Kuukauden levyartikkeli: Kojo – So mean (Finnlevy, 1979)

Monet suomalaiset tietävät Kojon lähinnä surullisenkuuluisasta euroviisuedustuksestaan. Sen vuoksi monelle nuoremman sukupolven edustajalle tutustuminen Kojon debyyttialbumiin tuottaa vähintäänkin suuren positiivisen hämmästyksen. Onko Suomessa tosiaan osattu jo vuonna 1979 tehdä näin kansainvälisen tason musiikkia? Mikä meininki! Mikä svengi! Mikä groove! Ja ennen kaikkea – kuinka mahtava ääni solistilla voikaan olla!

Alkuvuodesta 1979 suomalaisen rockin merkittävät nimet hääräsivät saman projektin ääressä. Muun muassa Jim Pembroke, Kassu Halonen, Pave Maijanen, Jukka Orma, Zape Leppänen, Pedro Hietanen, Antero Jakoila ja Janne Louhivuori olivat valmistamassa esikoisalbumia raspikurkkuiselle kaverille, jonka uniikki ääni oli herättänyt huomiota Suomen rock-piireissä jo pidemmän aikaa. Kun näin nimekäs kööri oli saatu kasaan, kaikki ennusmerkit viittasivat siihen, että jotain suurta ja merkittävää olisi syntymässä.

Stadin kundi Timo Kojo hurahti nuorena souliin ja bluesiin. Kojolla oli ollut kouluajoista lähtien lukuisia bändivirityksiä, kuten Jam, Hukkaviiva ja Orient Express. Parikymppisenä hän liittyi Rauli Badding Somerjokea säestäneeseen Money-bändiin, jossa Kojo toimi kitaristina ja toisena solistina. Money säesti Somerjokea juuri hänen suosionsa hurjimpina vuosina. Kojo on muistellut villiä backstage-elämää:

"Eikä se [Badding] todellakaan koskaan mitään pahaa tehny niille gimmoille, ei se halunnu. Se itki tyttöjen olkapäätä vasten ja gimmathan koki helvetin äidillisiä tunteita. Välillä kerto niille menninkäisjuttuja." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 255)

1970-luvun alkupuoliskolla Kojo ehti esiintyä myös duona Dave Lindholmin kanssa. Baddingin suursuosion laannuttua 1970-luvun puolivälissä Money hajosi. Moneyn pohjalle syntyi uusi yhtye Madame George, joka alkoi soittaa funk- ja soulmusiikkia, mikä oli tuohon aikaan vielä sangen harvinaista täällä Pohjolan perukoilla. Madame Georgen jäseniä olivat Kojon lisäksi Jukka Orma (kitarat), Janne Brunberg (basso) ja Matti Kankkunen (rummut). Kankkusen korvasi vuonna 1977 Bill Carson. Love Records julkaisi Madame Georgen esikoissinglen Feelins / I'm a man vuonna 1976. Yhtyeen alkutaival ei ollut helppo, sillä esiintymisiä oli vähänlaisesti, eikä funkia ja soulia oikein ymmärretty pääkaupunkiseudun klubien ulkopuolella.

"Oli siel semmosii tilanteita että tanssisalit tyhjeni. Tätä ennen oli ollu nää Baddingin viritykset, kakstuhatta ihmistä huutamassa ja poliisit kantaa niitä pyörtyneitä pois. Sit meidän hieno bändi... siel on kuus diggarii, jossain nurkassa värjöttelee." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 242)

Vaikka alku olikin haastava, yhtye levytti vuonna 1977 Love Recordsille kokonaisen albumin nimeltään What's happening?. Albumi herätti Suomen edistyksellisissä muusikkopiireissä kiinnostusta. Kriitikot kehuivat albumia ja suhtautuivat yhtyeeseen muutenkin suopeasti: vihdoinkin Suomessa oli kunnollinen bändi, joka soitti kansainvälisen tason funkia. Madame George mainittiin esimerkiksi Mitä, missä, milloin -vuosikirjan kevyen musiikin katsauksessa. Kunnianhimoisella levyllä kuullaan bändin soiton ohella häikäisevän hienoa puhallintyöskentelyä – josta vastaavat Suomen tuon ajan eturivin tuuttaajat Eero Koivistoinen, Markku Johansson ja Simo Salminen – ja solisti Kojon lisäksi taustalaulajat Maarit sekä Babitzinin sisarukset Muska ja Anna pistävät parastaan. Kriitikoiden ylistyksistä huolimatta suuri yleisö ei varsinaisesti missään vaiheessa löytänyt yhtyettä, eikä albumi osoittautunut kovinkaan merkittäväksi kaupalliseksi menestykseksi. Madame George hajosi jo seuraavan vuoden aikana.

Vuonna 1978 Kojo oli solistina Albert Järvisen singlellä Buzz the jerk / Mama, keep your big mouth shut. Etenkin jälkimmäistä – Honey Aaltosen määritelmän mukaan "säröisen tremolokitaran ruudittamaa" – rhythm'n'blues -levytystä on pidetty yhtenä Järvisen uran kohokohtana ja suomirockin kulttiklassikkona. Kojon ainutlaatuisen persoonallinen ääni herätti huomiota, kiinnostusta ja hämmästystä. Kuten Maj-Lis Doktár on luonnehtinut:

"Suomalainen pellavapää lauloi mustaa musiikkia niin vakuuttavan aidosti ja sellaisella hurjuudella ja palolla, ettei moista oltu ennen näillä leveysasteilla kuultu."

Jo Kirka oli kymmenen vuotta aikaisemmin hämmästyttänyt Suomen musiikkipiirejä laulamalla rajusti kuin Little Richard. Kojon raspiääni oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Varsinkin Mama, keep your big mouth shut -levytyksessä Kojon äänenkäyttö ja sen korkeat, hurjat "rääkäisyt" olivat jotain aivan uutta ja ainutlaatuista suomalaisessa äänityksessä.

Samana vuonna Kojo levytti Love Recordsille kaksi soolosingleä: It's my life / Hard luck story sekä I'll go crazy / Hot red white'n'blue. Levytysten genreksi on luonnehdittu Love Records -historiikissa "jämerä boogierock, jossa kuuluu laulajansa mieltymys souliin" (Rantanen 2005, 173). Näillä kahdella singlellä alkoi Kojon yhteistyö Jim Pembroken kanssa, mikä osoittautui käänteentekeväksi hänen soolouransa lähtölaukauksen kannalta. Nämä Kojon neljä ensimmäistä soololevytystä on julkaistu CD-formaatissa vuonna 1999 Madame Georgen albumin CD-painoksen bonusraitoina.

Alkuvuodesta 1979 alettiin suunnitella Kojon sooloalbumia. Albumi oli alun perin tarkoitus levyttää Love Recordsille, mutta levy-yhtiön taloudelliset vaikeudet olivat edenneet jo liian pitkälle, minkä vuoksi albumin julkaisi lopulta Finnlevy. Finnlevy edusti monella tavalla Love Recordsin vastakohtaa. Siinä missä Love Records oli epäkaupallinen, omaehtoinen ja kunnianhimoinen, Finnlevy oli ollut koko 1970-luvun ajan Suomen ylivoimaisesti suurin levy-yhtiö ja markkinajohtaja, joka julkaisi hyvin pitkälti ainoastaan kaupallista musiikkia. Love Recordsin menestys sai kuitenkin perinteiset levy-yhtiöt muuttamaan asenteitaan. Jo 1970-luvun puolivälissä Scandian yhteyteen syntyi HI-HAT-levymerkki, joka keskittyi julkaisemaan undergroundia ja nuorisolle suunnattua musiikkia. HI-HATin ensimmäisiä kiinnityksiä olivat muun muassa Seppo Närhi ja Kalevala. Juice Leskinen ja Mikko Alatalo siirtyivät Love Recordsin talousvaikeuksien vuoksi juuri HI-HATille 70-luvun viimeisinä vuosina. Finnlevylle taas perustettiin vuonna 1978 levymerkki Dig It, jonka alkuvaiheista Pekka Nissilä on kirjoittanut seuraavasti:

"Finnlevylle vuonna 1978 perustettu levymerkki DigIt liittyy osaltaan siihen aikakauden tilanteeseen, missä erittäin vankan kotimaisen musiikin tuotannon luonut Love Records -yhtiö oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, minkä myötä yhtäältä oli oletettavissa tietynlainen tyhjiö Loven tuotannon mahdollisesti loppuessa, ja toisaalta sen artistirosteri olisi etsimässä itselleen uutta julkaisijayhtiötä."

Dig It -levymerkin ensimmäinen suurmenestys oli Maaritin erittäin tasokas albumi Siivet saan (1978), joka ylsi kultalevylukemiin. Lisää menestystä levymerkki saavutti seuraavana vuonna, kun julkaistiin Kojon debyyttisooloalbumi So mean – tuotenumeroltaan DIGLP 5.

So mean -albumia äänitettiin keväällä 1979 Loven studioilla. Albumi sisältää yhdeksän englanninkielistä laulua, jotka ovat pääosin Kojon ja Jim Pembroken yhdessä kynäilemiä. Yhden laulun – Mrs. Universum – tekijöiksi on merkitty Jukka Orma ja Kojo. Albumin takakanteen kirjattujen tekijätietojen mukaan tuotannosta vastasi itse Peter von Bagh, mutta varsinaisena tuottajana touhusi Finnlevyn pestaamana Kassu Halonen, joka sovitti albumin biisit yhdessä Kojon kanssa. Kojo bändeineen oli valmistellut kappaleiden raakileet, ja Halonen tuottajan kokemuksella muovasi ja viimeisteli ne levytyskuntoon. Kassu Halonen oli noussut suomalaisen musiikkipiirin eliittiin 1970-luvun puolivälissä Kirkan taustayhtyeen myötä. Halonen laati ensimmäiset levytetyt sovituksensa vuonna 1974 Kirkan soul-vivahteiselle albumille Tiukka linja. 70-luvun jälkipuoliskolla hänen nimensä alkoi yleistyä suomalaisissa iskelmälevyissä niin sovittajana, tuottajana kuin säveltäjänäkin. Kassu Halonen työskenteli enimmäkseen pop-iskelmien parissa, sillä hän sovitti muun muassa Vicky Rostin, Taiskan, Fredin ja Einin kaltaisten laulajien levytyksiä, vaikka hänen juurensa olivat tiukasti rockissa. Vuonna 1978 Kassu Halonen tuotti Mikko Alatalon ensimmäisen "siirtomaa-Suomen" lauluja sisältäneen albumin Yhdentoista virran maa. Laulelmavaikutteinen kantaa ottava rockalbumi tarjosi vaihtelua perinteiselle iskelmälinjalle. Kojon So mean -albumilla Kassu Halonen pääsi jälleen työskentelemään kunnon rockin parissa.

So mean -albumin kansitaiteessa poseerasi koko albumin valmistamiseen
osallistunut poppoo.

Kojon So mean -albumin muusikkopoppoo on vähintäänkin vakuuttava. Säestäjinä toimivat Kojon bändikaverit, joista Janne Brunberg ja Jukka Orma olivat mukana jo Madame Georgessa. Kojon yhtyeessä soittivat myös Beaver Aitto-oja (rummut) ja Heikki Hiekkala (koskettimet). Lisäksi albumilla musisoivat muun muassa Pedro Hietanen, jonka pimputukset tuovat albumin raidoille sopivaa letkeyttä, Consta, Antero Jakoila, Pave Maijanen ja Zape Leppänen. Albumin muutamilla raidoilla on satsattu vahvasti puhaltimiin, joita soittivat muun muassa Tom Bildo, Pentti Lahti, Simo Salminen ja Mircea Stan. Lisäksi albumin yksittäisillä raidoilla vieraili muita suomalaisia tuon ajan eturivin studiomuusikoita.

So mean -albumia on luonnehdittu suomalaisen rock-musiikin klassikoksi. Albumi kategorisoidaan genrensä puolesta ilman muuta rockiksi, mutta tässä tapauksessa rock-kategorian alle mahtuvat myös muun muassa soul, funk ja reggae. So mean ei jäänyt pelkästään rokkidiggareiden omaisuudeksi. Muutamat levytykset ovat sen verran lempeitä, että ovat kelvanneet sujuvasti poppiväelle. Albumi nousi ilmestyessään diskojenkin suosikkilevyksi, ja Kojon lauluja soitettiin 70- ja 80-lukujen vaihteessa ahkerasti bailuissa ja diskojen levylautasilla.

So mean -albumin vastaanotto oli vähintäänkin mahtava. Suomalaiset kriitikot olivat äimän käkenä, kun kotimaisin voimin oli kyetty valmistamaan älppäri, joka olisi kestänyt mennen tullen vertailun ulkomaisiin vastaaviin ja svengasi aivan uudenlaisella tavalla. Nyt myös suuri yleisö löysi Kojon ja hämmästeli, että missä näin lahjakas kaveri oli ollut kaikki nämä vuodet. So mean -albumin kansainvälinen ote ja Kojon englannin kielen ääntäminen herättivät huomiota ja ihastusta Suomen rock-piireissä.

Kojon esittämä musiikki oli monipuolisempaa ja innovatiivisempaa kuin esimerkiksi Hurriganesilla, joka oli keskittynyt esittämään pääosin yksinkertaista rock'n'rollia – vaikka toki esimerkiksi albumeilla Tsugu way (1977) ja Hanger (1978) kuultiin hieman perinteisestä poikkeavaa ganesia. Siinä missä 70-luvulla Hurriganesin levytysten musisoinnista vastasi hyvin pitkälti vain itse bändi, Kojolla oli taustallaan laajempi muusikkokööri, joten soitinnus oli runsaampaa kuin Hurriganesilla. So mean -albumin musisointia kehuttiinkin arvioissa raikkaaksi ja innostuneeksi. Toki Suomessa oli 1970-luvulla lahjakkaita progressiivisen rockin yhtyeitä, kuten Tasavallan presidentti ja Wigwam, jotka saivat suitsutusta myös Suomen rajojen ulkopuolella. Siinä mielessä Kojo ei ollut suinkaan ensimmäinen suomalainen rock-esiintyjä, jota kehuttiin kansainvälisyydestään. Mutta vaikka progebändien musiikki saavutti runsaasti arvostusta ja albumit nousivat listoille, niiden esittämä musiikki oli kuitenkin aivan liian vaikeatajuista (Wigwamilla etenkin ennen Nuclear Nightclubia) suurelle yleisölle. Kojon biisit olivat tarpeeksi simppeleitä ja selkeärakenteisia massoille, joten albumista muodostui kaupallinen menestys. Summa summarum: So mean -albumin materiaalia voisi siis luonnehtia monimuotoisemmaksi kuin Hurriganesin musiikkia mutta huomattavasti populaarimmaksi ja yksinkertaisemmaksi kuin progea.

Teoksessa Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia on analysoitu osuvasti So mean -albumia:

"Kojo, soul-laulaja Herra tietää kenen armosta, on saanut soololevyn, jonka hänen nielurisansa totisesti ansaitsevat. Kojohan on jo hyvän aikansa mitellyt sekalaisissa stadilaisissa kokoonpanoissa, uran erikoisuutena toimiminen Baddingin komppikitaristina. Tälläkin levyllä soittaa miehistöä Kojon taannoisesta säestysbändistä Madame George, ja nyt viimeistään käy ilmi näiden porukoiden kehittäneen itselleen huomattavan ammattitaidon muusikkoina kaiken muun elämäntaidon ohella. Tällä levyllä soololaulaja on saanut studioon juuri hänen genreään edustavan soittajakunnan. - - Kojon raspikurkkuääni kiipeää hämmästyttävän korkealle – lähes hevikimittäjien lukemiin – menettämättä uljauttaan. Melko lyhyeenkin soul-ulinaan hän saa mahtumaan James Brown tai Bob Marley -tyyppisen, kahlehditun ihmisen vangitsevan vibraton. Rytmisesti hän liikkuu suvereenina suhteessa poljentoon ilman tyylirikkoja." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 294)

Albumilta saatiin ensimmäinen maistiainen singlen Good foot / So mean muodossa. Nämä laulut ovat albumin kaksi ensimmäistä raitaa. Nimikkobiisi So mean on mitä mainioin aloitusraita ja se kappale, joka levyltä parhaiten muistetaan. So meanin sovituksessa miltei pääosassa on Pekka Pöyryn soittama saksofoni. Saksofoni dominoi heti kappaleen introssa, ennen kuin alkaa kitaranräminä ja Kojo avaa suunsa. Myös laulun välisoolossa pääosassa ovat puhaltimet. Onnistunut sovitus säilyttää rock-uskottavuutensa mutta vetävien puhaltimien vuoksi biisiä on voinut jamitella diskoissa.

Kakkosraita Good foot tuo muistumia Madame Georgen ajoista, sillä kyseessä on tyylipuhdas funk-biisi, jossa on aivan huikea svengi ja groove! Vaikka raita kestää melkein viisi minuuttia ja siinä lähinnä toistetaan yhtä ja samaa rakennetta, meininki on niin mukaansatempaavaa, ettei kuuntelukokemukseen ehdi kyllästyä. Sovitus – joka on itse asiassa Jim Pembroken käsialaa, vaikka kaikki muut albumin raidat ovat Kassu Halosen ja Kojon sovittamia – on laadukas ja epäsuomalaisen kuuloinen, ja siinä huomion ansaitsee ennen kaikkea näppärä puhaltimilla leikittely. Koko raidan kruunaa lopussa vielä Kojon unohtumaton naurahdus. Good foot lienee muuten ensimmäisiä Suomessa levytettyjä musiikkikappaleita, jonka sanoituksessa mainitaan sana "ass"? No, kuten laulun nimestäkin voi jo päätellä, Good foot lienee saanut inspiraationsa James Brownin megahitistä Get on the good foot. Etenkin laulujen poljennossa ja tunnelmassa on paljon yhtäläisyyksiä.

Kolmas raita Jodie osoittaa, että Jim Pembrokella on ollut kiinnostusta reggaeta kohtaan jo ennen Reggae OK'ta. 1970-luvun aikana reggae oli rantautunut Eurooppaan, mutta Suomessa reggae-levytyksiä oli tehty hyvin vähänlaisesti. Kirka oli vuonna 1974 levyttänyt Bob Marley -käännöksen Taas nousen junaan. Vuonna 1976 Virroilta kotoisin ollut yhtye Donna levytti Love Recordsille reggae- ja ska-vaikutteisen kappaleen Muinainen kaunotar, jota nykyään musiikkihistoriikeissa kutsutaan ensimmäiseksi suomalaiseksi reggae-levytykseksi, "korpireggaeksi". Reggae oli vielä So meanin ilmestymisen aikaan Suomessa lapsenkengissään, joten albumin reggae-biisejä voidaan pitää eräänlaisena suomireggaen esiasteena. Siinäkin mielessä So mean on toiminut uuden musiikkityylin airuena. Jodie-kappaleen säestyksessä pääosassa ovat urut, lyömäsoittimet ja kitarasoolo. Ja lopussa kuullaan jälleen Kojon vastustamaton naurahdus.

Neljäs raita on nimeltään Woodoo, jossa onkin nimensä mukaisesti varsin hypnoottinen tunnelma. Woodoo on muutoin melko sujuvasti rullaavan albumin selvästi raskain kappale. Liki kuusiminuuttisessa biisissä kuullaan aivan huisin järeää kitarointia. Varsinaisen bändin lisäksi Woodolla kitaraosuuksista vastaa Janne Louhivuori, joka soittaa sekä slide- että komppikitaraa.

So mean -albumin B-puolen aloittaa kaksi letkeää albumiraitaa Yellow moon ja Mrs. Universum. Albumin kovaa tasoa kuvastaa, että jopa sen "vain albumiraidoiksi" jääneet kappaleet ovat onnistuneita tuotoksia. Albumi pysyy timanttisena kokonaisuutena aina ensi tahdista viimeiseen, eikä tunnelma lässähdä missään vaiheessa. Yellow moonissa letkeyttä tuo fanfaareilla ryyditetty marssimainen rytmi ja Pedro Hietasen pimputtelema välisoolo. Kojon loppurevittely on yksi albumin vokaalisia kohokotia. Mrs. Universumissa Jukka Orma soittaa yhden albumin ytimekkäimmistä kitarasooloista.

Albumilta julkaistiin toinen singlelohkaisu, joka sisälsi kappaleet Green dollar ja Veronica Hillside. Green dollar on albumin toinen reggaepoljentoinen levytys, jonka säestyksen pääosassa ovat jälleen soul-urut ja hillitty kitarasoolo. Green dollar on sisällytetty Kojon kokoelmalevyille ja sitä pidetäänkin yleisesti yhtenä albumin onnistuneimmista raidoista. Kertosäkeistö on sen verran yksinkertainen, että sitä on helppo laulaa mukana ensikuulemalta.

Toiseksi viimeisenä lauluna kuullaan jälleen näppärä albumiraita Mailbox, joka on kolmeminuuttinen jykevä rokki. Jälleen esille nousee Jukka Orman tiukka kitarasoolo, joka nostaa kokonaisuuden uusiin sfääreihin.

Vihoviimeisenä lauluna kuullaan koko albumin upea loppukliimaksi. Päätösraita Veronica Hillside on suomirockin upeimpia mestariteoksia. Albumin ainoa slovari erottuu kokonaisuudesta huomattavasti, mutta se toimii dramaturgisesti onnistuneesti viimeisenä hitaana. Veronica Hillsiden omaleimaisessa ja tunnelmallisessa sovituksessa kuullaan Antero Jakoilan soittamaa mandoliinia, Pedro Hietasen haitaria ja mukana on myös lapsikuoro. Mandoliini, haitari ja lapsikuoro yhdistettynä Kojon karheaan laulusoundiin luovat mielenkiintoisen kontrastin, mikä on koko levytyksen suola. Sävellys kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se sisältää upeita nyansseja ja yksityiskohtia. Veronica Hillside on malliesimerkki taiteesta, jossa yksinkertaisen kuuloisista aineksista saadaan aikaan värisyttävä ja tunteita herättävä kokonaisuus. Veronica Hillside on sävellys, jolla olisi voinut tahkoa rahaa, jos laulu olisi vain saatu myytyä ulkomaille.

Kuten edellä tuli jo todettua, So mean saavutti ilmestyessään erinomaisen vastaanoton. Kriitikot kehuivat albumia maasta taivaaseen ja levy löysi hyvin tiensä suomalaisiin kotitalouksiin. Heinäkuussa 1979 So mean nousi albumilistan sijalle 12. Elokuussa sijoitus kohosi jo yhdeksänneksi ja syyskuussa se saavutti korkeimman sijoituksensa albumilistan seitsemäntenä. Albumilistalla So mean viihtyi kaikkiaan yli puoli vuotta. So mean myi kultalevyyn oikeuttavat 25 000 äänitettä, joten se oli kaupallisesti menestynein vuonna 1979 ilmestynyt suomalainen rock-älppäri. Kojoa pidettiin suomirockin lupaavimpana tulokkaana ja hänen uskottiin tuovan suomalaiseen rock-musiikkiin kauan kaivattua kansainvälisyyttä. Hetken aikaa Kojo oli suomalaisen rockin kiistaton kuningas. Kuten hän lauloi Yellow moon -laulussaan: "That's the time and place I wanna be the best!"

1970- ja 80-lukujen vaihteessa Suomessa käytettiin vielä sellaista diskurssia ja sellaisia ilmaisuja, mitä ei enää nykyään pidettäisi lainkaan soveliaana. Kojon ääntä ja tapaa laulaa pidettiin ominaisena erityisesti tummaihoisille laulajille, ja sen vuoksi hänen yhteydessään käytettiin usein n-kirjaimella alkavaa sanaa. Tällaista tietynlaista rodullistamista oli havaittavissa esimerkiksi oheisessa Veronica Hillside / Green dollar -singlen esittelykirjoituksessa. Omanlaisensa kunnianosoituksen Kojo sai jo vuonna 1980, kun hänet ja hänen laulutapansa mainittiin Mikko Alatalon hitiksi osoittautuneessa humoristisessa laulussa Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että. Laulu julkaistiin alun perin Alatalon hersyvällä livealbumilla Elävänä Pispalassa (ja vähän muuallakin) ja siitä tuli niin suosittu, että se päätyi jopa 80-luvun Finnhits 2 -kokoelmalle. Mikko Alatalon elämäkerrassa kerrotaan legenda, jonka mukaan kappaletta soitettiin aikoinaan Kojolle joka kerta, kun keikkamatkalla sattui eteen laulun sisältänyt jukeboksi (Nevalainen 2011, 193).

Kojon seuraavaa albumia odotettiin kuin kuuta nousevaa. Toinen albumi Lucky street ilmestyi kesäksi 1980 ja se nousi välittömästi albumilistan ykköseksi ja myi edeltäjänsä tavoin kultaa. Lucky streetillä jatkettiin hyvin pitkälti So meanin linjoilla. Albumi sisältää Kojon ja Jim Pembroken kynäilemää rokkia, soulia ja reggaeta. Sovitukset syntyivät jälleen Kassu Halosen ja solistin itsensä yhteistyönä. Vaikka resepti pysyi samanlaisena, Lucky street ei osoittautunut aivan samalla tavalla timanttiseksi kokonaisuudeksi kuin So mean. Lucky street sisältää useampia "laiskempia" vähemmän karismaattisia kappaleita. Esimerkiksi aloitusraita Workout ei tempaise samalla tavalla mukaansa kuin So mean, eikä Sunny southside of New Mexico vedä vertoja debyyttialbumin reggaeraidoille. Albumin ehdottomia kohokohtia ovat huikea rokki De Soto Sweet, jossa mielettömän vetävän kitarasoolon soittaa Albert Järvinen, sekä brucespringsteenmäinen tarttuva rokki Runnin' out of time. Albumilta on jäänyt elämään myös kapakkalaulua muistuttava Françoise, jossa Kojo pääsee esittelemään ranskan kielen taitoaan. Veikkaan, että kovinkaan moni natiivi ranskankielinen ei saisi sanoituksesta hirveästi selvää... Lucky streetilla on esikoisalbumiin verrattuna enemmän balladeja, joissa Kojo pääsee revittelemään souläänellään. Harmi vain, että solisti on kiinnostavampi kuin esittämänsä kappaleet.

Kojo vieraili 1980-luvun alkuvuosina Pedro's heavy gentlemenin albumeilla, joissa hän myös pääsi esittelemään ranskantaitoaan. Vuonna 1980 yhtyeen esikoisalbumilla hän esitti laulun Eh 'tite fille. Seuraavana vuonna yhtyeen toisella levyllä Doing Kojo vetäisi biisin Fine, fine, fine. Vuonna 1982 yhtyeen albumilla Tango Moderato Kojo lauloi Ne t'en vas pas, joka on ranskankielinen versio Toivo Kärjen tangosta Tule hiljaa.

Vuonna 1981 Kojo levytti kaksi julkaisua. Hit Parade sisälsi sikermiä, joissa hän versioi soul-klassikoita. Varsinainen kolmas sooloalbumi Go all the way julkaistiin jälleen kesäksi. Tämä albumi ei menestynyt enää kahden ensimmäisen albumin tavoin, vaikka se debytoikin Suomen albumilistalla seitsemäntenä. Kojon albumeilla alkoi entistä enemmän ajan hengen mukaisesti kuulua syntetisaattoritaustoja.

Kojo oli noteerattu lahjakkaana tulkitsijana, joka pystyi tulkitsemaan vaivattomasti haastavampiakin lauluja. Sen vuoksi hänestä kaavailtiin joissain piireissä Suomeen tietynlaista yleislaulajaa, jonka kehtasi lähettää kansainvälisille estradeille. Kojo esiintyikin 1980-luvun alkuvuosina muun muassa Roskilden festivaaleilla, Koreassa World Song Festivalissa sekä Bulgariassa Kultaisen Orfeuksen laulukilpailuissa. Vuonna 1982 Suomen rock-piirit kokivat varmasti erään elämänsä suurimmista hämmästyksistä, kun Kojon ilmoitettiin osallistuvan Suomen euroviisukarsintoihin. Euroviisut eivät olleet ensimmäinen estradi, jonne rockin kuningas miellettiin, vaikka edellisenä vuonna karsintoihin oli osallistunut muun muassa Juice Leskinen ja Suomen viisuedustajaksi valittiin Jim Pembroken sävellys Reggae OK. Vuonna 1982 Yleisradio kutsui viisukarsintoihin etukäteen neljä esiintyjää: Kojo, Tapani Kansa, Ami Aspelund ja lauluyhtye Opus 5. Kaikki vokalistit tunnettiin lahjakkaina "yleislaulajina", joiden uskottiin selviävän musiikkityylistä kuin tyylistä. Kojo sai esitettäväkseen hovisäveltäjänsä Jim Pembroken sävelmän Nuku pommiin ja Jukka Siikavireen sävellyksen Video-Venus. Rockhenkinen asiantuntijaraati valitsi viisuedustajaksi Nuku pommiin, jonka yhteiskunnallinen ja pasifistinen sanoma sopi hyvin ajan henkeen. Suomen kansa oli kuitenkin valinnasta vähintäänkin järkyttynyt, minkä seurauksena Yleisradion puhelinpäivystys tukkeutui. Kojo itsekin antoi lausuntoja, joiden mukaan hän ei ikinä valitsisi tällaista laulua omalle levylleen, mutta Juice Leskisen sanoitus oli sellainen, jonka hän saattoi itsekin allekirjoittaa.

Bomb out -kokoelmaa yritettiin myydä
kansainvälisille markkinoille, mutta harvat
olivat kiinnostuneita nollan pisteen euro-
viisuilijasta.

Loppu on historiaa. Vaikka Kojo hoiti edustustehtävänsä sinänsä mallikkaasti, Suomi jäi Harrogatessa Eurovision laulukilpailuissa kokonaan pisteittä. Kojon ura valui yhdessä yössä vessanpöntöstä alas. 25 000 suomalaista olivat saattaneet ostaa Kojon levyjä, mutta Euroviisujen katsojamäärä oli Suomessa sata kertaa suurempi. Monelle suomalaiselle Nuku pommiin oli ensimmäinen omakohtainen kokemus Kojosta. Suomalaiset suhtautuivat 1980-luvun alkuvuosina Eurovision laulukilpailuun vielä hyvin vakavasti, ja nollan pisteen tulos epäsovinnaisella esityksellä tulkittiin miltei maanpetokseksi. Mieleen on jäänyt Suomen Espanjan-suurlähettilään Joel Pekurin katkeransuloinen kirjoitus Helsingin Sanomien yleisönosastolla, jossa Pekuri julisti Kojon ja taustajoukkonsa olleen häpeäksi Suomelle. Kojosta tuli loppuelämäkseen "nolla-Kojo". Kojo on myöhempinä vuosina kertonut, kuinka tuntemattomat ohikulkijat Suomessa suhtautuivat häneen viisureissunsa jälkeen hyvinkin aggressiivisesti. Puritaanisimmat rock-piirit olivat hylänneet Kojon jo euroviisukarsintoihin osallistumisen myötä, vaikka nollan pisteen tulosta pyrittiinkin selittämään rock-uskottavuuden säilymisenä.

Vuonna 1983 Kojo levytti Lontoossa seuraavan albuminsa Time won't wait, säestäjinä lahjakkaat Länsi-Intian saaristosta kotoisin olevat muusikot. Albumi sisältää muun muassa aivan huikean Bill Carsonin kanssa levytetyn menopalan Whatugonnado?, joka taitaa olla Suomen ensimmäinen hip hop -levytys. Tällä levyllä Kojo teki muutenkin paluun jälleen funkahtavampaan musiikkiin. Vaikka älppäri sisältää lukuisia kiinnostavia kappaleita, nolla-Kojo ei ollut enää Suomen musiikkimarkkinoilla kuuminta hottia. Albumi käväisi toukokuussa 1983 Suomen albumilistan sijalla 27.

Tämän albumin jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi. Vuonna 1985 hän julkaisi Jim Pembroken kanssa albumin Bee tai pop, joka koostui Pembroken sävellyksistä suomenkielisin sanoin. Vuonna 1986 ilmestyi älppäri Rommia sateessa, jossa Kojo tulkitsi suomenkielisiä versioita Ruotsin Bob Dylaniksikin kutsutun Ulf Lundellin lauluista. Vuonna 1990 julkaistiin Kojon viimeinen Finnlevy-albumi Pyöri maa, pyöri kuu. Näinä aikoina hän teki paljon yhteistyötä Vesa Anttilan ja Jussi Liskin kanssa. Liski ja Kojo tuottivat yhdessä muun muassa Taneli Mäkelän ensimmäiset albumit 1980-luvun lopussa. Kojon suomenkieliset levytykset eivät kuitenkaan menestyneet mairittelevasti eivätkä nousseet listoille. Sittemmin Kojolla on ollut moninaisia musiikkiprojekteja muun muassa itärajan toisella puolella. Vuonna 1993 ilmestyi Kojo & The Great Boogie Band -albumi hassunhauskalla tuotenumerolla KGBCD-1. Suloinen Maria -levy valmistui omakustanteena vuonna 1997. 1990-luvulla Murrit-kokoonpanossa syntyi lystikkäitä lastenlauluja.

Vastoinkäymisistä huolimatta Kojon ensimmäiset albumit ovat jääneet elämään suomalaisen rockin historiaan. Vuonna 1990 So mean ja Lucky street julkaistiin samojen kansien alla 2 alkuperäistä -sarjassa. Kokoelmasarjan CD-painokset tuottivat usein ongelmia, sillä kaksi albumillista eivät aina mahtuneet yhdelle levylle, minkä vuoksi jotkut kappaleet jouduttiin karsimaan CD-painokselta. So mean on kokoelmalla kokonaisuudessaan, mutta Lucky streetin lauluista jätettiin pois kaksi levytystä: Snake eyes up ja albumin outrona toiminut Night cap.

Vuonna 2002 So mean -albumista julkaistiin remasteroitu CD-painos upeilla soundeilla. Painosmäärä taisi olla erittäin pieni, sillä tästä CD-painoksesta on muodostunut pienoinen keräilyharvinaisuus. Allekirjoittanutkin on etsinyt sitä jo vuosikausia kissojen ja koirien kanssa tuloksetta.

Warner Music Finland julkaisi vuonna 1998 Kojolta kokoelman 20 suosikkia -sarjassa, joka sisältää hänen Finnlevy-levytyksiään vuosilta 1979–1990 eli kaikkea mahdollista englanninkielisistä rockeista suomenkielisiin balladeihin. So mean -albumilta kyseiselle kokoelmalle on valikoitu kaikki singlelohkaisut eli neljä raitaa: So mean, Good foot, Green dollar ja Veronica Hillside.

So mean -albumi on ollut vuonna 1979 upea mannermainen tuulahdus ja piristysruiske suomalaiseen rock-skeneen. Julkaisuvuotenaan suomirock eli murrosten aikaa. 1970-luvun viimeisinä vuosina Hurriganes oli menettänyt valta-asemansa ja nuoriso kuunteli rockabillya tai punkia. Vuosikymmenen vaihtuessa syntyi uusi aalto Hassisen koneineen. Kojon So mean -albumi ei edustanut näitä aikansa trendimusiikkityylejä, mutta se onnistui silti järisyttämään suomalaisen rockin mannerlaattoja. Olisikin suotavaa, että Kojo opittaisiin tuntemaan ennemmin tästä klassikkoalbumistaan kuin surullisenkuuluisasta euroviisustaan. So mean, Good foot ja Veronica Hillside ovat ainakin omissa listauksissani suomalaisen rockin ehdotonta parhaimmistoa.

Lähteet

Kirjallisuus:

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Hakasalo Ilpo (1978) Kevyen musiikin katsaus 1977–1978. Teoksessa Mitä, missä, milloin 1979. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Murtomäki Asko (2007) Finland 12 points – Suomen Euroviisut. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.

Nevalainen Petri (2011) Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo. Helsinki-kirjat, Helsinki.

Rantanen Miska (2005) Love Records. Tarina. Taiteilijat. Tuotanto. Schildts Kustannus Oy, Espoo.

Verkkolähteet:

Nissilä Pekka: DigIt. Artikkelissa Fazer Finnlevy. Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa.
http://www.suomalaisenmusiikinhistoria.fi/doc/fazer_finnlevy.pdf

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Aaltonen Honey. Albert Järvinen: Patchy Moss – 30 big ones (Siboney, 2000).

Doktár Maj-Lis. Kojo: 20 suosikkia – So mean (Warner, 1998).

Aiheesta muualla

Maailman paras levy: 58. Kojo: Lucky Street (1980): Suomalaisen juurimusiikin peruskivi.

YLE Elävä arkisto: Raspikurkkuinen Kojo oli omimmillaan rockissa ja bluesissa.


Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt sekä Suomen albumilistat.

Julkaisen lähipäivinä blogissa toisenkin Kojoon liittyvän kirjoituksen, jossa käsitellään kattavasti Nuku pommiin -euroviisua.

Kuukauden levyartikkeli: Cisse Häkkinen – Summer party (Scandia, 1979)

Kirjoittajan kesäloman alkamisen kunniaksi heinäkuun levyksi valikoitui kesäpirskeet. Hurriganes-soittajien soololevyt ovat yksi kiehtova osa-alueensa suomalaisen kevyen musiikin historiassa. Cisse Häkkisen soololevyt sisältävät hyvän mielen musiikkia, mikä ei mullista maailmoja, mutta saattaa kuitenkin tuoda ainakin hetkeksi aikaa hyvän fiiliksen kuuntelijalleen.

Kun suositun yhtyeen jäsen julkaisee soolomateriaalia, siihen liittyy useimmiten tietynlaisia konventioita. Soololevyn julkaissut artisti ilmaisee, että hän haluaa vaihteeksi julkaista vähän toisenlaista materiaalia. Kriitikot taas tuppaavat arvostelemaan levyjä silkaksi rahastusyrityksiksi. Bändien jäsenten soololevyt ovat olleet jo pitkään täysin arkipäiväinen ilmiö musiikki- ja äänitemarkkinoilla, mutta joskus tämäkin ilmiö on lanseerattu. Uskaltaisin väittää, että 70-luvun suosituimpien bändien, kuten Hurriganesin ja Hullujussin, ansiosta ilmiö rantautui Suomeen 1970-luvulla. Toki esimerkiksi Wigwamin Pekka Pohjola ja Tasavallan Presidentin Jukka Tolonen olivat julkaisseet jo 1970-luvun alkuvuosina omia LP-kokonaisuuksiaan, mutta näille lahjakkaille muusikoille levytysmahdollisuus olisi avautunut todennäköisesti muutenkin. Hullujussi aloitti kaupallisten soololevyjen ilmiön, kun sen suosituin hahmo Viktor Kalborrek julkaisi vuonna 1975 oman albuminsa Con amore. Hurriganes hoiti kuitenkin soololevyprojektinsa huomattavasti menestyvämmin ja näkyvämmin.

Hurriganes nousi 1970-luvun puolivälin tienoilla ilmiömäiseen valtakunnalliseen suosioon. Jo ensimmäinen albumi Rock'n'roll all night long (1973) oli herättänyt melkoista pöhinää. Uudenlainen suoraviivainen rock-yhtye herätti suomalaisissa niin paljon kiinnostusta, että kyseisestä esikoisalbumista tuli lopulta Love Records -levy-yhtiön ensimmäinen kultalevylukemiin yltänyt äänite. Loppuvuodesta 1974 ilmestynyt Roadrunner oli lopullinen niitti, minkä myötä Hurriganesin suosio nousi järisyttävään mittakaavaan. Rocktriosta tuli Suomen ylivoimainen ykkösbändi, joka rikkoi yleisöennätyksiä ja mullisti koko suomalaisen musiikkimaailman kentän. Hurriganesista tuli 70-luvulla todellinen suomalainen Ilmiö isolla iillä, joka puhutteli 70-luvun nuorisoa siinä määrin, että yhtyettä on jopa luonnehdittu sukupolvikokemukseksi.

Hurriganes edusti suomalaisessa 70-luvun kulttuuri-ilmapiirissä poikkeuksellisia ilmiöitä. Suomalainen hurriganestohtori Petri Laukka on tutkimuksissaan luonnehtinut, kuinka Hurriganes edusti monella eri lähestymistavalla "kapitalismin henkeä". Hurriganes oli esimerkiksi häpeämättömän kaupallinen yhtye. Bändillä oli mediajulkisuus hallussa, se esiintyi mainoksissa ja siitä tehtiin jopa nuorisoelokuva Kuumat kundit (1976, ohjaaja Jussi Itkonen), joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa. Yhtye oli edelläkävijä muun muassa fanituotteiden suhteen. Myös Hurriganes-muusikoiden soololevyt syntyivät – ainakin osittain – kaupallisiin tarpeisiin. Rautaa oli taottava kun se on kuumaa, ja Hurriganes-manian ollessa suurimmillaan soololevyt menivät kuin kuumille kiville. Julkaisuajankohdaksi valittiin usein sopivasti kevät tai kesä, kun Hurriganesin varsinaiset albumit ilmestyivät miltei poikkeuksetta joulumarkkinoille.

Albert Järvisen soololevy ilmestyi 1974.

Aivan ensimmäinen Hurriganes-jäsenen soololevy on Albert Järvisen julkaisema Ride on, joka julkaistiin Hurriganesin kahden ensimmäisen älppärin välissä vuonna 1974. Tätä levyä ei ole kuitenkaan syytä pitää varsinaisesti Hurriganes-oheismateriaalina. Albert Järvinen oli noteerattu jo ennen Hurriganesiin liittymistään sen verran lahjakkaana kitaristina, että hän olisi hyvin todennäköisesti päässyt esittelemään soittotaitojaan levylautaselle joka tapauksessa jossain vaiheessa. Itse asiassa Hurriganes-historiikeissa on tuotu esille näkemys, jonka mukaan Albert Järvisen kaltainen lahjakas muusikko oli edesauttanut levytysstudioiden ovien avautumista koko bändille. (Aaltonen 2011, 80–81; Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 206)

Seuraavat soololevyt ilmestyivät Hurriganes-hysterian ollessa kuumimmillaan. Cisse Häkkisen debyyttialbumi Teendreams julkaistiin heinäkuussa 1976 ja nousi kahdeksi kuukaudeksi Suomen albumilistan ykköseksi. Ile Kallion soololevy Irock ilmestyi kesällä 1977 ja myi kunnioitettavat 17 000 äänitettä hieman epätasaisesta kokonaisuudesta huolimatta. Remun ensimmäinen soololevy No panic taas saatiin levykauppoihin keväällä 1978. Keskittykäämme jatkossa tässä esseessä Cisse Häkkiseen, koska kirjoitus perustuu hänen äänitteensä ympärille.

Vaikka Remu oli Hurriganesin varsinainen laulusolisti, miltei jokaisella albumilla on raitoja, joissa solistina toimii basisti Cisse Häkkinen. Esimerkiksi esikoisalbumilla Cisse pääsee ääneen kappaleissa Sweet Sue, My sweet Lily ja Tiger. Vaikka Cisse on esittänyt Hurriganesin älppäreillä tiukkojakin rock-numeroita (kuunnelkaapa vaikka Love potion number 9 Hanger-albumilta vuodelta 1978), hänen bravuureikseen osoittautuivat balladit ja muu Hurriganesin tuotannon hempeämpi osasto. Laulajana Cisse Häkkinen ei luonnollisesti ollut mikään pavarotti, mutta ainakin omasta mielestäni hänellä oli miellyttävä äänenväri ja hän kykeni sopivan uskottavasti tulkitsemaan niin hempeitä lepertelyballadeja kuin elvisteleviä rokkejakin. Monien Hurriganes-asiantuntijoiden mielestä Cisse oli laulajana parhaimmillaan 70- ja 80-lukujen vaihteessa, eli juuri Summer party -albumin julkistamisen aikoihin.

Yksi Cissen suurimpia suosikkilauluja oli Raul Wikströmin kynäilemä My only one, jonka Jim and The Beatmakers oli levyttänyt vuonna 1964. Hurriganes oli ottanut laulun keikkaohjelmistoonsa, ja Cisse olisi halunnut levyttää sen jo vuonna 1974 Roadrunner-albumille. Remu oli kuitenkin torpannut idean, koska Hurriganesin levy ei saa kuulostaa liian "lollipopilta". Roadrunnerille päätyi kuitenkin toinen Cissen bravuurinumero I will stay. Remun tokaisu on sangen osuva, sillä tuon laulun alkuperäinen esittäjä oli tanskalainen The Lollipops -yhtye. My only one saavutti kuitenkin keikoilla niin suurta suosiota, että se päätettiin levyttää seuraavalle Crazy days -albumille (1975). My only one osoittautui levyn ylivoimaisesti suurimmaksi hitiksi, joka menestyi erinomaisesti esimerkiksi Nuorten sävellahjan äänestyksissä ja pysyi miltei puoli vuotta Suomen singlelistalla. Hurjamaineisen ja rajun rockbändin kolmannen albumin suurimmaksi hitiksi osoittautui siis hempeä rakkauslaulu. My only one on Cisse Häkkisen uran ylivoimaisesti suurin menestys, mikä yhdistetään häneen tavaramerkin omaisesti.

My only one -laulun suursuosio herätti ajatuksen siitä, että voisiko Cisse Häkkinen tehdä kokonaisen oman albumillisen nostalgisia popklassikoita. Albumin valmistaminen syntyi myös hieman poikkeukselliseen tarpeeseen, sillä Remu tarvitsi jonkinlaisen projektin itselleen. Remu oli saanut alkuvuodesta 1976 vankeustuomion, koska hänen asunnostaan oli löytynyt pieni määrä huumausaineita. Remu selvisi kuitenkin rangaistuksesta vankeinhoidon kokeiluohjelmaan kuuluvalla siviilityöllä. Tuomion sai suorittaa päivätyössä, kunhan aina illaksi palasi takaisin kaltereiden taakse. (Aaltonen, Kontiainen, Starck 2002, 143) Remun päivätyö löytyi toki luontevasti levy-yhtiö Love Recordsista ja yhtenä projektina hän ryhtyi Cissen soololevyn tuottajaksi. (Aaltonen 2011, 131–132)

Cisse Häkkisen ensimmäinen soolo-LP
Teendreams julkaistiin kesällä 1976.
Hurriganes-maniassa levy nousi
listaykköseksi ja myi kultaa.

Cisse Häkkisen soololevy Teendreams koottiin sangen yksinkertaisista aineksista: Cisse valitsi älppärille My only onen hengessä 12 oman nuoruutensa suosikkikappaleitaan. Albumi on siis puhdas cover-levy, jossa Cisse esittää omannäköisiä versioitaan 50- ja 60-luvun vaihteen pop-klassikoista, kuten Livin' doll, Sealed with a kiss tai Beautiful dreamer. Kriitikot lyttäsivät albumin ala-arvoiseksi rahastukseksi, mutta Hurriganes-mania oli suomalaisen nuorison keskuudessa niin kova, että Teendreams osoittautui melkoiseksi myyntimenestykseksi. Heinäkuussa 1976 ilmestynyt albumi oli kahden kuukauden ajan Suomen albumilistan ykkönen. Levy oli kesän 1976 suosituin suomalainen rock-LP. Syksymmällä Cisse vastaanotti Teendreamsista kultalevyn. Hurriganes-historiikkeihin on jäänyt elämään Cissen toteamus: "Sanotaan, että se on roskaa. Kultalevyn arvoista roskaa."

Teendreams sisältää ehdottomasti omat kohokohtansa. Niitä ovat levyn onnistunut aloitusraita Lessons in love tunnelmallisine pianointroineen à Hillel Tokazier, menevä Calendar girl, svengaava Saturday night out tai sovitukseltaan onnistunut Gypsy woman. Kaikesta huolimatta on kuitenkin ehkä ymmärrettävä lyttäävien kriitikoidenkin näkemyksiä. Muutamien laulujen sovitukset kuulostavat melkoisen nopeasti väsätyiltä ja halpahintaisilta. Näkemystä tukee Hurriganes-historiikki, jossa todetaan seuraavasti: "Levytyssessiot sujuivat rennosti. Turhia paineita ei otettu – eikä ollut tarvekaan ottaa. Joitakin sovituksia hiottiin hieman enemmän, osaa ei juurikaan. Cisse onnistui toisissa tulkinnoissa paremmin, toisissa mukiin menevästi". (Aaltonen, Kontiainen, Starck 2002, 153) Joka tapauksessa, kuten historiikki jatkaa, kyseessä oli "pirteä partylevy", jonka tarkoituksena oli välittää hyväntuulista kepeää pop-musiikkia Suomen nuorisolle.

Vaikka Teendreams onkin Cissen soololevyistä legendaarisin ja suosituin, omasta mielestäni Cissen seuraava levy on kokonaisuutena onnistuneempi. Keväällä 1979 Cisse rupesi kokoamaan toista sooloälppäriään, joka valmistettiin täsmälleen samalla reseptillä kuin Teendreamskin. Jälleen kerran Cisse päätti tuoda kesämarkkinoille hyväntuulisen bilelevyn, jossa hän versioi oman nuoruutensa pop-klassikoita 50- ja 60-lukujen taitteesta. Levyn nimeksi tulikin osuvasti Summer party.

Summer party äänitettiin kuitenkin aivan toisenlaisissa olosuhteissa kuin kolme vuotta aikaisemmin julkaistu Teendreams. Teendreamsin julkaisun aikoihin Hurriganes oli Suomen ylivoimainen ykkösbändi. Vuonna 1979 yhtyeen suosio oli Suomessa melkoisessa syöksykierteessä. Nuoriso oli innostunut rockabilly-ilmiöstä, jonka ykkösnimenä Suomessa toimi yhtye Teddy and the Tigers, sekä punkista ja uudesta aallosta. Aikaisemmin timanttilevyjä haalineen Hurriganesin vuonna 1978 ilmestynyt albumi Hanger ei myynyt edes kultaa. Levy-yhtiökin oli vaihtunut Love Recordsin talousongelmien vuoksi Scandiaan, jolla oli paremmat kansainväliset verkostot. Hurriganeshan oli noussut sangen suureen suosioon Ruotsissa ja läpimurtoa yritettiin myös Tanskassa ja Britanniassa.

Summer partyn levykansitaidetta.

Summer party -levy äänitettiin maaliskuussa 1979 kolmessa äänityssessiossa. Levyllä musisoivat Cissen lisäksi Hillel Tokazier (koskettimet), Ronnie Österberg (rummut) sekä bändikaveri Ile Kallio (kitarat), joka tosin lopetti Hurriganesissa ennen levyn ilmestymistä. Summer party oli ensimmäinen levy, jonka Cisse toteutti ilman Remu Aaltosta. Vaikka levy on äänitetty sangen nopealla aikataululla, albumi kuulostaa soundimaailmaltaan ja tekniseltä toteutukseltaan korkeatasoisemmalta kuin Teendreams. Summer party on tanakka 13 laulun menevä kokonaisuus hyvän mielen musiikkia, joka ei mullista maailmoja mutta saa ehkä hetkeksi aikaa kuulijan suupielet ylöspäin. Albumilla on Teendreamsiin verrattuna vähemmän slovareita – oikeastaan ainoa selkeä hitaampi kappale on päätösraita Only sixteen – joten levyllä riittää hyvää menoa. Cissen itsensä tekemät sovitukset ovat sujuvia ja ytimekkäitä. Näissä letkeissä versioissa on todella keskitytty itse asiaan ja otettu niin sanotusti "löysät pois". Suurin osa raidoista on hädin tuskin kaksi ja puoli minuuttia pitkiä. Kaksi raitaa ovat jopa alle kaksiminuuttisia. Vaikka albumi ei sisälläkään musiikillisesti mitään kovinkaan innovatiivista ja mullistavaa, ja sovitukset ovat melko yksinkertaisia ja helppoja, älppäri ajaa tarkoituksensa: levyllä on tarkoitus myydä hyvää fiilistä ja sitä Summer partylla todella riittää! Koko albumin kuunteleminen vie vain reilut puoli tuntia, mutta elämässään voisi käyttää puolituntisen huomattavasti huonomminkin.

Summer partyn ehdoton kohokohta on heti sen ensimmäinen raita Be Bob Boogie Boy. Cissen versio Gene Vincentin vuonna 1958 julkaistusta rock'n'rollista on äärimmäisen tiukka veto, joka svengaa kuin hirvi. Vincentin originaaliversiossa kuultu saksofonisoolo on korvattu Ilen ytimekkäällä kitarasoololla. Levytys on ehdottomasti yksi Cissen laulu-uran ehdottomia kohokohtia, eikä ole mikään ihme, että juuri tämä levytys julkaistiin singlenä – toisella puolella raita A5 Don't throw your love away.

Hyvä meno jatkuu myös kakkosraidalla Come on little angel, jonka laulutrio The Belmonts levytti alun perin vuonna 1962. Vanhan ajan pop-klassikot ovat muuttuneet Cissen sovittamina raflaaviksi rokeiksi, joskin albumin soundit ovat kuitenkin huomattavasti pehmeämpiä kuin Hurriganesin albumeilla.

Jos levyn kolmas raita Kind of a drag (alun The Buckinghams -yhtyeen hitti vuodelta 1967) edustaakin kahteen ensimmäiseen lauluun verrattuna hieman laiskempaa vetoa, niin svengaava meininki palaa uomiinsa taas neljännessä raidassa You're sixteen (orig. Johnny Burnette 1960). Cissen ytimekäs versio on huomattavasti menevämpi kuin esimerkiksi Scandialle muutamaa vuotta aikaisemmin laulusta levytetty Tapani Kansan suomenkielinen versio Olet kuusitoista (1975, sov. Olli Heikkilä). Kuusitoistakesäisistä on albumilla siis kaksi laulua, sillä kuten edellä jo todettiin, levyn päätösraitana kuullaan Only sixteen.

Kaksi seuraavaa biisiä pysyvät uskollisina levyn yleislinjalle. Don't throw your love away levytti alun perin The Orlons vuonna 1963, mutta laulusta tuli hitti seuraavana vuonna, kun The Searchers teki laulusta coverversion. Täsmälleen samanlainen kohtalo kävi myös laululle The shoop shoop song (It's in her kiss), jonka ensilevytti Merry Clayton vuonna 1963, mutta hitiksi laulu nousi Betty Everettin levytettyä sen seuraavana vuonna.

Levyn A-puoli päättyy vielä oikein poikkeuksellisen menevästi, sillä Cissen versio Marmeladen tarttuvasta hitistä Wait for me Mary-Anne on yksi albumin onnistuneimmista vedoista. Sovituksessa kirsikkana kakun päällä on Hillel Tokazierin tarttuva pianoriffi. Laulu on myös albumin tuorein, sillä originaali on levytetty niinkin myöhään kuin 1968 ja rock'n'rollin sijaan alkuperäinen levytys tuo jo hieman mieleen purkkapop-musiikille tyypillisiä konventioita. Jostain syystä Cissen levylle laulun nimi on lyhennetty yhdellä kirjaimella muotoon Wait for me Mary-Ann.

B-puolen aloittaa yksi levyn rokahtavimmista vedoista. Chuck Berryn Promised land on sovitettu tiukaksi rockiksi ilman alkuperäiselle versioille (1965) ominaisia rock'n'roll -konventioita. Berryn alkuperäinen levytys päättyy kitararevittelyyn, joka feidautuu pois, ja samanlaiseen ratkaisuun on päädytty myös Cissen versiossa.

Promised landin rock-tunnelmista palataan takaisin levyn popahtavampaan yleisilmeeseen Elvis-klassikko Return to senderin myötä. Tästä laulusta mainittakoon, että Cissen versio on tuhat kertaa onnistuneempi kuin laulusta myöhemmin levytetty suomenkielinen versio Saat postikortin, jonka levytti Jamppa Tuominen vuonna 1989. Cissen esikoisalbumi Teendreams sisältää Sealed with a kiss -klassikon, jossa nuoren pariskunnan on erottava kun kesä päättyy. Tällä levyllä laulussa See you in September kuullaan päinvastainen tarina. Kesäksi on erottava, mutta toivottavasti näemme toisemme taas syyskuussa. See you in september oli levytetty ensimmäistä kertaa jo vuonna 1959, mutta hitti siitä tuli vasta vuonna 1966 The Happenings -yhtyeen versiona. Tämän hieman rauhallisemman laulun jälkeen albumilla jatkuu jälleen hyvä meno, kun Cisse ottaa käsittelyyn The Hollies -hitin Yes I will (I'll be true to you). Raita on albumin pisin, kestoltaan peräti huikeat 3 minuuttia 10 sekuntia.

Levyn kaksi viimeistä raitaa kuultiin myös Hurriganesin keikkaohjelmistossa. Cisse oli esittänyt keikoilla jo pitkään Sam Cooken klassikkoa Only sixteen (1959) ja nyt se päätyi hänen levytysrepertuaariinsa Summer partyn päätösraidaksi. Laulu on albumin ainoa selkeä slovari, joka erottuu rauhallisemmalla pianovetoisella sovituksella muuten kitaravoittoisella levyllä. Soundimaailmaltaan erottuu myös albumin rokahtavin veto, Everly Brothersin kappale Price of love, joka taas kelpuutettiin levyn ilmestymisen jälkeen Hurriganesin ohjelmistoon. Price of love olisi sovituksensa puolesta sopinut hyvin tuon ajan Hurriganesin albumeille, joiden yleisilme oli tuohon aikaan huomattavasti Cisse Häkkisen soololevyjä rankempi. Price of loven Hurriganes esitti muun muassa Tukholman keikalla elokuussa 1979, josta SVT teki taltioinnin.

Cisse Häkkisen Summer party nousi toukokuussa 1979 Suomen 19. myydyimmäksi levyksi ja vielä kesäkuun aikana se pysyi kolmenkymmenen myydyimmän albumin joukossa. Levyn suosio jäi siis huomattavasti Teendreamsia vaatimattomammaksi. Hurriganes ei ollut levyn ilmestymisen aikoihin enää kuuminta hottia, joten pelkällä Hurriganesin nimellä ei saavutettu huikeita myyntilukuja. Albumi kuitenkin onnistui nousemaan listoille, joten kyseisenä vuonna Scandia julkaisi varmasti lukuisia kannattamattomampiakin levyjä.

Kun Summer party lopulta ilmestyi toukokuussa 1979, Hurriganes oli kokenut jo suuria mullistuksia. Ile Kallio, joka oli ollut turhautunut bändikaveriensa toimintaan epäonnistuneella Britannian-kiertueella, jätti yhtyeen ja Albert Järvinen palasi takaisin kitaristiksi. Hurriganesin "perinteisen" superkokoonpanon palaaminen herätti huomattavasti mediahuomiota, mutta valitettavasti kolmikon paluulevy Jailbird (1979) osoittautui niin ikään vaatimattomaksi myyntimenestykseksi. Tällä albumilla on muuten yksi Cissen ehdottomasti parhaita soolonumeroita – Pretty Mona. Onneksi 1980-luvulla Hurriganes koki jälleen uuden nousun ja paluun eturivin bändien joukkoon. Vuonna 1980 julkaistu äärimmäisen onnistunut albumi 10/80 näytti lopulta uusille yrittäjille mistä kana kusee, ja Hurriganes palasi takaisin kultalevykantaan. Myös kaksi seuraavaa Hurriganes-levyä Fortissimo (1981) ja Rockin' (1982) myivät kultaa, mutta tämän jälkeen Hurriganesin tarusta alkoi olla ammennettu jo kaikki, mitä ammennettavissa oli. Vuonna 1984 bändi jäi määrittelemättömäksi ajaksi tauolle.

Hurriganesin hajoamisen jälkeen
julkaistu I love you anyway vuodelta
1985 on Cisse Häkkisen kolmas ja
viimeinen sooloalbumi.

Cisse Häkkinen, joka oli toiminut Remun uskollisena apulaisena vuodesta 1971 lähtien, jäi Hurriganesin lopettamisen jälkeen tyhjän päälle. Elämästä katosi merkitys, kun säännöllinen työrupeama ja rocktähteys oli taaksejäänyttä elämää. Vuonna 1985 Cisse pyrki jatkamaan muusikon uraansa julkaisemalla kolmannen soololevynsä I love you anyway, jonka hän valmisti yhdessä Albert Järvisen kanssa. Cissen kolmas soololevy tehtiin aivan toisenlaisella reseptillä kuin kaksi aikaisempaa. Nyt ei luotettu pelkästään covereihin, vaan Cisse ja Albert kynäilivät albumille toinen toistaan rajumpia rokkeja, jotka Cisse tulkitsi raa'alla rockäänellä. 50- ja 60-lukujen popklassikoiden nyyhkytraagiset tarinat ja lepertely olivat tällä levyllä historiaa ja ne korvattiin suoraviivaisella englanninkielisellä äijärokilla. On kuitenkin todettava, että ainakin omasta mielestäni tämän levyn parhaimmisto löytyy sen balladipuolelta: Come prima ja Sami-pojalle omistettu nimikkobiisi I love you anyway ovat Cissen kolmannen ja viimeiseksi jääneen soololevyn huipentumia. Valitettavasti I love you anyway ei menestynyt senkään vertaa mitä Summer party ja levy jäi täysin unohduksiin. Myös Hurriganesin paluuyritys vuonna 1988 osoittautui fiaskoksi. Cisselle tarjottiin jopa suomenkielistä uraa. Hänen oli tarkoitus levyttää Harri Saksalan kynäilemät kappaleet Sä sekoitat mun pään ja Kultaa ja hohtavaa hopeaa mutta suunnitelmat kariutuivat. Jälkimmäinen laulu päätyi muuten Katri Helenan (!) levyttämäksi hänen Almaz-levylleen vuonna 1988.

Cisse Häkkisen soololevyt on julkaistu
myös CD-formaatissa.

Cisse Häkkinen menehtyi maksakirroosiin tapaninpäivänä 1990. Perinnöksi häneltä jäi mittava elämäntyö Hurriganesin basistina ja toisena laulajana sekä kolme soololevyä, joista ainakin allekirjoittaneen mielestä keskimmäinen Summer party on kaikkein mainioin kokonaisuus. Love Recordsin äänitearkiston omistanut Siboney julkaisi Teendreamsin CD-painoksen vuonna 1991 ja uudelleen remasteroituna vuonna 2007. Cissen kahden viimeisimmän soololevyn oikeudet olivat Fazer Finnlevyllä, joka julkaisi molemmat levyt vuonna 1991 samojen kansien alla 2 alkuperäistä -sarjassa. Fazerin ostanut Warner Music Finland julkaisi vuonna 2001 Summer partyn ja I love you anywayn yksittäisinä remasteroituina painoksina. Vuonna 2008 2 alkuperäistä -sarjan kokoelmasta julkaistiin uusintapainos.

Lähteet

Aaltonen Honey, Kontiainen Vesa, Starck Kjell (2002) Hurriganes. Johnny Kniga Kustannus, Helsinki.

Aaltonen Honey (2011) Cisse Häkkinen. Johnny Kniga Kustannus, Helsinki.

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee Jee Jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Laukka Petri (2014) Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa – Kuinka rock valtasi suomettuneen Suomen. Into-Kustannus, Helsinki.