31. toukokuuta 2021

Euroviisut 2021: Kuin pimeydessä hohtava majakka


Ensimmäiset pandemia-ajan Euroviisut on viisuiltu. Tämän vuoden voittajia ovat Italian ohella Suomi – ja Eurovision laulukilpailu itse.

"Nämä Euroviisut on kuin majakka, joka loistaa pimeydessä." Näin lausui viisuviikon aikana useaan otteeseen erinäisissä haastattelussa Damiano David, tuorein Eurovision laulukilpailun voittajakokoonpanon solisti. Koronapandemia on kurittanut erityisesti kulttuurialaa ja viihdetaiteilijoita. Konserttisalien ja keikkapaikkojen ovet ovat pysyneet visusti säpissä jo vuoden päivät. Reilu viikko sitten päättyneet Rotterdamin Euroviisut tarjosivat kansakunnille edes pienoisen aavistuksen populaarimusiikin elämyksestä poikkeuksellisena aikana. Yhtä lailla Rotterdamissa esiintyneet artistit – ja heidän performanssiensa mahdollistaneet taustajoukot – olivat tyytyväisiä, kun saivat taas tilaisuuden harjoittaa leipälajiaan. Television historian pitkäikäisin kansainvälinen musiikkiohjelma on jälleen osoittanut voimansa. Kilpailulähetykset liveyleisöineen noudattivat tuttua ja vakiintunutta kaavaa, ja niitä seuratessa tuntui hetken aikaa siltä kuin elämä jatkuisi aivan kuten ennen koronaa.

Eurovision laulukilpailut järjestettiin 65:ttä kertaa. Eläkeikään ehtinyt instituutio on elämänsä kunnossa. Viime vuoden välivuosi ei tehnyt pitkäikäiselle traditiolle hallaa – päinvastoin. Vaikuttaa siltä, että tänä vuonna Euroviisujen arvoa vaalittiin erityisen painokkaasti. Katsojaluvut olivat totutun korkeat (finaalilähetystä tapitti noin 183 miljoonaa silmäparia) ja lähetysten aikana viisut trendasivat sosiaalisessa mediassa. Viisuesityksistä on syntynyt meemejä ja jotkut ovat kehkeytyneet todellisiksi hiteiksi nuorison suosimassa TikTokissa.

Viisujen päätyttyä kilpailukappaleita on luukutettu suoratoistopalveluissa ennätykselliseen tahtiin. Eilen julkaistu Suomen singlelista saa pitkäaikaisen viisuharrastajan sydämen pakahtumaan. Kahdenkymmenen striimatuimman joukossa on peräti yhdeksän kappaletta tämänvuotisen viisukilpailun sadosta. Mieleen juolahtavat 1970-luvun puolivälin kultaiset viisuvuodet, jolloin parhaiten menestyneet viisusävelmät nousivat Suomessa listojen kärkisijoille ja myivät maailmanlaajuisesti miljoonia äänitteitä.

Jon Ola Sand ei puhunut palturia ilmoittaessaan vuoden 2020
Euroviisujen peruuntumisesta.
Italian voittoisa Måneskin valloitti eurooppalaiset puolelleen maagisen vetävällä show'lla. Måneskinin lumovoima ei laantunut kameroiden sammuttua, sillä yhtye on takonut viisuvoittonsa jälkeen ennennäkemättömiä lukuja. Voittoesitystä Zitti e buoni on vilkaistu YouTubessa yli 40 miljoonaa kertaa. Spotifyssa voittolaululle on kertynyt yli 50 miljoonaa kuuntelua. Zitti e buoni on ollut tähän mennessä 14:ssä maassa Spotifyn kuunnelluin – ja viraalilistan ykkönen miltei kolmessakymmenessä maassa. Huikeat striimiluvut heijastuvat eri maiden virallisille listoille, joissa Zitti e buoni on ollut ensimmäinen italiankielinen kappale vuosikymmeniin. Kaiken lisäksi maailman listoille on kohoamassa yhtyeen toinenkin hitti I wanna be your slave, joka esimerkiksi komeilee parhaillaan Suomen singlelistan kuudentena. Kaksi edellistäkin euroviisuvoittajaa saavuttivat kilpailun jälkimainingeissa menestystä (Duncan Laurencen Arcade koki vielä vuonna 2020 uuden maailmanlaajuisen suosion TikTokin ansiosta), mutta kiinnostus Måneskinia kohtaan on liikkunut tähän mennessä aivan omassa sfäärissään. Måneskinista ovat innostuneet sellaisetkin tahot, jotka yleensä ovat viitanneet kintaalla Euroviisuille. Jopa puritaaniset rokkipoliisit ovat tsekanneet YouTubesta livepätkiä bändin keikoilta ja antaneet tunnustuksen nelikon soittotaidoille. Tämän sanominen ääneen voi olla tässä vaiheessa vielä ennenaikaista, mutta mahdoimmeko todistaa tämän vuoden viisufinaalissa uuden superilmiön syntymistä.

Koko 2010-luvun ajan puhuttiin Eurovision laulukilpailun uudesta kukoistuskaudesta. Mitähän tämä 2020-luku sitten on ollut tähän asti?

Tämän kirjoituksen sisällys:

Rooman kaduilta Euroopan suosikiksi
Birth of a new age?
Menestyneet ja pettyneet
    Autenttisuus on in
    Made in Sweden ei ole enää menestyksen tae
    Raatilellikkejä ja -inhokkeja
Negatiivisuus pois Euroviisuista!
    James Newmanista 2000-luvun Jahn Teigen?
    Mietteitä toisesta ääripäästä
    Risuja myös Nikkielle
Forza Italia!

Rooman kaduilta Euroopan suosikiksi


Eurooppalaiset hurmannut italialainen rokkikvartetti on ensimmäinen euroviisuvoittoon yltänyt yhtye sitten Lordin (2006). Bändi perustettiin viitisen vuotta sitten. Laulaja Damiano David, basisti Victoria De Angelis ja kitaristi Thomas Raggi kävivät samaa koulua Roomassa. Rumpali Ethan Torcio löytyi Facebookin kautta. Bändin jäsenten ikähaitari oli tuossa vaiheessa 15–17 vuotta. Yhtyeen persoonallinen nimi muotoutui miltei puolivahingossa. Nelikko halusi osallistua Roomassa paikalliseen bändikilpailuun, jolloin poppoolle oli keksittävä nimi. Basisti De Angelisilla on tanskalaiset sukujuuret ja bändin pojat kehottivat häntä luettelemaan sanoja tanskaksi. "Måneskin" kuulosti kaikkien mielestä kiehtovalta ja se valittiin alun perin väliaikaiseksi nimeksi.

Euroviisuvoiton jälkeen joukkoviestimissä on ylläpidetty narratiivia tuhkimotarinasta, kuinka Måneskin on edennyt Rooman kaduilta koko maanosan suosikiksi. Alun alkaen nelikko soitteli yhdessä katumuusikkoina. Yhtyeen varsinaisen läpimurron mahdollisti Italian X-Factor, johon Måneskin osallistui syksyllä 2017. Vaikka voittoa ei tullutkaan, tie tähtiin oli auki, ja bändin ensimmäiset levytykset herättivät huomiota ja saivat rohkaisevan vastaanoton. Maaliskuussa 2021 Måneskin voitti kappaleellaan Zitti e buoni Italian arvostetuimman kevyen musiikin tapahtuman eli San Remon musiikkifestivaalit. Italian yleisradioyhtiö RAIn konventioiden mukaisesti San Remon -voittajalle tarjotaan ensisijaista oikeutta edustaa maata Eurovision laulukilpailuissa. Måneskin tarttui tilaisuuteen – ja loppu on historiaa: Zitti e buoni toi Italialle maan kolmannen euroviisuvoiton.

© EBU / Anders Putting, Eurovision.tv
"Rock'n'roll never dies", kuului lyhyesti ja ytimekkäästi Damiano Davidin voittopuhe Rotterdamin viisulavalla. Måneskin toisintaa uskollisesti 1970-luvun glam rock -tyyliä niin musiikissaan kuin ulkoisessa habituksessaan kajaaleja ja esiintymisasuja myöten. Vaikka eräät kyyniset sielut ovat todenneet, ettei bändi edusta mitään uutta ja ihmeellistä, on kuitenkin jossain määrin epätyypillistä, että parikymppiset nuoret aikuiset hakevat vaikutteita viidenkymmenen vuoden takaisesta suuntauksesta. Måneskinin viisuvoitto on kirvoittanut ylistystä muun muassa sen vuoksi, että ykkössijan vei autenttinen bändi, joka itse säveltää ja sanoittaa kappaleensa ja soittaa aidoilla soittimilla oman musiikkinsa. Välillähän on esiintynyt sellaisiakin näkemyksiä, että esimerkiksi koulun musiikkitunneilla perinteisten instrumenttien soittamaan opetteleminen olisi vanhanaikaista, koska nykyään musiikista niin huomattava osa valmistuu koneilla.

Kuten edellisetkin euroviisuvoittosävelmät, Zitti e buoni ei ollut suinkaan minkäänlainen täsmäisku laulukilpailuihin. Kappaletta ei ole kirjoitettu laskelmoidusti menestys mielessä, vaan se on ollut olemassa jo monta vuotta ja hakenut muotoaan ennen kuin aika oli kypsä sen julkistamiselle kaikkien kuultavaksi. Täysin immuuni nykymusiikin trendeille Måneskinkaan ei ole. Tänä päivänä lähes jokaiseen musiikkikappaleeseen pitäisi liittyä olennaisesti jonkinlainen omakohtainen taustatarina. Zitti e buoni on eräänlainen purkaus ainiaan jäytävästä ulkopuolisuuden tunteesta, johon bändin jäsenet ovat tunnustaneet samaistuvansa.

Eurovision laulukilpailun voittoa ei voi varmistaa kalkulaattorilla. Måneskinin kohdalla kyse onkin lyömättömästä yhdistelmästä, jota ei voi luoda keinotekoisilla metodeilla. Yhtyeen musisointi on ammattitaitoista, mutta bändi sykähdyttää yleisönsä myös häpeämättömällä imagollaan ja vangitsevalla esiintymisellään. Bändin lavatyöskentelyä kuvaillaan lumoavan pysäyttäväksi. Damiano David, joka on karismalotossa voittanut täysosuman ja päälle pari lisänumeroa, on erinomaisen edustava keulakuva.

Birth of a new age?


Suomi on sijoittunut Eurovision laulukilpailussa kuudenneksi.

Tuon virkkeen kirjoittaminen kutkuttaa vielä viikkoa myöhemminkin, etenkin kun tiedostaa, ettei lauseen sisältämä tietoisku liity millään tavalla Marioniin ja Tom tom tomiin.

Blind Channel on tehnyt suomalaista euroviisuhistoriaa. Suomen kaikkien aikojen toiseksi paras viisusijoitus (ei pelkästään suhteutettuna vaan myös absoluuttisesti, sillä Marionin saavuttaessa kuudennen sijan vuonna 1973 Euroviisuissa kilpaili yhteensä 17 maata ja tänä vuonna osallistujia oli peräti 39) ei ole ihme, vaan looginen seuraus upeasti suoritetusta työstä.

1990-luvulla syntyneet Blind Channelin pojat viis veisasivat Suomessa Euroviisuihin perinteisesti liitetyistä stigmoista. Blind Channel näki Eurovision laulukilpailut vain ja ainoastaan mahdollisuutena ja yhtye käytti tilaisuutensa mitä optimaalisimmalla tavalla. Paitsi että Dark side on päräyttävä biisi, joka onnistui edustamaan Euroviisujen viitekehyksessä uudenlaista raikasta musiikkityyliä, Blind Channelin esiintyminen oli ammattitaitoisuuden juhlaa. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Suomen viisuesityksessä kaikki osa-alueet olivat kohdillaan. Esimerkiksi kameroiden kuvakulmat olivat mietityt tarkkaan: kitarat kääntyivät ja JOIN-tekstit paljastuivat täsmälleen oikeilla hetkillä. Lähikuvat hyvännäköisistä kundeistamme saivat varmasti miljoonat katsojat lääpälleen. Viisulavalla Blind Channel uhkui sellaista luontaista voimaa ja energiaa, joka suorastaan vyöryi ruutujen läpi. Kiitoksen ansaitsevat ehdottomasti myös lukuisat viihteen ammattilaiset, jotka osaltaan toteuttivat Dark siden esityksen teknisen onnistumisen. Vihdoin ja viimein Suomen viisuperformanssi oli yltänyt sille ammattimaiselle tasolle, mitä nykyajan Euroviisut vaativat.

Mikä hienointa: ennen finaalia esitetyt kauhuskenaariot äänenjakautumisteorioista eivät realisoituneet, vaan sekä Italian että Suomen rokit saivat molemmat kannatusta menestyen erinomaisesti!

Tätä Eurovision laulukilpailut voivat parhaimmillaan olla: Uuden Musiikin Kilpailu teki Blind Channelista valtakunnallisesti tunnetun. Nyt yhtyeellä on plakkarissa kansainvälinen levytyssopimus, ja neljäs sija euroviisufinaalin yleisöäänestyksessä todistaa potentiaalisen kuulijakunnan suuruuden. Yleisöäänestyksessä Dark side keräsi pisteitä jokaisesta maasta paitsi Georgiasta – maasta, joka ei ole vielä kertaakaan heltynyt antamaan Suomelle pisteitä euroviisufinaalissa. Viisujen jälkeen Dark side on ollut striimatuimpia ja katsotuimpia kappaleita. Yksi onnistunut kolmeminuuttinen esiintyminen liki 200 miljoonalle katsojalle tarjosi Blind Channelille ponnahduslaudan Euroopan-laajuiseen suosioon.

Ylipäätään koko Suomen viisukaudessa 2021 oli kauttaaltaan hyvä draivi päällä. UMK on lyönyt itsensä läpi, katsojaluku oli melkoinen, kilpailu tuotti hittejä (myös toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet I love you ja Kelle mä soitan pärjäsivät listoilla) ja ehdokkaiden tasoa kehuttiin ulkomaita myöten. Rotterdamin viisufinaalissa Mikko Silvennoinen osoittautui tilannetajun mestariksi hänen onnistuessaan ujuttamaan JOIN-tekstillä varustetun kätensä suoraan lähetykseen. Silvennoinen on vakiinnuttanut asemansa Suomen viisuselostajana. Ylistystä on sadellut siihen malliin, että joskus hamassa tulevaisuudessa hänen mahdollisella seuraajallaan on suuret saappaat täytettävänään.

Olen aikaisempien vuosien viisuyhteenvedoissa nostanut esiin jonkin maan, joka onnistui pärjäämään kilpailussa poikkeuksellisen hyvin totuttuun tasoonsa nähden (2018: Tšekki, 6. sija; 2019: Sveitsi, 4. sija). Tänä vuonna titteli kuuluu epäilemättä Suomelle. Blind Channelin kuudetta sijaa edelsi kolmenkymmenen vuoden ajanjakso, jossa Suomen ainoan top 10 -sijoituksen toi Lordi.

Suomalaisilla on itse asiassa syytä kaksinkertaiseen iloon. Suomalaisedustusta kuultiin myös Liettuan viisussa Discoteque, jonka tekemiseen osallistuivat Ilkka Wirtanen ja Kalle Lindroth. Liettua sijoittui hienosti kahdeksanneksi.

Toivottavasti Blind Channelin rohkaiseva esimerkki ravistelisi suomalaisten viisuasenteita perusteellisesti. Olisi mitä ylevintä, jos vuodesta 2021 alkaisi uusi kaunis luku Suomen viisuhistoriassa, ja yhä nimekkäämmät esiintyjät uskaltautuisivat esittelemään osaamistaan Uuden Musiikin Kilpailussa. Ikävä kyllä, kansalaiskeskustelu on jo hieman suistunut sivuraiteille. Yleisen mielipiteen mukaan Suomen olisi syytä jatkossakin turvautua rockreseptiin, koska tämän vuosituhannen puolella parhaat viisusijoitukset on ansaittu rokilla (Lordin ja Blind Channelin lisäksi muistetaan Softenginen kunniakas 11:s sija vuodelta 2014). Tällainen kapeakatseinen genreajattelu tuskin kantaa kovinkaan pitkälle. Olisi tärkeää ymmärtää, ettei Lordin, Blind Channelin eikä Softenginen menestys johtunut "oikeasta" genrestä, vaan siitä, että heillä oli erinomaisesti paketti kasassa ja he esittelivät viisulavalla vilpittömin aikein ydinosaamistaan. Lordi ja Blind Channel olivat viisulähetysten dramaturgisia kohokohtia, Softenginen ammattitaitoinen veto sai suitsutusta erityisesti euroviisuraadeissa istuneelta musiikkiteollisuusväeltä. Ei ole mitään syytä, etteikö vastaava voisi onnistua muillakin musiikkityyleillä. Olennaista ei ole tietty genre vaan oman leiviskänsä hoitaminen mahdollisimman hyvin. Vaarana on, että suomalaiset äänestävät jatkossa viisuedustajaksi jonkin kädenlämpöisen keskitien rokkiviritelmän, koska kansakunta kuvittelee Suomen pärjäävän viisuissa vain raskaammalla musiikilla. Laskelmoinnilla harvoin on syntynyt toivottua tulosta Euroviisuissa, varsinkaan suomalaisella laskelmoinnilla.

Menestyneet ja pettyneet


Eurovision laulukilpailun 2021 tulokset:

1. Italia "Zitti e buoni" 524 (318 + 206)
2. Ranska "Voilà" 499 (251 + 248)
3. Sveitsi "Tout l'univers" 432 (165 + 267)
4. Islanti "10 years" 378 (180 + 198)
5. Ukraina "Šum" 364 (267 + 97)
6. Suomi "Dark side" 301 (218 + 83)
7. Malta "Je me casse" 255 (47 + 208)
8. Liettua "Discoteque" 220 (165 + 55)
9. Venäjä "Russian woman" 204 (100 + 104)
10. Kreikka "Last dance" 170 (79 + 91)
11. Bulgaria "Growing up is getting old" 170 (30 + 140)
12. Portugali "Love is on my side" 153 (27 + 126)
13. Moldova "Sugar" 115 (62 + 53)
14. Ruotsi "Voices" 109 (63 + 46)
15. Serbia "Loco loco" 102 (82 + 20)
16. Kypros "El Diablo" 94 (44 + 50)
17. Israel "Set me free" 93 (20 + 73)
18. Norja "Fallen angel" 75 (60 + 15)
19. Belgia "The wrong place" 74 (3 + 71)
20. Azerbaidžan "Mata Hari" 65 (33 + 32)
21. Albania "Karma" 57 (35 + 22)
22. San Marino "Adrenalina" 50 (13 + 37)
23. Alankomaat "Birth of a new age" 11 (0 + 11)
24. Espanja "Voy a quedarme" 6 (0 + 6)
25. Saksa "I don't feel hate" 3 (0 + 3)
26. Iso-Britannia "Embers" 0 (0 + 0)

Suluissa ensin pisteet yleisöäänestyksestä
ja sitten raatiäänestyksen pistemäärä.

Autenttisuus on in


Eurovision laulukilpailun 2021 tulokset sisältävät lukuisia myönteisiä piirteitä. Ensinnäkin finaalin tulos on upea keskisormen näyttö kaikille euroviisutehtailijoille. Ruotsalaisten viisunikkareiden laatimat formaattiviisut ja itäeurooppalaisen "dream teamin" tuotokset jäivät kauas kirkkaimmasta kärjestä. Kärkikymmenikköön ylsivät lähinnä omalaatuiset oman tiensä kulkijat, jotka luottivat omaan juttuunsa, eivätkä esitelleet laskelmoitua viisuhöttöä. Eurovision laulukilpailu on muuttunut populaarimusiikin messutapahtumaksi, jonka tarjonta on entistä heterogeenisempää ja johon erilaiset tekijät osallistuvat yhä ennakkoluulottomammalla asenteella.

Toisekseen on äärimmäisen ilahduttavaa, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995 mitalisijoille ei päätynyt englanninkielistä viisua. Kuuden parhaan joukkoon äänestettiin ainoastaan kaksi englanniksi esitettyä laulua – ja nekin edustivat viisutarjonnan persoonallisempaa linjaa, eli Suomi ja "Kallion lukion projektiksi" verrattu Islanti. Dark side on siis vuoden toiseksi menestynein englanninkielinen viisu.

Raatiäänestys oli kahden ranskankielisen viisun juhlaa, mihin Ranskan edustaja Barbara Pravi haastatteluvuorossaan liikuttuneena kiinnitti huomiota. Raatiäänestys oli kuin häivähdys 1960-luvun klassisista viisuvuosista, jolloin Eurovision laulukilpailun lingua franca oli nimenomaan ranska, ei missään nimessä englanti. Yleisöäänestys nosti kärkikahinoihin mukaan ukrainankielisen folktrancen, joka niitti viisuviikon aikana mainetta someilmiönä. Ukraina esitti viisunsa ensimmäistä kertaa kokonaan ukrainaksi – tuloksena hienosti viides sija, ja yleisöäänestyksessä peräti toinen sija.

Niin kutsuttu perinteisten viisumaiden renessanssi jatkui tänäkin vuonna: kärkikolmikko – Italia, Ranska ja Sveitsi – koostui maista, jotka olivat mukana ensimmäisissä Eurovision laulukilpailussa vuonna 1956. Ranska ja Sveitsi ovat sijoittuneet edellisen kerran yhtä korkealle 1990-luvun alkuvuosina.

Made in Sweden ei ole enää menestyksen tae


Vuoden pettyjiin lukeutuu oletettavasti Ruotsi. Vaikka Tussen ansaitsema 14:s sija ei tietenkään objektiivisesti ole huono, Ruotsin tavoitteet ovat paljon korkeammalla kuin finaalin puolivälin tienoilla. Vaikka Tusse saikin ihanteellisen esiintymispaikan finaalin toiseksi viimeisenä, esitysvuoro Måneskinin jälkeen paljasti armottoman totuuden. Kun Italian Zitti e buoni kuulosti freesiltä ja raikkaalta, Ruotsin viisu Voices vaikutti teolliselta ja vanhanaikaiselta. Ruotsin karsintaformaatti Melodifestivalen on vuosikymmenien mittaan laitostunut ja urautunut niin pahasti, ettei kilpailua voi oikein voittaa muulla kuin viisukonkareiden kynäilemillä muovisilla ja ylituotetuilla kokonaisuuksilla. Melodifestivalenin 2021 ilopilleriksi on mainittu useassa yhteydessä Clara Klingenströmin Behöver inte dig idag, joka on kevään mittaan raikunut Suomenkin radiotaajuuksilla. Olisikohan kyseisessä kappaleessa sellaista särmää ja autenttisuutta, jota Ruotsin kannattaisi vastaisuudessa vaatia edustussävelmiltään, mikäli maa haluaa pärjätä 2020-luvun Euroviisuissa.

Tänä vuonna kävi kuitenkin niin päin, että Ruotsi pärjäsi paremmin yleisöäänestyksessä kuin raatien keskuudessa. Katsojien myöntämät 63 pistettä oli asianmukainen lahja sympaattiselle Tusselle.

Alun perin Melodifestivalenia silmällä pitäen sävellettiin myös Je me casse. Ruotsin esiraadin torjuttua kappaleen se päätyi lopulta monen mutkan kautta Maltan edustussävelmäksi. Vaikka Maltan upeaääninen 18-vuotias edustaja Destiny Chukunyere sijoittuikin Je me cassella seitsemänneksi ja saavutti täten Maltan parhaan sijoituksen sitten vuoden 2005, maltalaiset odottivat varmasti paljon enemmän, sillä Malta komeili pitkin kevättä vedonlyönnin ykkössijalla. Maltan kuningatartie katkesi vielä nöyryyttävällä tavalla alhaiseen yleisöäänestystulokseen: vain 47 pistettä ja sija 14. Vanhan liiton viisufanit ja muut konservatiiviset setämiehet ovat olleet Destinyn ja hänen emansipoituneen viisunsa floppaamisesta vahingoniloisia.

Maltan viisutaivalta ovat varjostaneet viime päivinä esitetyt syytökset, joiden mukaan maan viisuorganisaatio olisi keväällä manipuloinut vedonlyöntitilastoja parantaakseen Maltan asemaa ennakkoveikkauksissa. Maltan delegaatio oli satsannut myös laajamittaiseen promootioon sosiaalisessa mediassa. Algoritmit tyrkkäsivät verkkokalvoilleni "Destinyn kirjoittamia" suomenkielisiä äänestyskehotuksia Facebookissa ja Twitterissä. Viimeaikaisten tietojen valossa Maltan ennakkosuosikin asemaa on pidetty valheellisesti luotuna kuplana. Maltan ennakoitua heikompi sijoitus selittyy kuitenkin osittain huonolla esiintymisnumerolla ja äänestysformaatista johtuvilla syillä. Vielä tiistain semifinaalissa Je me casse kelpasi katsojillekin loistavasti (yleisöäänestyksen kakkossija), mutta silloin Malta esiintyi kilpailukavalkadin viimeisenä. Lauantain finaalissa Maltan vuoro oli aikaisessa vaiheessa kuudentena – eikä esiintyminen räiskyvän Venäjän jälkeen ainakaan parantanut asiaa. Yksityiskohtainen äänestysdata paljastaa Maltan sijoittuneen äänestäjämaiden enemmistössä yleisöäänestyksen sijoille 11–16. Tällainen yleisöäänestyskannatus ei harmillisesti realisoidu pisteiksi, sillä pistesijoille pääsevät vain kymmenen eniten puhelinääniä saavuttaneet esitykset. Suomenkin yleisöäänestyksessä Malta oli juuri 11:s, eli suurimman äänimäärän kerännyt esitys, joka jäi ilman yleisöäänestyspisteitä.

Penni Flo Ridan ajatuksista: Paska reissu mutta tulipahan tehtyä?
Made in Sweden -sapluuna karahti kiville varsinkin San Marinon lilliputtivaltiossa. Maan viisukappaleen Adrenalina valmistaneeseen kymmenhenkiseen lauluntekijätiimiin kuului seitsemän nimeä ruotsalaisesta musiikkibisneksestä – erään heistä nimi vieläpä kuvaavasti Malou Linn Eloise Ruotsalainen. San Marino oli pestannut viisunsa feattaajaksi jenkkiräppäri Flo Ridan – kymmenen vuoden takaisen superilmiön, jonka uskottiin tuovan komean pistepotin San Marinolle. Kävikin päinvastoin. San Marino jäi finaalissa viiden viimeisen joukkoon. Vaikkei ole syytä olla tyytyväinen kenenkään huonosta menestyksestä, San Marinon sijoitus on lohdullinen osoitus siitä, ettei Euroviisuissa voi maksimoida hyvää sijoitusta vain värväämällä mahdollisimman nimekästä esiintyjää. San Marinon yllätysflopin seurauksena maan paras viisusijoitus lepää edelleen camp-ukko Serhatin harteilla.

Raatilellikkejä ja -inhokkeja


Nykyisten Eurovision laulukilpailujen suola on yleisön ja raatien välinen konflikti. Yhtä lailla jokavuotinen rituaali on kilpailun jälkeen somen täyttävät populistiset "raadit jorpakkoon" -vaatimukset. Pyrin itse suhtautumaan äänestysjärjestelmään analyyttisemmalla lähestymistavalla.

Yleisöäänestyksen ja raatiäänestyksen yhdistelmä toimi tänäkin vuonna pääsääntöisesti hyvin. Måneskinin ylivoima yleisöäänestyksessä oli sen verran murskaava, ettei lainkaan haitannut Zitti e buonin sijoittuminen raatien keskuudessa "vasta" neljänneksi. Sveitsin Tout l'univers sai raatien ykkössuosikkina eräänlaisen tunnustuksen kilpailun hienoimpana sävellyksenä. Raatiäänestyksessä on edelleen omat valuvikansa, joihin Euroopan yleisradioliiton EBUn soisi puuttuvan tomerammin. Eräiden maiden raatipisteet kohdistuivat epäilyttäviin suuntiin (kaikkein silmiinpistävimpänä Moldova ja Bulgaria, jotka finaalissa vaihtoivat keskenään 12 pistettä). Harmillisesti yleisöäänestystulosten tarkkaileminen sillä silmällä osoittaa silläkin saralla tapahtuvan kummallisia asioita, kuten esimerkiksi Moldovan poikkeuksellisen epätyypillinen pistejakauma toisessa semifinaalissa. (Moldovan omituisia pisteitä on käsitelty muun muassa planeetan asiantuntevimmassa viisublogissa)

Parhaimmillaan raatiäänestys palkitsee musiikillisesti ansioituneita esityksiä, jotka eivät ole yleisöäänestysystävällisiä. Tyypillinen katsoja tarttuu puhelimeen äänestääkseen yhtä suosikkiaan, mikä saattaa johtaa siihen, että ihan kivat kasiplussan kappaleet eivät haali pisteitä. Tänä vuonna yleisöäänestyspisteet keskittyivätkin pitkälti parhaiten menestyneisiin esityksiin – muut saivat tyytyä rippeisiin. Raatien pisteet jakautuvat tasaisemmin. Nostetaan esimerkiksi Belgian Hooverphonic ja viisunsa The wrong place, jonka finaalipaikkaa juhlistettiin tiistain semifinaalin jälkeen musiikin voittona. Lauantain finaalissa Belgia joutui esiintymään toivottoman huonolla esiintymisnumerolla neljä. Yleisöäänestystulos oli vähintäänkin julma: kolme pistettä. Tuomaristot olivat sentään arvioineet Belgian viisun 71 pisteen arvoiseksi. On aivan eri asia palata kotiin viisureissulta 74 pisteen kuin kolmen pisteen viisuilijana. Toisena esimerkkinä voisi mainita Bulgarian Victoria Georgievan kappaleen Growing up is getting old, joka noudatti uskollisesti ajanmukaisten pophittien konventioita. Musiikin ammattilaisista muodostetut raadit sijoittivat muodollisesti pätevän paketin ymmärrettävän korkealle (sija 6), mutta kokonaisuus ei ollut kuitenkaan niin mieleenpainuva, että olisi houkutellut massoja äänestämään esitystä kärkisijoille asti (sija 18).

Raatien tympein tempaus oli Tanskan viihdyttävän kasaripastissin totaalinen dissaaminen torstain semifinaalissa. Yleisöäänestyksessä Tanskan Fyr og Flamme -duon viisu Øve os på hinanden keräsi seitsemänneksi eniten pisteitä, mutta murhaava raatitulos – vaivaiset yhdeksän pistettä – pudotti Tanskan finaalista. Vaikka raatien paluun (2009) myötä Euroviisujen taso on muuttunut huomattavasti ammattimaisemmaksi, tuomaristojen agendana ei pitäisi olla kaiken hauskuuden ja viihdearvon tappaminen.

Tanskan tuore viisuhistoria tarjoaa oivaltavan esimerkin euroviisuraatien nurjasta puolesta. Neljä vuotta sitten maata edusti Anja Nissen laululla Where I am. Kyseinen kappale oli kaikin puolin keskinkertainen, kädenlämpöinen ja täysin persoonaton, mutta varmasti oikeaoppisesti tuotettu, minkä myötä se täytti laadun ulkoiset tunnusmerkit. Vahvaäänisen Nissenin tulkinnasta ei löytynyt moitteen sijaa. Televisiokatsojia Tanskan viisu ei kiinnostanut sitten ollenkaan – semifinaalin äänestystuloksena oli vaatimattomat viisi pistettä. Raadit kuitenkin palkitsivat Tanskan suorituksen muhkealla pistepotilla ja Tanska eteni finaaliin – olemattomasta yleisöäänestyskannatuksesta huolimatta. Euroviisujen kehityksen kannalta ei ole suotavaa, mikäli Where I amin kaltaiset särmättömät ja kliiniset turhakkeet saavuttavat raatien ansiosta keskinkertaisia sijoituksia, ja osallistujamaita rangaistaan, kun ne kerrankin päättävät repäistä ja lähettävät kilpailuun Øve os på hinandenin kaltaisia hulluttelevia "kansallisia perversioita". Tasapäistämistä on maailmassa muutenkin tarpeeksi.

Negatiivisuus pois Euroviisuista!


James Newmanista 2000-luvun Jahn Teigen?


Vuonna 1975 Eurovision laulukilpailuihin lanseerattiin 12 pisteen äänestysjärjestelmä. Suomalaisen Heikki Seppälän idean pohjalta kehitetyn pisteytysjärjestelmän eräänä tavoitteena oli välttää kilpailuesitysten jääminen kokonaan pisteittä. Kaunis ajatus ei kuitenkaan toteutunut. Vuonna 1978 Norjan edustaja Jahn Teigen sai kyseenalaisen kunnian vastaanottaa ensimmäiset nollat.

Vuonna 2016 Euroviisuihin otettiin käyttöön nykyinen pisteytysjärjestelmä, jossa raatien ja yleisöäänestyksen pisteet jaetaan erikseen. Uudistuksen myötä jaettavien pisteiden määrä kaksinkertaistui kertaheitolla, joten nollan pisteen kohtaloiden uskottiin jäävän pysyvästi menneisyyteen. Valitettavasti tämän vuoden viisufinaalin äänestyksessä Iso-Britannian James Newman koki karun kohtalon: nolla pistettä niin raadeilta kuin yleisöltä.

Britannian kokema "double zero" on monien mielestä tuntunut tarpeettoman epäoikeudenmukaiselta tuomiolta. "Eihän Embers nyt niiiin surkea ollut", on kuulunut melko yleinen näkemys sosiaalisessa mediassa. Britannialla oli tänä vuonna hieman samanlainen ongelma kuin edellisissä viisuissa Darudella ja Sebastian Rejmanilla. Edustussävelmää tuskin ensisijaisesti luonnehdittaisiin huonoksi, mutta se on ikään kuin albumin yhdeksäs raita ja sellaisella on mahdotonta kilpailla muiden maiden valitsemia ykkössinglehittejä vastaan. Britit eivät ole muillakaan sektoreilla yltäneet tämänhetkisten Euroviisujen edellyttämälle tasolle: onnistuneen euroviisuesityksen on oltava kokonaisvaltaisesti ammattitaitoista työtä visuaalisuutta myöten – ja Ison-Britannian torvilavasteet olivat lähinnä hellyttävän kotikutoiset muiden maiden esityksiin verrattuna.

Norjalaisesta Jahn Teigenista tuli nollan pisteen tuloksensa jälkeen suorastaan kansallissankari ja hänen flopannut viisunsa Mil etter mil kohosi kotimaassaan listojen kärkisijoille. Viime viikolla viisuhistorian ensimmäisen tuplanollan saavuttanut Embers noteerattiin ensimmäistä kertaa Britannian listoilla – indielistalla(!) se sijoittui peräti seitsemänneksi. Olisikohan mahdollista, että britit onnistuisivat suhtautumaan tulokseensa huumorilla, mikä osaltaan hälventäisi saarivaltion kompleksista suhtautumista Eurovision laulukilpailuun.

Mietteitä toisesta ääripäästä


Ennen lauantain finaalin alkamista raapustin hätäisesti arviot suorien finalistien menestymismahdollisuuksista. Nyt huomaan sortuneeni melkoiseen ylioptimismiin. Viime vuosina on viljelty ahkerasti retoriikkaa kahdesta ääripäästä. Suorien finalistien sijoitukset noudattavat suorastaan kirjaimellisesti tätä ajanmukaista "trendiä": Italia ja Ranska olivat ykkönen ja kakkonen, loput neljä jäivät tylysti neljälle viimeiselle sijalle. Kaiken huipuksi bottom 4 -sijoitukset sinetöi historiallisen sokeeraava yleisöäänestystulos: Britannia, Saksa, Espanja ja Alankomaat saivat kaikki neljä yleisöäänestyksessä nolla pistettä. Vastaavaa ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin Euroviisujen historiassa. Etenkin Alankomaiden komeaäänisen Jeangu Macrooyn alhainen sijoitus ällistyttää. Kuvittelin vilpittömästi, että tänä vuonna järjestäjämaan edustaja voisi menestyä totuttua paremmin. Saksa jäi kuin jäikin toista kertaa putkeen nollille yleisöäänestyksessä.

Yleisöäänestyspisteiden julkistaminen aiheutti ristiriitaisia tuntemuksia. Nykyinen formaatti mahdollistaa huonoilla sijoituksilla retostelemisen, mitä ei perinteisesti mielletä Euroviisujen hengen mukaiseksi. Juontajat kertovat alhaisen pistemäärän ja kamerat kuvaavat kilpailijoita läheltä satojen miljoonien silmäparien pällistellessä. Vaatii aikamoista pokkaa ottaa vastaan heikko pistemäärä.

Toisaalta on myönnettävä tämänhetkisen käytännön synnyttävän parhaimmillaan kutkuttavaa televisioviihdettä. Saksan Jendrik ja Ison-Britannian James Newman karnevalisoivat nollan pisteen tuloksen. Varsinkin James Newman ansaitsee tittelin euroviisuhistorian kaikkien aikojen parhaana häviäjänä hänen tuulettaessaan ainutlaatuista tulostaan. Ja olihan siinä sydäntälämmittävää yhteisöllistä Eurovisio-henkeä, kun muiden maiden esiintyjät nousivat osoittamaan sympatiakannatusta Britannian delegaatiolle.

Siltikin tulevaisuutta silmällä pitäen miettisin vakavasti ovatko esiintyjien primitiivireaktiot tarpeellista ainesta televisioviihteen luomiseen. Tänä vuonna kokeneemmat konkarit, kuten Belgian Hooverphonic ja Portugalin Black Mamba, suhtautuivat alhaisiin yleisöpisteisiin huvittuneesti, mutta esimerkiksi San Marinon esiintyjäryhmä, Bulgarian Victoria ja Maltan vakavailmeinen Destiny vaikuttivat silminnähden pettyneiltä, enkä usko, että tuossa hetkessä tuntui miellyttävältä olla suorassa lähetyksessä kaiken huomion keskipisteenä. Pitäisin parempana ratkaisuna, että yleisöpisteet ilmoitettaisiin samalla tavalla kuin vuosina 2016–2018, jolloin pienimmät pistemäärät luettiin ripeästi ja huomio kohdistui yleisöäänestyksessä hyvin menestyneisiin. Toki Eurovision laulukilpailujen suorien lähetysten on elettävä ajan virtausten mukana. Kilpailu on kuitenkin selviytynyt pitkään ilman nöyryyttäville tosi-tv-konsepteille ominaisia piirteitä, ja näin soisi olevan jatkossakin.

Risuja myös Nikkielle


Täysiä pisteitä eivät ansaitse myöskään kilpailun järjestäjätahot. Ikävä tyylirikko sattui ensimmäisen semifinaalin lähetyksessä juontaja Nikkie de Jagerin vetämässä osuudessa, jossa kommentoitiin sarkastisesti euroviisuesityksissä penkin alle menneitä laulusuorituksia. Solistit ovat varmasti kuulleet riittävästi kuittailua epäonnistumisistaan uransa tähtihetkillä. Moisen nälvimisen ja ilkeämielisyyden ei pitäisi olla Euroviisujen arvojen mukaista.

Forza Italia!


Italia voitti Eurovision laulukilpailut kolmatta kertaa. Määrä saattaa kuulostaa vähäiseltä siihen nähden, kuinka usein maa on paistatellut tulostauluissa kärkisijoilla. Italian viisuhistoria onkin pullollaan ei-voittaneita klassikoita: kaikkein tunnetuimpana tietenkin ikivihreiden ikivihreä Volare (Nel blu, dipinto di blu) ja muina esimerkkeinä mainittakoon Ciao ciao bambina (Piove), , Era, Per Lucia, I treni di Tozeur, Gente di mare...

Voittoon ovat yltäneet ennen Måneskinia kaksi italialaisen musiikin suurnimeä: Gigliola Cinquetti ja Toto Cutugno. Gigliola Cinquettin Non ho l'eta vuodelta 1964 on tietenkin suuren luokan euroviisuklassikko, joka saavutti aikoinaan erään Euroviisujen ylivoimaisimmista voitoista (lähes kolminkertainen pistemäärä toiseksi sijoittuneeseen nähden) ja innosti saliyleisön osoittamaan kovaäänisesti suosiota esitykselle (viisujen varhaishistoriassa tilaisuutta paikan päällä seurasi harvalukuinen eliitti, joka käyttäytyi pääsääntöisesti erittäin hillitysti). Sen sijaan italialaisen musiikin ystäviä on harmittanut, ettei Italia ole sittemmin onnistunut voittamaan Euroviisuja perinteisellä italoiskelmällä. Toto Cutugnon Insieme vuodelta 1990 on maailmojasyleilevä yleismaailmallinen hymni. Måneskin toi voiton universaalilla rockilla – tosin ennakkoarvioiden mukaan yhtyeen esiintyminen huokui sellaista tietynlaista laadukasta tyylikkyyttä, joka on ollut useimmiten italialaisten viisuesitysten tavaramerkki.

Vaikka Italia on lähettänyt vuosikymmenien saatossa euroviisuedustajikseen nimekkäimpiä eturivin tähtiään, kiinnostus Euroviisuja kohtaan on ollut saapasmaassa vähäinen. 1960- ja 70-lukujen miljoonia myyneet euroviisuhitit eivät nousseet Italian listoille. Vuonna 1991 Eurovision laulukilpailu järjestettiin Roomassa, ja kilpailukaupunkiin saapuneet toimittajat hämmästelivät, kuinka olematon tapahtuman näkyvyys oli ikuisen kaupungin katukuvassa – yleensä viisujärjestelyt mylläsivät kilpailupaikkakunnan arjen täysin sekaisin. Vuoden 2011 euroviisufinaalin katsojaluku oli Italiassa jokseenkin sama kuin Suomessa (noin 1,3 miljoonaa) – harmi vain, että Italiassa on asukkaita ja potentiaalisia televisionkatsojia yli kymmenkertainen määrä.

Euroviisujen vähäpätöisen aseman vuoksi Italia vetäytyi kilpailusta kokonaan pois vuoden 1993 jälkeen. Italian yleisradio RAI kävi 1990-luvun alkuvuosina armotonta kilpailua kaupallisia televisiokanavia vastaan, eikä Eurovision laulukilpailu sopinut enää formaattina lauantai-illan parhaaseen katseluaikaan. Italia teki pyrähdyksen takaisin viisuihin vuonna 1997, jolloin San Remon voittajaduon Jalissen oli tarkoitus hakea viisut Italiaan. Kaivattua voittoa ei tullut, neljäs sija ei lisännyt italialaisten viisuinnostusta. Vuodesta 1998 lähtien Italia pysyi visusti poissa viisuperheestä. Viisufanit haikailivat Italian perään. Euroviisujen uutis- ja fanisivustoille putkahti vuosittain aprillipäivinä uutinen Italian paluusta viisulavoille. Myös EBU tiedotti julkisesti tavoittelevansa Italiaa takaisin euroviisulavalle.

Vuoden 2010 viimeisinä päivinä koitti ilmoitus, jota oli odotettu kuin kuuta nousevaa: Italia paluu euroviisuosallistujien listaan vuoden 2011 kilpailuun oli totisinta totta. Italian RAI on kuulunut jo vuosikymmeniä Eurovision suurimpien rahoittajamaiden joukkoon, joten euroviisusääntöjen mukaan Italialla on automaattinen osallistumisoikeus Euroviisujen finaaliin. Italian comebackin vastaanotto oli mitä lämpimin: Raphael Gualazzin viehättävä jatsahtava numero Madness of love (Folia d'amore) sijoittui – raatien avustamana – peräti toiseksi! Paluunsa jälkeen Italia on lunastanut paikkansa Euroviisujen kestomenestyjänä. 2010-luvulla maa jäi vain kahdesti kärkikymmenikön ulkopuolelle. Kärkipään sijoitukset ovat seuranneet toistaan: Il Volo kolmas (2015), Francesco Gabbani kuudes (2017), Ermal Meta & Fabrizio Moro viides (2018) ja Mahmood toinen (2019). Uuden Italian voitto on ollut oikeastaan vain ajan kysymys. Tänä vuonna edellisten kisojen hopeamitalisti kirkasti mitalinsa kultaiseksi.

Ensi vuonna Eurovision laulukilpailu järjestettäneen Italiassa. Italia on ollut vuodesta toiseen ennakkosuosikki ja useimmiten Torinoa on väläytelty potentiaaliseksi kilpailukaupungiksi, mikäli voitto osuisi kohdalle. Aikaisemmat italialaiset euroviisukaupungit ovat olleet Napoli (1965) ja Rooma (1991). Onneksi Eurovision laulukilpailun organisoiminen on nykyään huomattavasti täsmällisempää kuin kolmekymmentä vuotta sitten Italian isännöidessä edellisen kerran viisuja. Vuoden 1991 Eurovision laulukilpailut ovat jääneet historiaan lähinnä hämmästyttävän kaoottisista järjestelyistään. Italialainen kaaos vallitsi niin kilpailun kulisseissa kuin suorassa lähetyksessä. Aikataulut ja logistiikka pettivät tykkänään. Kilpailijoiden lehdistötilaisuuksia peruttiin. Orkesteri soitti luvattoman huonosti. Vielä kenraaliharjoituksessa vilisi teknisiä ongelmia. Televisionkatsojille koheltamisen välittivät kilpailun juontaneet kaksi italialaista euroviisuvoittajaa, jotka hoitivat hommansa lähes kokonaan italiaksi – eivät Eurovision virallisilla kielillä englanniksi ja ranskaksi. Äänestysprosessi äityi aikamoiseksi farssiksi. "I have never heard so much talk on the Eurovision stage in all my life", tuskastui BBC:n legendaarinen viisuselostaja Terry Wogan. Kuin kohtalon ivaa: juuri nämä kaksi säheltäjää olivat ruorissa, kun oli ratkaistava Euroviisujen ainoa tasapelitilanne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti