänsä tavoin kultaa.
Siivet saan -levyn jälkimainingeissa Maaritin seuraavaa albumia odotettiin kuin kuuta nousevaa. Helmikuussa 1980 julkaistiin Maaritin neljäs pitkäsoitto Nykyajan lapsi, jota tosin monet kutsuvat älppärin tunnetuimman laulun mukaan Hymypoika-levyksi. Nykyajan lapsi nousi välittömästi helmikuussa listaykköseksi. Edeltäjänsä tavoin levy ylitti kultalevyyn vaadittavan 25 000 äänitteen myyntirajan. Siivet saan -albumiin verrattuna merkittävin muutos oli, ettei Nykyajan lapsi sisältänyt ainuttakaan käännösbiisiä. Kaikki levyn yhdeksän kappaletta ovat Samin sävellyksiä ja sovituksia. Sanoituksia kirjoittivat Mikko Alatalo, Kalle Fält ja Kaisu Liuhala. Nykyajan lapsella on useampiakin erinomaisia levytyksiä: Hymypoika, Kun nainen rakastaa miestä, Hiekka ja meri, kantaa ottavat Avainkaulalapsi ja Maailman lapsi sekä mehukkaat funkpalat Aamuun ja Maailmaan. Albumi sai edeltäjänsä tavoin kiittäviä arvosteluja korkeatasoisuudestaan ja sitä pidetään edelleen komeana Siivet saan -albumin "follow-upina".

Ennen Nykyajan lapsen ilmestymistä Yleisradio kutsui Sami Hurmerinnan osallistumaan säveltäjänä vuoden 1980 euroviisukarsintoihin, mutta Sami kieltäytyi kunniasta. Apu-lehden mukaan Sami oli ilmaissut juuri ennen karsintoja "säveltäneensä kaikki kelvolliset ideansa Maaritin uudelle albumille, eikä muita teemoja tullut tilaamallakaan" (Apu 2/1980). Vaikka Sami ei viisukarsintaan osallistunutkaan, Maarit pääsi kuitenkin keväällä kansainväliselle euroviisulavalle. Huhtikuussa 1980 Eurovision laulukilpailuissa Haagissa Suomea edusti Vesa-Matti Loiri kilpailukappaleenaan Huilumies ja Veskulla oli tukenaan nimekäs viiden hengen taustakuoro, jonka muodostivat Maarit, Irina Milan, Martti Metsäketo, Kalle Fält ja Arto Alaspää.

Elämän maku (1981) jatkoi hyväksi
havaitulla linjalla, mutta ei yltänyt
kahden edellisen albumin suosioon.
Kahden myyntimenestykseen yltäneen albumin jälkeen Finnlevy janosi luonnollisesti lisää musiikkia Maaritilta ja Samilta. Kolmas Dig It -albumi Elämän maku julkaistiin keväällä 1981. Vaikka Elämän maku jatkoi hyväksi havaitulla Hurmerinta–Alatalo -reseptillä ja levyssä on runsaasti potentiaalia, albumi ei kuitenkaan onnistunut kokonaisuutena enää yhtä hyvin kuin kaksi edellistä. Levyn yhdeksästä kappaleesta oikeastaan vain Hämärät kaupungit on jäänyt elämään. Albumi viihtyi nelisen kuukautta listoilla ja oli parhaimmillaan kymmenen myydyimmän joukossa, mutta ei enää kahden edeltäjänsä tapaan yltänyt kultalevylukemiin. Elämäkerrassaan Maarit toteaakin, että Elämän maku tehtiin "vähän liian nopeasti" ja kiireeseen vaikutti osaltaan levy-yhtiön luomat paineet päästä julkaisemaan jälleen uutta Maarit-materiaalia (Leino 2014, 143–144).

Fazer-konsernin henkilökunnassa tapahtui vuosikymmenen vaihtuessa 1980-luvuksi jälleen paljon muutoksia. Kotimaisen tuotannon johtajaksi nimitettiin Jaakko Salo ja hänen edeltäjänsä Kim Kuusi perusti Esa Niemisen kanssa Musicmakersin. Maarit levyttikin seuraavan albuminsa Nukun radio päällä (1983) Musicmakersille. 80-luvun jälkipuoliskon albumit Tuuli ja taivas (1986) ja Tuskan tanssi (1988) tehtiin CBS-levy-yhtiölle. 1990-luvun alkaessa Maarit palasi hetkeksi aikaa takaisin Atte Blomin alaisuuteen ja Johannalle / Pyramidille syntyi vuonna 1990 levy Jotain on mulla mielessäin. Vuosi 1993 merkitsi paluuta Fazer Finnlevylle, joka tosin samana vuonna myytiin kansainväliselle Warner-konsernille. Fazerille ja Warnerille levytettiin Jos tahdot tietää (1993), Sydäntäsi lainaisin (1995), Sitä mitä rakastan (1998), konserttitaltiointi Stoalive (1999), Metsän tyttö (2001) ja englanninkielinen jazzlevy Good days, bad days (2004). Kaksi seuraavaa levyä Nälkää ja rakkautta (2006) ja Kun yö saapuu (2008) julkaisi EMI. Viimeisimmän julkaisun Miten elämästä kertoisin (2013) levy-yhtiönä oli Sony.

Siivet saan on julkaistu muutamaan
otteeseen CD-formaatissa, toisinaan
yhdessä Maaritin toisen menestyslevyn
Nykyajan lapsi kanssa.
Fazer Finnlevy julkaisi Siivet saan -albumin CD-formaatissa ensimmäistä kertaa 2 alkuperäistä -sarjassa vuonna 1990 yhdessä Nykyajan lapsen kanssa. Vastaavanlainen tuplapainos julkaistiin vuonna 2009 Warnerin 2in1-sarjassa.

Warner Music Finland julkaisi Siivet saan -levyn yksinään remasteroituna CD-painoksena vuonna 2001. Samassa yhteydessä ilmestyivät vastaavanlaiset uudelleen masteroidut painokset Maaritin kahdesta muustakin Dig It -albumista Nykyajan lapsi (1980) ja Elämän maku (1981). Siivet saan -CD-levyä näkee käytettyjen levyjen kaupoissa säännöllisesti, sen sijaan Elämän maku -levyn CD-painos on selvästi harvinaisin.

Fazer / Warner on julkaissut lukuisia ja taas lukuisia Maaritin kokoelmalevyjä, jotka sisältävät Siivet saan -albumin kappaleita. Ensimmäinen kokoelma on jo vuonna 1987 julkaistu Jäätelökesä, joka sisältää 16 Maaritin levytystä vuosilta 1978–1981. Kokoelma ilmestyi aikoinaan myös upouudessa CD-formaatissa. Siivet saan -levyltä on poimittu seitsemän kappaletta: Jäätelökesä, Ei vaadi paljon, vain kaiken, Siivet saan, Väärän tiedon puu, Istun tässä pöydässä taas, Yhteen kuulutaan ja Helmet kyynelten.

Vuonna 1995 julkaistiin Maaritin 20 suosikkia -kokoelma, jossa on neljä Love Records -levytystä ja 16 Fazer-levytystä vuosilta 1978–1981 ja 1993. Siivet saan -albumilta kokoelmalle on valikoitu peräti seitsemän raitaa: Jäätelökesä, Ei vaadi paljon, vain kaiken, Siivet saan, Istun tässä pöydässä taas, Tahdon sinut rakastamaan, Yötön yö (!) ja Helmet kyynelten.

Vuonna 2002 juhlittiin Maaritin taiteilijauran 30-vuotisjuhlavuotta, minkä kunniaksi Warnerilta ilmestyi toistaiseksi kattavin Maarit-kokoelma: 39 levytystä sisältävä tuplakokoelma Laakson liljasta metsän tyttöön. Vaikka juhlakokoelmalla on lauluja Maaritin koko uran varrelta (1973–2002), sekin painottuu erittäin vahvasti Fazer / Warner -tuotantoon. Esimerkiksi Maaritin Love Records -kausi kuitataan kahdella levytyksellä. Siivet saan -albumin lauluja tälle Maaritin juhlakokoelmalle on sisällytetty kuusi – samat kuin edellä mainitulla 20 suosikkia -kokoomalla lukuun ottamatta Yötöntä yötä.

Vuonna 2002 tuli kuluneeksi 30 vuotta
Maaritin ensimmäisestä levytyksestä.
Juhlavuoden kunniaksi julkaistiin
kattava tupla-CD-kokoelma Laakson
liljasta metsän tyttöön
. Kokoelman
kannessa on sama Maarit-logo kuin
alkuperäisellä Siivet saan -albumilla.
Warnerilta ilmestyi vuonna 2006 Maarit-kokoelma 30 suosikkia -sarjassa, joka sisältää levytyksiä vuosilta 1978–2001. Siivet saan -levyltä Jäätelökesä, Ei vaadi paljon, vain kaiken, Siivet saan, Istun tässä pöydässä taas, Tahdon sinut rakastamaan ja Yhteen kuulutaan. Näin ollen Siivet saan -albumin kappaleista vain veikeä Pikkurumpali ei ole toistaiseksi kelvannut yhdellekään Maarit-kokoelmalle. Harmillista. Tällä 30 suosikkia -tuplalla on kuusi kappaletta, joiden alkuperäiset levytykset on levytetty muille levy-yhtiöille, mutta kokoelmalla alkuperäiset studioversiot on korvattu Warnerin omistamilla liveversioilla Maaritin Stoalive-konserttitaltioinnilta vuodelta 1999. Tällaisia kokoelmia pitäisi välttää...

Siivet saan -albumin kaikkien viiden kotimaisen sävellyksen nuotit ovat Warner/Chappellin julkaisemassa nuottikirjassa Jäätelökesä (1998), joka sisältää alaotsikkonsa mukaisesti Sami & Maarit Hurmerinnan lauluja vuosilta 1978–81.

Miksi Siivet saan on Maaritin paras albumi?


Siivet saan (1978) on Maaritin uran kaupallisesti menestynein. Seuraavaksi yritän perustella, minkä vuoksi se on myös hänen uransa tasokkain albumikokonaisuus. Varoitus: Osuus sisältää subjektiivisia mielipiteitä.

Onko Siivet saan Maaritin paras albumi? No on, ihan helt klart. Jäätelökesä on maukas kuorrutus, jonka alta paljastuu herkullinen viihteellinen soulkokonaisuus. Siivet saan on kaikin puolin korkeatasoinen ja huolellisesti kypsytetty albumi, jossa kaikki ominaisuudet loksahtavat paikalleen poikkeuksellisen hienosti. Levyn kaikki kymmenen laulua ovat omanlaisiaan mestariteoksia. Hienostuneet sovitukset ja Maaritin vivahteikkaat tulkinnat hipovat hämmästyttävää laadukkuutta, mikä oli harvinaista 1970-luvun suomalaiselle äänilevylle. Sanoituksissa on rocklyriikalle ominaista lennokkuutta eikä niissä sorruta iskelmäteksteille usein niin ominaiseen harmilliseen banaaliuteen. Albumi toimii kokonaisuutena saumattomasti ja yhtenäisesti, vaikka sen tunnelmat vaihtelevat nimikkobiisin rajuhkosta rocksoul-revittelystä Väärän tiedon puun pysäyttävän tunteikkaaseen tunnelmaan ja taas Pikkurumpalin riehakkaisiin gospelvivahteisiin. Levylle on valittu tarkkaan Maaritin repertuaariin täydellisesti istuvia käännöskappaleita. Samin ammattitaitoisissa sävellyksissä pelataan rikkailla sointumaailmoilla, eivätkä ne kalpene millään muotoa kansainvälisille soulmusiikin menestyshiteille.

Siivet saan -albumissa on ällistyttävän hienoa, kuinka laadustaan huolimatta levy ei ole kuitenkaan liian "vaikea". Se on helposti omaksuttava ja siinä on kosketuspintaa suuren yleisön levyksi, vaikka korkeasta tasosta ei ole tingitty millään osa-alueella. Albumin levytyksistä monet ovat osoittautuneet kestosuosikeiksi, mutta levy toimii myös kokonaisuutena erinomaisesti. Jäätelökesä on tietenkin edesauttanut huomattavasti Maaritin läpimurtoa laajemmalle kuuntelijakunnalle, mutta älppäri olisi erinomainen ilman klassikkohittiäkin.

Siivet saan -levyn pahimpana haastajana Maaritin parhaimman albumin tittelistä kisaa Nykyajan lapsi (1980), joka on niin ikään kauttaaltaan älyttömän vahva kokonaisuus. Nykyajan lapsi ei kuitenkaan ole samanlainen hittiparaati kuin Siivet saan – siinä ei ole yhtä paljon elämään jääneitä yksittäisiä ikivihreitä. Joidenkin näkemysten mukaan se saattaa kuitenkin olla eduksi...

Maaritin parhaimpiin pitkäsoittoihin lukeutuu ehdottomasti myös debyyttialbumi vuodelta 1973, joka on kiistatta vuosikymmenensä parhaita kotimaisia rocklevyjä. Vaikka monipuolisuus onkin ensilevyn valtteja, se tekee kokonaisuudesta hajanaisen näihin kahteen kultalevyyn verrattuna. Siivet saan ja Nykyajan lapsi -älppäreillä Maaritin (ja Samin) oma tyyli on kristallisoitunut.

Minulle Maaritin tuotannosta kolahtaa parhaiten varhaistuotanto. Syynä saattaa olla, että 1970- ja 80-lukujen vaihteessa Maaritin äänenkäyttö ja tulkinnat olivat luontevia, eikä niissä ole kuultavissa vielä niin runsaasti Maaritille ominaisia maneereita. Kaikella kunnioituksella, mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, Maaritilla on tapana minun makuuni turhan paljon "briljeerata" äänellään. Mielestäni moinen hivenen liioiteltukin hienostelu on paikoitellen tarpeetonta. Kyllä vähemmälläkin uskotaan, että Maarit on poikkeuksellisen taitava ja osaava vokalisti.

Myöhemmästä tuotannosta suosikkejani ovat albumit Jos tahdot tietää (1993) ja Metsän tyttö (2001), jolle siunaantui yllättävän monta hienoa biisiä. Arvostelumenestykseksi osoittautunutta levyä Nälkää ja rakkautta (2006) on ylistetty eräänlaiseksi Hurmerintojen ammattitaidon huipentumaksi. Kyllä levyä kuunnellessani ymmärrän, että se on todella taitavasti valmistettu ja sisältää ensiluokkaista sofistikoitunutta musiikkia, mutta kaltaiselleni pinnalliselle iskelmämiehelle siitä puuttuu sellaista kaipaamaani tarttumapintaa – kutsuttakoon sitä sitten vaikka iskelmällisyydeksi.





Lähteet


Kirjallisuus:

Aho Arja, Taskinen Anne (2003) Rockin korkeat korot – Suomalaisen naisrockin historia. WSOY, Helsinki.

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Leino Annariikka (2014) Maarit. Johnny Kniga, Helsinki.

Nevalainen Petri (2011) Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo. Helsinki-kirjat, Helsinki.

Journalistinen aineisto:

Apu 2/1980: Kinnunen Raila, "Ylen erilaiset viisut".

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Norres Lasse 1995. Maarit – 20 suosikkia: Laakson lilja (Fazer, 1995).

Popp Outi 2002. Maarit – Laakson liljasta metsän tyttöön (Warner, 2002).

Verkkolähteet:

Nissilä Pekka: DigIt. Artikkelissa Fazer Finnlevy. Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa. (Verkkolinkki)

YouTube-video: HelmetVantaa Jäätelökesä (koko haastattelu) 6.6.2016. (Verkkolinkki)

SevenPonds Blog: Beautiful Memorial Song: “Here Comes Those Tears Again” by Jackson Browne (Verkkolinkki)

Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt ja Suomen albumilistat, Populaarimusiikin museon pomus.net -sivuston Listatietokannasta sekä Musiikkituottajien sivulta, jossa on Suomen viralliset albumilistat kesästä 1995 lähtien.

Aiheesta muualla


Nissilä Pekka: Sami Hurmerinta pyrkii kestävään jälkeen (Selvis-lehti 2/2007)

YLE Elävä arkisto: Maaritin harvinainen nauhoitus julki Love Recordsin 50-vuotisjuhlan kunniaksi

Mikko Alatalon kotisivut: Alatalon sanoituksia Maaritille