Stadin kundi Timo Kojo hurahti nuorena souliin ja funkiin. Kojolla oli ollut kouluajoista lähtien lukuisia bändivirityksiä, kuten Jam, Hukkaviiva ja Orient Express. Parikymppisenä hän liittyi Rauli Badding Somerjokea säestäneeseen Money-bändiin, jossa Kojo toimi kitaristina ja toisena solistina. Money säesti Somerjokea juuri hänen suosionsa hurjimpina vuosina. Kojo on muistellut villiä backstage-elämää:
"Eikä se [Badding] todellakaan koskaan mitään pahaa tehny niille gimmoille, ei se halunnu. Se itki tyttöjen olkapäätä vasten ja gimmathan koki helvetin äidillisiä tunteita. Välillä kerto niille menninkäisjuttuja." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 255)1970-luvun alkupuoliskolla Kojo ehti esiintyä myös duona Dave Lindholmin kanssa. Baddingin suursuosion laannuttua 1970-luvun puolivälissä Money hajosi. Moneyn pohjalle syntyi uusi yhtye Madame George, joka alkoi soittaa funk- ja soulmusiikkia, mikä oli tuohon aikaan vielä sangen harvinaista täällä Pohjolan perukoilla. Madame Georgen jäseniä olivat Kojon lisäksi Jukka Orma (kitarat), Janne Brunberg (basso) ja Matti Kankkunen (rummut). Kankkusen korvasi vuonna 1977 Bill Carson. Love Records julkaisi Madame Georgen esikoissinglen Feelins / I'm a man vuonna 1976. Yhtyeen alkutaival ei ollut helppo, sillä esiintymisiä oli vähänlaisesti, eikä funkia ja soulia oikein ymmärretty pääkaupunkiseudun klubien ulkopuolella.
"Oli siel semmosii tilanteita että tanssisalit tyhjeni. Tätä ennen oli ollu nää Baddingin viritykset, kakstuhatta ihmistä huutamassa ja poliisit kantaa niitä pyörtyneitä pois. Sit meidän hieno bändi... siel on kuus diggarii, jossain nurkassa värjöttelee." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 242)
Vaikka alku olikin haastava, yhtye levytti vuonna 1977 Love Recordsille kokonaisen albumin nimeltään What's happening?. Albumi herätti Suomen edistyksellisissä muusikkopiireissä kiinnostusta. Kriitikot kehuivat albumia ja suhtautuivat yhtyeeseen muutenkin suopeasti: vihdoinkin Suomessa oli kunnollinen bändi, joka soitti kansainvälisen tason funkia. Madame George mainittiin esimerkiksi Mitä, missä, milloin -vuosikirjan kevyen musiikin katsauksessa. Kunnianhimoisella levyllä kuullaan bändin soiton ohella häikäisevän hienoa puhallintyöskentelyä – josta vastaavat Suomen tuon ajan eturivin tuuttaajat Eero Koivistoinen, Markku Johansson ja Simo Salminen – ja solisti Kojon lisäksi taustalaulajat Maarit sekä Babitzinin sisarukset Muska ja Anna pistävät parastaan. Kriitikoiden ylistyksistä huolimatta suuri yleisö ei varsinaisesti missään vaiheessa löytänyt yhtyettä, eikä albumi osoittautunut kovinkaan merkittäväksi kaupalliseksi menestykseksi. Madame George hajosi jo seuraavan vuoden aikana.Vuonna 1978 Kojo oli solistina Albert Järvisen singlellä Buzz the jerk / Mama, keep your big mouth shut. Etenkin jälkimmäistä – Honey Aaltosen määritelmän mukaan "säröisen tremolokitaran ruudittamaa" – rhythm'n'blues -levytystä on pidetty yhtenä Järvisen uran kohokohtana ja suomirockin kulttiklassikkona. Kojon ainutlaatuisen persoonallinen ääni herätti huomiota, kiinnostusta ja hämmästystä. Kuten Maj-Lis Doktár on luonnehtinut:
"Suomalainen pellavapää lauloi mustaa musiikkia niin vakuuttavan aidosti ja sellaisella hurjuudella ja palolla, ettei moista oltu ennen näillä leveysasteilla kuultu."Jo Kirka oli kymmenen vuotta aikaisemmin hämmästyttänyt Suomen musiikkipiirejä laulamalla rajusti kuin Little Richard. Kojon raspiääni oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Varsinkin Mama, keep your big mouth shut -levytyksessä Kojon äänenkäyttö ja sen korkeat, hurjat "rääkäisyt" olivat jotain aivan uutta ja ainutlaatuista suomalaisessa äänityksessä.
Samana vuonna Kojo levytti Love Recordsille kaksi soolosingleä: It's my life / Hard luck story sekä I'll go crazy / Hot red white'n'blue. Levytysten genreksi on luonnehdittu Love Records -historiikissa "jämerä boogierock, jossa kuuluu laulajansa mieltymys souliin" (Rantanen 2005, 173). Näillä kahdella singlellä alkoi Kojon yhteistyö Jim Pembroken kanssa, mikä osoittautui käänteentekeväksi hänen soolouransa lähtölaukauksen kannalta. Nämä Kojon neljä ensimmäistä soololevytystä on julkaistu CD-formaatissa vuonna 1999 Madame Georgen albumin CD-painoksen bonusraitoina.
Alkuvuodesta 1979 alettiin suunnitella Kojon sooloalbumia. Albumi oli alun perin tarkoitus levyttää Love Recordsille, mutta levy-yhtiön taloudelliset vaikeudet olivat edenneet jo liian pitkälle, minkä vuoksi albumin julkaisi lopulta Finnlevy. Finnlevy edusti monella tavalla Love Recordsin vastakohtaa. Siinä missä Love Records oli epäkaupallinen, omaehtoinen ja kunnianhimoinen, Finnlevy oli ollut koko 1970-luvun ajan Suomen ylivoimaisesti suurin levy-yhtiö ja markkinajohtaja, joka julkaisi hyvin pitkälti ainoastaan kaupallista musiikkia. Love Recordsin menestys sai kuitenkin perinteiset levy-yhtiöt muuttamaan asenteitaan. Jo 1970-luvun puolivälissä Scandian yhteyteen syntyi HI-HAT-levymerkki, joka keskittyi julkaisemaan undergroundia ja nuorisolle suunnattua musiikkia. HI-HATin ensimmäisiä kiinnityksiä olivat muun muassa Seppo Närhi ja Kalevala. Juice Leskinen ja Mikko Alatalo siirtyivät Love Recordsin talousvaikeuksien vuoksi juuri HI-HATille 70-luvun viimeisinä vuosina. Finnlevylle taas perustettiin vuonna 1978 levymerkki Dig It, jonka alkuvaiheista Pekka Nissilä on kirjoittanut seuraavasti:
"Finnlevylle vuonna 1978 perustettu levymerkki DigIt liittyy osaltaan siihen aikakauden tilanteeseen, missä erittäin vankan kotimaisen musiikin tuotannon luonut Love Records -yhtiö oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, minkä myötä yhtäältä oli oletettavissa tietynlainen tyhjiö Loven tuotannon mahdollisesti loppuessa, ja toisaalta sen artistirosteri olisi etsimässä itselleen uutta julkaisijayhtiötä."Dig It -levymerkin ensimmäinen suurmenestys oli Maaritin erittäin tasokas albumi Siivet saan (1978), joka ylsi kultalevylukemiin. Lisää menestystä levymerkki saavutti seuraavana vuonna, kun julkaistiin Kojon debyyttisooloalbumi So mean – tuotenumeroltaan DIGLP 5.
So mean -albumia äänitettiin keväällä 1979 Loven studioilla. Albumi sisältää yhdeksän englanninkielistä laulua, jotka ovat pääosin Kojon ja Jim Pembroken yhdessä kynäilemiä. Yhden laulun – Mrs. Universum – tekijöiksi on merkitty Jukka Orma ja Kojo. Albumin takakanteen kirjattujen tekijätietojen mukaan tuotannosta vastasi itse Peter von Bagh, mutta varsinaisena tuottajana touhusi Finnlevyn pestaamana Kassu Halonen, joka sovitti albumin biisit yhdessä Kojon kanssa. Kojo bändeineen oli valmistellut kappaleiden raakileet, ja Halonen tuottajan kokemuksella muovasi ja viimeisteli ne levytyskuntoon. Kassu Halonen oli noussut suomalaisen musiikkipiirin eliittiin 1970-luvun puolivälissä Kirkan taustayhtyeen myötä. Halonen teki ensimmäiset levytetyt sovituksensa vuonna 1974 Kirkan soul-vaikutteiselle albumille Tiukka linja. 70-luvun jälkipuoliskolla hänen nimensä alkoi yleistyä suomalaisissa iskelmälevyissä niin sovittajana, tuottajana kuin säveltäjänäkin. Kassu Halonen työskenteli enimmäkseen pop-iskelmien parissa, sillä hän sovitti muun muassa Vicky Rostin, Taiskan, Fredin ja Einin kaltaisten laulajien levytyksiä, vaikka hänen juurensa olivat tiukasti rockissa. Vuonna 1978 Kassu Halonen tuotti Mikko Alatalon ensimmäisen "siirtomaa-Suomen" lauluja sisältäneen albumin Yhdentoista virran maa. Laulelmapainotteinen kantaa ottava rockalbumi tarjosi vaihtelua perinteiselle iskelmälinjalle. Kojon So mean -albumilla Kassu Halonen pääsi jälleen työskentelemään kunnon rockin parissa.
 |
| So mean -albumin kansitaiteessa poseerasi koko albumin valmistamiseen osallistunut poppoo. |
So mean -albumia on luonnehdittu suomalaisen rock-musiikin klassikoksi. Albumi kategorisoidaan genrensä puolesta ilman muuta rockiksi, mutta tässä tapauksessa rock-kategorian alle mahtuvat myös muun muassa soul, funk ja reggae. So mean ei jäänyt pelkästään rokkidiggareiden omaisuudeksi. Muutamat levytykset ovat sen verran lempeitä, että ovat kelvanneet sujuvasti poppiväelle. Albumi nousi ilmestyessään diskojenkin suosikkilevyksi, ja Kojon lauluja soitettiin 70- ja 80-lukujen vaihteessa ahkerasti bailuissa ja diskojen levylautasilla.So mean -albumin vastaanotto oli vähintäänkin mahtava. Suomalaiset kriitikot olivat äimän käkenä, kun kotimaisin voimin oli kyetty valmistamaan älppäri, joka olisi kestänyt mennen tullen vertailun ulkomaisiin vastaaviin ja svengasi aivan uudenlaisella tavalla. Nyt myös suuri yleisö löysi Kojon ja hämmästeli, että missä näin lahjakas kaveri oli ollut kaikki nämä vuodet. So mean -albumin kansainvälinen ote ja Kojon englannin kielen ääntäminen herättivät huomiota ja ihastusta Suomen rock-piireissä.
Kojon esittämä musiikki oli monipuolisempaa ja innovatiivisempaa kuin esimerkiksi Hurriganesilla, joka oli keskittynyt esittämään pääosin yksinkertaista rock'n'rollia – vaikka toki esimerkiksi albumeilla Tsugu way (1977) ja Hanger (1978) kuultiin hieman perinteisestä poikkeavaa ganesia. Siinä missä 70-luvulla Hurriganesin levytysten musisoinnista vastasi hyvin pitkälti vain itse bändi, Kojolla oli taustallaan laajempi muusikkokööri, joten soitinnus oli runsaampaa kuin Hurriganesilla. So mean -albumin musisointia kehuttiinkin arvioissa raikkaaksi ja innostuneeksi. Toki Suomessa oli 1970-luvulla lahjakkaita progressiivisen rockin yhtyeitä, kuten Tasavallan presidentti ja Wigwam, jotka saivat suitsutusta myös Suomen rajojen ulkopuolella. Siinä mielessä Kojo ei ollut suinkaan ensimmäinen suomalainen rock-esiintyjä, jota kehuttiin kansainvälisyydestään. Mutta vaikka progebändien musiikki saavutti runsaasti arvostusta ja albumit nousivat listoille, niiden esittämä musiikki oli kuitenkin aivan liian vaikeatajuista (Wigwamilla etenkin ennen Nuclear Nightclubia) suurelle yleisölle. Kojon biisit olivat tarpeeksi simppeleitä ja selkeärakenteisia massoille, joten albumista muodostui kaupallinen menestys. Summa summarum: So mean -albumin materiaalia voisi siis luonnehtia monimuotoisemmaksi kuin Hurriganesin musiikkia mutta huomattavasti populaarimmaksi ja yksinkertaisemmaksi kuin progea.
Teoksessa Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia on analysoitu osuvasti So mean -albumia:
"Kojo, soul-laulaja Herra tietää kenen armosta, on saanut soololevyn, jonka hänen nielurisansa totisesti ansaitsevat. Kojohan on jo hyvän aikansa mitellyt sekalaisissa stadilaisissa kokoonpanoissa, uran erikoisuutena toimiminen Baddingin komppikitaristina. Tälläkin levyllä soittaa miehistöä Kojon taannoisesta säestysbändistä Madame George, ja nyt viimeistään käy ilmi näiden porukoiden kehittäneen itselleen huomattavan ammattitaidon muusikkoina kaiken muun elämäntaidon ohella. Tällä levyllä soololaulaja on saanut studioon juuri hänen genreään edustavan soittajakunnan. - - Kojon raspikurkkuääni kiipeää hämmästyttävän korkealle – lähes hevikimittäjien lukemiin – menettämättä uljauttaan. Melko lyhyeenkin soul-ulinaan hän saa mahtumaan James Brown tai Bob Marley -tyyppisen, kahlehditun ihmisen vangitsevan vibraton. Rytmisesti hän liikkuu suvereenina suhteessa poljentoon ilman tyylirikkoja." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 294)
Albumilta saatiin ensimmäinen maistiainen singlen Good foot / So mean muodossa. Nämä laulut ovat albumin kaksi ensimmäistä raitaa. Nimikkobiisi So mean on mitä mainioin aloitusraita ja se kappale, joka levyltä parhaiten muistetaan. So meanin sovituksessa miltei pääosassa on Pekka Pöyryn soittama saksofoni. Saksofoni dominoi heti kappaleen introssa, ennen kuin alkaa kitaranräminä ja Kojo avaa suunsa. Myös laulun välisoolossa pääosassa ovat puhaltimet. Onnistunut sovitus säilyttää rock-uskottavuutensa mutta vetävien puhaltimien vuoksi biisiä on voinut jamitella diskoissa.Kakkosraita Good foot tuo muistumia Madame Georgen ajoista, sillä kyseessä on tyylipuhdas funk-biisi, jossa on aivan huikea svengi ja groove! Vaikka raita kestää melkein viisi minuuttia ja siinä lähinnä toistetaan yhtä ja samaa rakennetta, meininki on niin mukaansatempaavaa, ettei kuuntelukokemukseen ehdi kyllästyä. Sovitus – joka on itse asiassa Jim Pembroken käsialaa, vaikka kaikki muut albumin raidat ovat Kassu Halosen ja Kojon sovittamia – on laadukas ja epäsuomalaisen kuuloinen, ja siinä huomion ansaitsee ennen kaikkea näppärä puhaltimilla leikittely. Koko raidan kruunaa lopussa vielä Kojon unohtumaton naurahdus. Good foot lienee muuten ensimmäisiä Suomessa levytettyjä musiikkikappaleita, jonka sanoituksessa mainitaan sana "ass"? No, kuten laulun nimestäkin voi jo päätellä, Good foot lienee saanut inspiraationsa James Brownin megahitistä Get on the good foot. Etenkin laulujen poljennossa ja tunnelmassa on paljon yhtäläisyyksiä.
Neljäs raita on nimeltään Woodoo, jossa onkin nimensä mukaisesti varsin hypnoottinen tunnelma. Woodoo on muutoin melko sujuvasti rullaavan albumin selvästi raskain kappale. Liki kuusiminuuttisessa biisissä kuullaan aivan huisin järeää kitarointia. Varsinaisen bändin lisäksi Woodolla kitaraosuuksista vastaa Janne Louhivuori, joka soittaa sekä slide- että komppikitaraa.
Albumilta julkaistiin toinen singlelohkaisu, joka sisälsi kappaleet Green dollar ja Veronica Hillside. Green dollar on albumin toinen reggaepoljentoinen levytys, jonka säestyksen pääosassa ovat jälleen soul-urut ja hillitty kitarasoolo. Green dollar on sisällytetty Kojon kokoelmalevyille ja sitä pidetäänkin yleisesti yhtenä albumin onnistuneimmista raidoista. Kertosäkeistö on sen verran yksinkertainen, että sitä on helppo laulaa mukana ensikuulemalta.
Toiseksi viimeisenä lauluna kuullaan jälleen näppärä albumiraita Mailbox, joka on kolmeminuuttinen jykevä rokki. Jälleen esille nousee Jukka Orman tiukka kitarasoolo, joka nostaa kokonaisuuden uusiin sfääreihin.
Vihoviimeisenä lauluna kuullaan koko albumin upea loppukliimaksi. Päätösraita Veronica Hillside on suomirockin upeimpia mestariteoksia. Albumin ainoa slovari erottuu kokonaisuudesta huomattavasti, mutta se toimii dramaturgisesti onnistuneesti viimeisenä hitaana. Veronica Hillsiden omaleimaisessa ja tunnelmallisessa sovituksessa kuullaan Antero Jakoilan soittamaa mandoliinia, Pedro Hietasen haitaria ja mukana on myös lapsikuoro. Mandoliini, haitari ja lapsikuoro yhdistettynä Kojon karheaan laulusoundiin luovat mielenkiintoisen kontrastin, mikä on koko levytyksen suola. Sävellys kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se sisältää upeita nyansseja ja yksityiskohtia. Veronica Hillside on malliesimerkki taiteesta, jossa yksinkertaisen kuuloisista aineksista saadaan aikaan värisyttävä ja tunteita herättävä kokonaisuus. Veronica Hillside on sävellys, jolla olisi voinut tahkoa rahaa, jos laulu olisi vain saatu myytyä ulkomaille.Kuten edellä tuli jo todettua, So mean saavutti ilmestyessään erinomaisen vastaanoton. Kriitikot kehuivat albumia maasta taivaaseen ja levy löysi hyvin tiensä suomalaisiin kotitalouksiin. Heinäkuussa 1979 So mean nousi albumilistan sijalle 12. Elokuussa sijoitus kohosi jo yhdeksänneksi ja syyskuussa se saavutti korkeimman sijoituksensa albumilistan seitsemäntenä. Albumilistalla So mean viihtyi kaikkiaan yli puoli vuotta. So mean myi kultalevyyn oikeuttavat 25 000 äänitettä, joten se oli kaupallisesti menestynein vuonna 1979 ilmestynyt suomalainen rock-älppäri. Kojoa pidettiin suomirockin lupaavimpana tulokkaana ja hänen uskottiin tuovan suomalaiseen rock-musiikkiin kauan kaivattua kansainvälisyyttä. Hetken aikaa Kojo oli suomalaisen rockin kiistaton kuningas. Kuten hän lauloi Yellow moon -laulussaan: "That's the time and place I wanna be the best!"
1970- ja 80-lukujen vaihteessa Suomessa käytettiin vielä sellaista diskurssia ja sellaisia ilmaisuja, mitä ei enää nykyään pidettäisi lainkaan soveliaana. Kojon ääntä ja tapaa laulaa pidettiin ominaisena erityisesti tummaihoisille laulajille, ja sen vuoksi hänen yhteydessään käytettiin usein n-kirjaimella alkavaa sanaa. Tällaista tietynlaista rodullistamista oli havaittavissa esimerkiksi oheisessa Veronica Hillside / Green dollar -singlen esittelykirjoituksessa. Omanlaisensa kunnianosoituksen Kojo sai jo vuonna 1980, kun hänet ja hänen laulutapansa mainittiin Mikko Alatalon hitiksi osoittautuneessa humoristisessa laulussa Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että. Laulu julkaistiin alun perin Alatalon hersyvällä livealbumilla Elävänä Pispalassa (ja vähän muuallakin) ja siitä tuli niin suosittu, että se päätyi jopa 80-luvun Finnhits 2 -kokoelmalle. Mikko Alatalon elämäkerrassa kerrotaan legenda, jonka mukaan kappaletta soitettiin aikoinaan Kojolle joka kerta, kun keikkamatkalla sattui eteen laulun sisältänyt jukeboksi (Nevalainen 2011, 193).
Kojon seuraavaa albumia odotettiin kuin kuuta nousevaa. Toinen albumi Lucky street ilmestyi kesäksi 1980 ja se nousi välittömästi albumilistan ykköseksi ja myi edeltäjänsä tavoin kultaa. Lucky streetillä jatkettiin hyvin pitkälti So meanin linjoilla. Albumi sisältää Kojon ja Jim Pembroken kynäilemää rokkia, soulia ja reggaeta. Sovitukset syntyivät jälleen Kassu Halosen ja solistin itsensä yhteistyönä. Vaikka resepti pysyi samanlaisena, Lucky street ei osoittautunut aivan samalla tavalla timanttiseksi kokonaisuudeksi kuin So mean. Lucky street sisältää useampia "laiskempia" vähemmän karismaattisia kappaleita. Esimerkiksi aloitusraita Workout ei tempaise samalla tavalla mukaansa kuin So mean, eikä Sunny southside of New Mexico vedä vertoja debyyttialbumin reggaeraidoille. Albumin ehdottomia kohokohtia ovat huikea rokki De Soto Sweet, jossa mielettömän vetävän kitarasoolon soittaa Albert Järvinen, sekä brucespringsteenmäinen tarttuva rokki Runnin' out of time. Albumilta on jäänyt elämään myös kapakkalaulua muistuttava Françoise, jossa Kojo pääsee esittelemään ranskan kielen taitoaan. Veikkaan, että kovinkaan moni natiivi ranskankielinen ei saisi sanoituksesta hirveästi selvää... Lucky streetilla on esikoisalbumiin verrattuna enemmän balladeja, joissa Kojo pääsee revittelemään souläänellään. Harmi vain, että solisti on kiinnostavampi kuin esittämänsä kappaleet.Kojo vieraili 1980-luvun alkuvuosina Pedro's heavy gentlemenin albumeilla, joissa hän myös pääsi esittelemään ranskantaitoaan. Vuonna 1980 yhtyeen esikoisalbumilla hän esitti laulun Eh 'tite fille. Seuraavana vuonna yhtyeen toisella levyllä Doing Kojo vetäisi biisin Fine, fine, fine. Vuonna 1982 yhtyeen albumilla Tango Moderato Kojo lauloi Ne t'en vas pas, joka on ranskankielinen versio Toivo Kärjen tangosta Tule hiljaa.
Vuonna 1981 Kojo levytti kaksi julkaisua. Hit Parade sisälsi sikermiä, joissa hän versioi soul-klassikoita. Varsinainen kolmas sooloalbumi Go all the way julkaistiin jälleen kesäksi. Tämä albumi ei menestynyt enää kahden ensimmäisen albumin tavoin, vaikka se debytoikin Suomen albumilistalla seitsemäntenä. Kojon albumeilla alkoi entistä enemmän ajan hengen mukaisesti kuulua syntetisaattoritaustoja.Kojo oli noteerattu lahjakkaana tulkitsijana, joka pystyi tulkitsemaan vaivattomasti haastavampiakin lauluja. Sen vuoksi hänestä kaavailtiin joissain piireissä Suomeen tietynlaista yleislaulajaa, jonka kehtasi lähettää kansainvälisille estradeille. Kojo esiintyikin 1980-luvun alkuvuosina muun muassa Roskilden festivaaleilla, Koreassa World Song Festivalissa sekä Bulgariassa Kultaisen Orfeuksen laulukilpailuissa. Vuonna 1982 Suomen rock-piirit kokivat varmasti erään elämänsä suurimmista hämmästyksistä, kun Kojon ilmoitettiin osallistuvan Suomen euroviisukarsintoihin. Euroviisut eivät olleet ensimmäinen estradi, jonne rockin kuningas miellettiin, vaikka edellisenä vuonna karsintoihin oli osallistunut muun muassa Juice Leskinen ja Suomen viisuedustajaksi valittiin Jim Pembroken sävellys Reggae OK. Vuonna 1982 Yleisradio kutsui viisukarsintoihin etukäteen neljä esiintyjää: Kojo, Tapani Kansa, Ami Aspelund ja lauluyhtye Opus 5. Kaikki vokalistit tunnettiin lahjakkaina "yleislaulajina", joiden uskottiin selviävän musiikkityylistä kuin tyylistä. Kojo sai esitettäväkseen hovisäveltäjänsä Jim Pembroken sävelmän Nuku pommiin ja Jukka Siikavireen sävellyksen Video-Venus. Rockhenkinen asiantuntijaraati valitsi viisuedustajaksi Nuku pommiin, jonka yhteiskunnallinen ja pasifistinen sanoma sopi hyvin ajan henkeen. Suomen kansa oli kuitenkin valinnasta vähintäänkin järkyttynyt, minkä seurauksena Yleisradion puhelinpäivystys tukkeutui. Kojo itsekin antoi lausuntoja, joiden mukaan hän ei ikinä valitsisi tällaista laulua omalle levylleen, mutta Juice Leskisen sanoitus oli sellainen, jonka hän saattoi itsekin allekirjoittaa.
 |
| Bomb out -kokoelmaa yritettiin myydä kansainvälisille markkinoille, mutta harvat olivat kiinnostuneita nollan pisteen euro- viisuilijasta. |
Vuonna 1983 Kojo levytti Lontoossa seuraavan albuminsa Time won't wait, säestäjinä lahjakkaat Länsi-Intian saaristosta kotoisin olevat muusikot. Albumi sisältää muun muassa aivan huikean Bill Carsonin kanssa levytetyn menopalan Whatugonnado?, joka taitaa olla Suomen ensimmäinen hip hop -levytys. Tällä levyllä Kojo teki muutenkin paluun jälleen funkahtavampaan musiikkiin. Vaikka älppäri sisältää lukuisia kiinnostavia kappaleita, nolla-Kojo ei ollut enää Suomen musiikkimarkkinoilla kuuminta hottia. Albumi käväisi toukokuussa 1983 Suomen albumilistan sijalla 27.Tämän albumin jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi. Vuonna 1985 hän julkaisi Jim Pembroken kanssa albumin Bee tai pop, joka koostui Pembroken sävellyksistä suomenkielisin sanoin. Vuonna 1986 ilmestyi älppäri Rommia sateessa, jossa Kojo tulkitsi suomenkielisiä versioita Ruotsin Bob Dylaniksikin kutsutun Ulf Lundellin lauluista. Vuonna 1990 julkaistiin Kojon viimeinen Finnlevy-albumi Pyöri maa, pyöri kuu. Näinä aikoina hän teki paljon yhteistyötä Vesa Anttilan ja Jussi Liskin kanssa. Liski ja Kojo tuottivat yhdessä muun muassa Taneli Mäkelän ensimmäiset albumit 1980-luvun lopussa. Kojon suomenkieliset levytykset eivät kuitenkaan menestyneet mairittelevasti eivätkä nousseet listoille. Sittemmin Kojolla on ollut moninaisia musiikkiprojekteja muun muassa itärajan toisella puolella. Vuonna 1993 ilmestyi Kojo & The Great Boogie Band -albumi hassunhauskalla tuotenumerolla KGBCD-1. Suloinen Maria -levy valmistui omakustanteena vuonna 1997. 1990-luvulla Murrit-kokoonpanossa syntyi lystikkäitä lastenlauluja.
Vastoinkäymisistä huolimatta Kojon ensimmäiset albumit ovat jääneet elämään suomalaisen rockin historiaan. Vuonna 1990 So mean ja Lucky street julkaistiin samojen kansien alla 2 alkuperäistä -sarjassa. Kokoelmasarjan CD-painokset tuottivat usein ongelmia, sillä kaksi albumillista eivät aina mahtuneet yhdelle levylle, minkä vuoksi jotkut kappaleet jouduttiin karsimaan CD-painokselta. So mean on kokoelmalla kokonaisuudessaan, mutta Lucky streetin lauluista jätettiin pois kaksi levytystä: Snake eyes up ja albumin outrona toiminut Night cap.Vuonna 2002 So mean -albumista julkaistiin remasteroitu CD-painos upeilla soundeilla. Painosmäärä taisi olla erittäin pieni, sillä tästä CD-painoksesta on muodostunut pienoinen keräilyharvinaisuus. Allekirjoittanutkin on etsinyt sitä jo vuosikausia kissojen ja koirien kanssa tuloksetta.
Warner Music Finland julkaisi vuonna 1998 Kojolta kokoelman 20 suosikkia -sarjassa, joka sisältää hänen Finnlevy-levytyksiään vuosilta 1979–1990 eli kaikkea mahdollista englanninkielisistä rockeista suomenkielisiin balladeihin. So mean -albumilta kyseiselle kokoelmalle on valikoitu kaikki singlelohkaisut eli neljä raitaa: So mean, Good foot, Green dollar ja Veronica Hillside.So mean -albumi on ollut vuonna 1979 upea mannermainen tuulahdus ja piristysruiske suomalaiseen rock-skeneen. Julkaisuvuotenaan suomirock eli murrosten aikaa. 1970-luvun viimeisinä vuosina Hurriganes oli menettänyt valta-asemansa ja nuoriso kuunteli rockabillya tai punkia. Vuosikymmenen vaihtuessa syntyi uusi aalto Hassisen koneineen. Kojon So mean -albumi ei edustanut näitä aikansa trendimusiikkityylejä, mutta se onnistui silti järisyttämään suomalaisen rockin mannerlaattoja. Olisikin suotavaa, että Kojo opittaisiin tuntemaan ennemmin tästä klassikkoalbumistaan kuin surullisenkuuluisasta euroviisustaan. So mean, Good foot ja Veronica Hillside ovat ainakin omissa listauksissani suomalaisen rockin ehdotonta parhaimmistoa.
Lähteet
Kirjallisuus:
Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.
Hakasalo Ilpo (1978) Kevyen musiikin katsaus 1977–1978. Teoksessa Mitä, missä, milloin 1979. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.
Murtomäki Asko (2007) Finland 12 points – Suomen Euroviisut. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.
Nevalainen Petri (2011) Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo. Helsinki-kirjat, Helsinki.
Rantanen Miska (2005) Love Records. Tarina. Taiteilijat. Tuotanto. Schildts Kustannus Oy, Espoo.
Verkkolähteet:
Nissilä Pekka: DigIt. Artikkelissa Fazer Finnlevy. Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa.
http://www.suomalaisenmusiikinhistoria.fi/doc/fazer_finnlevy.pdf
Kokoelmalevyjen kansitekstit:
Aaltonen Honey. Albert Järvinen: Patchy Moss – 30 big ones (Siboney, 2000).
Doktár Maj-Lis. Kojo: 20 suosikkia – So mean (Warner, 1998).
Aiheesta muualla
Maailman paras levy: 58. Kojo: Lucky Street (1980): Suomalaisen juurimusiikin peruskivi.
YLE Elävä arkisto: Raspikurkkuinen Kojo oli omimmillaan rockissa ja bluesissa.
Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt sekä Suomen albumilistat.
Julkaisen lähipäivinä blogissa toisenkin Kojoon liittyvän kirjoituksen, jossa käsitellään kattavasti Nuku pommiin -euroviisua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti