Kaikkien aikojen diskoiskelmä-albumit

Finnhitsaaja-blogissa on suomidiskoteeman aikana esitelty neljä genren klassikkoalbumia: Mona Caritan Mikä fiilis (1983), Seija Simolan Ota kii, pidä mua (1985), Beritin Sinä olet hän (1984) sekä Meiju Suvaksen debyyttialbumi (1982). Luonnollisesti suomidiskon aikakaudella julkaistiin edellämainittujen neljän pitkäsoiton lisäksi muitakin timanttisia älppäreitä. Pyrin tässä suomidiskoteeman viimeisessä artikkelissa esittelemään tusinan verran albumikokonaisuuksia, jotka joko ovat poikkeuksellisen tasokkaita diskoiskelmälevyjä tai kiteyttävät jotain todella olennaista suomidiskon aikakaudesta tavalla tai toisella. Vaikka suomalainen pop-iskelmäteollisuus nojautui 1970-luvun jälkipuoliskolla ja 1980-luvun alkupuoliskolla voimakkaasti diskomentaliteettiin, eivät nämä albumit – kuten eivät Mona Caritan, Seijan, Beritin ja Meijunkaan albumit – ole sataprosenttisia diskolevyjä vaan sisältävät diskosoundien lisäksi perinteisempää iskelmäainesta ja balladeja. Sen vuoksi lieneekin osuvampaa käyttää suomidisko-käsitteen sijaan ilmaisua diskoiskelmä. Valikoidut älppärit esitellään kronologisessa järjestyksessä.

Disco Shock (PSO, 1978)

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Baccara-ilmiö valloitti Suomen vuodenvaihteessa 1977–78, suomalaisten levy-yhtiöiden oli myönnettävä, että kansakunta on todella hurahtanut diskohuumaan. Baccaran albumista tuli ensimmäinen ulkomainen pitkäsoitto, joka myi Suomessa yli 100 000 äänitettä. Diskobuumin jyllätessä kuumimmillaan PSO-levy-yhtiön Timo Lindström ideoi diskohenkeä sykkivän albumikokonaisuuden. Disco Shock nimisellä albumilla kuullaan peräti kahdeksan Baccara-hitin suomenkieliset versiot, joiden esittäjäksi on merkitty mystinen Mami. Todellisuudessa Mami on itse asiassa duo – eikä mikä tahansa duo, sillä sen muodostivat Maarit ja Irina Milan, jotka olivat tuohon aikaan Suomen työllistetyimmät taustalaulajat. Maarit ja Milan toimivat taustalaulajina myös Baccaran Suomen-kiertueella. Legendaarisen huhun mukaan pohjoisen sääoloihin tottumattomat espanjattaret olivat kiertueen viimeisillä keikoilla menettäneet äänensä kokonaan, joten he vain aukoivat suutaan Maaritin ja Irina Milanin toimiessa varsinaisina laulajina.

Useiden Baccaran ensimmäisten hittien suomenkieliset versiot olivat ennen Disco Shockin ilmestymistä tulleet tutuiksi muiden artistien esittäminä. Yes sir I can boogien ja Cara mian levytti suomeksi Eini (Yes sir, alkaa polttaa ja Rakastua voisit aivan pikkuisen), Sorry I'm a ladyn Lea Laven ja Vicky Rosti (Sorry, jos oon lady), Darlingin Mirumaru-trio (Haavein), Love you till I dien Taiska (Sulle ainiaan) ja Koochie-Koon Bon Bon -duo (Yksi yö). Mamin levytyksissä hyödynnettiin samoja suomenkielisiä käännöksiä. Yes sir, alkaa polttaa onkin itse asiassa Irina Milanin sanoittama. Sen sijaan Mami-duo on tiedettävästi ainoa, joka on levyttänyt suomeksi Mad in Madridin, johon Raul Reiman kirjoitti suomenkielisen tekstin Si, Si Senjor. Baccara levytti esikoisalbumilleen myös sähäkän diskoversion Granada-ikivihreästä. Agustín Laran legendaarisen Granadan olivat aikoinaan levyttäneet suomeksi niin Kipparikvartetti Kauhko Käyhkön tekstittämänä kuin Vieno Kekkonen Saukin sanoittamana. Disco Shockia varten Mami levytti disko-Granadasta aivan uuden suomenkielisen sanoituksen, jonka oli niin ikään kynäillyt Raul Reiman. Kahdeksan Baccara-hitin lisäksi Mami levytti Disco Shockille suomenkielisen version 1960-luvun hitistä Black is black (Mustaa vain), joka oli ranskalaistrio La Belle Epoquen versiona noussut listojen kärkeen vuosina 1976–77.

Maaritin ja Milanin diskolevytysten vuoksi Disco Shock on noussut vuosikymmenien saatossa todelliseksi suomidiskon kulttiklassikoksi. Yhdeksän Mami-levytyksen lisäksi Disco Shockilla on viisi muuta PSO-artistien levytystä, kuten muun muassa Mona Caritan ensilevytys vuodelta 1978: Mona Caritan ja Tuula Sipisen muodostaman Cissy-duon Taas taas (alun perin Penny McLeanin Dance bunny honey) on noussut suomidiskon ystävien keskuudessa suureen suosioon. Todellista kulttikamaa Disco Shockilla edustaa myös ehdottomasti Paula Koivuniemen päätön Disco Cha Cha, jonka aikana camp-mittari värähtää todella korkeisiin lukemiin. Ainutlaatuinen harvinaisuus aikakaudelta ennen Paula Koivuniemen lopullista läpimurtoa. Miespuolisia vokalisteja Disco Shockilla ovat Rexi, klassisen musiikin puolelle myöhemmin siirtynyt Raimo Laukka sekä sangen tuntemattomaksi jäänyt Timo Vesa. Kaksi viimeisenä mainittua levyttivät omat versionsa tuon hetken hittisävelmistä Ollaan lähekkäin ja Jos ystävään luottaa voit – Jamppa Tuomisen suurhittiä harva tuskin luokittelisi ensisijaisesti diskoksi, vaikka poljento kieltämättä onkin ajanmukainen.

Vicky Rosti – Oon voimissain (Finndisc, 1979)

Virve "Vicky" Rostin viides albumi on ainakin omissa listauksissani yksi kaikkien aikojen kotimaisia diskolevyjä. Kymmenen kappaleen kokonaisuus sisältää melkoista diskotykitystä alusta loppuun. Kiihkeän diskoputken katkaisee oikeastaan ainoastaan raita B3 – älppärin ainoa slovari Sua en voi unohtaa, joka on suomenkielinen versio Leo Sayerin hitistä I can't stop loving you. Muutoin albumi on sangen vauhdikas ja sen reipasta yleisilmettä ryydittävät Vickyn energinen ja jäntevä äänenkäyttö sekä Veikko Samulin muhkeat sovitukset. Kaikki albumin kymmenen laulua ovat käännösversioita aikansa menestyshiteistä.

Albumi sisältää muutaman diskomusiikin suurklassikon. Gloria Gaynorin I will survive ja Anita Wardin Ring my bell olivat vuonna 1979 kuumaakin kuumempia hittejä, jotka olivat nousseet listaykkösiksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Suomenkieliset versiot saivat nimekseen Oon voimissain ja Soita kelloain. Diskomusiikin aikakaudella vanhoja ikivihreitä tuunattiin uuteen uskoon. Eruption-yhtye menestyi One way ticket to the blues -klassikon diskoversiolla. Theresa Rosenius oli jo vuonna 1965 levyttänyt laulun suomeksi nimellä Menolippu, ja Eruptionin päivityksen myötä Menolippu taipui diskoasuun. Etenkin Oon voimissain ja Menolippu ovat todellisia Finnhits-klassikoita, jotka Virve saa esittää edelleen jokaisella keikallaan.

Menolipun tapaan albumin mahtipontinen aloitusraita Koputa puuta on diskotuunaus vanhasta ikivihreästä. Amii Stewart levytti vuonna 1979 diskoversion Eddie Floydin Knock on woodista. Jo kyseinen aloitusraita kiteyttää osuvasti albumin nuorekkaan tyylin: sen soundimaailma on suomalaiseksi tuon ajan "iskelmälevyksi" suorastaan päällekäyvän jyräävä ja Virven rock'n'rollista vaikutteita ammentava raju lauluääni ei pyytele anteeksi keneltäkään. Myös albumin tekstimaailma on paikoitellen jopa roisi. Esimerkikiksi laulun Antaudun (alun perin The Three Degrees -trion Givin' up, Givin' in) eroottissävyisessä sanoituksessa valmistaudutaan hekumaan varatun miehen kanssa ("tosi mies mua miellyttää / pojat puolitiehen jää") ja kehotetaan koskemaan hellästi rinnan nipukkaa. Eikä edes haittaa, että mies on varattu, sillä ilmeisesti vaimokin on touhuamassa jossain muualla ("paremmin sen aina teen / kuin sun vaimos vieraalleen")... Oharissa (samaisen The Three Degreesin The Runner) taas "sä otat minut silmilläsi tässä näin" ja odotetaan hyväilyjä ja kiihottuneita sanoja. Oon voimissain -albumin laulujen sanoituksista vastaavat Pertti Reponen ja Raul Reiman (paitsi Menolippu, jonka Saukki oli sanoittanut jo 1960-luvulla). Nuoremman sukupolven kynäniekkana Reiman ei kaihtanut kirjoittaa suorasukaisempia sanoituksia.

Kokonaisuutena Oon voimissain on Virve Rostin uran onnistuneimpia pitkäsoittoja. Klassikkohittien lisäksi esimerkiksi Ohari ja Soitto soikoon vaikka aamuun ovat mitä mainioimpia diskobiisejä. Albumin kaikki levytykset on julkaistu CD-formaatissa Virven kahdella 20 suosikkia -sarjan kokoelmalla.

Paula Koivuniemi – Vie minut pois (Finnlevy, 1980)

Tietenkin Paula Koivuniemen klassikkoalbumin diskopitoisuus voidaan kyseenalaistaa, kun levy sisältää muun muassa sellaisia balladeja, kuten Veikko Samulin säveltämän Laulut kun kuolevat (upea kappale, by the way) tai Toivo Kärjen Kun vaivut sylissäni uneen (erittäin hieno biisi tämäkin). Halusin kuitenkin nostaa tämän albumin tässä yhteydessä esille, koska mielestäni Paula Koivuniemen läpimurtoalbumi kuvastaa osuvasti sellaista ajan henkeä, missä niin kutsuttu valtavirran iskelmäkulttuuri alkoi selvästi ottaa vaikutteita diskomusiikin elementeistä, vaikka itse musiikkityyli ei tyylipuhdasta diskoa olisikaan. Siinä missä Vicky Rostin albumille valikoitiin kymmenen angloamerikkalaista diskohittiä, Paula Koivuniemen Vie minut pois -albumi sisältää enimmäkseen kotimaisia sävellyksiä. Vuonna 1966 levytysuransa aloittanut Paula Koivuniemi edusti moneen 1970- ja 80-lukujen diskoartistiin (esim. Eini, Vicky, Satu Pentikäinen, Päivi Kautto-Niemi...) verrattuna "vanhan liiton iskelmälaulajaa", jonka laulutyyli oli saanut vaikutteita menneiden vuosikymmenien jatsahtavista fokseista. 1970-luvun viimeisinä vuosina disko alkoi olla jo niin dominoiva ilmiö, että miltei jokaisen kotimaisen iskelmälaulajan levytystuotantoon tuli vähintään jonkinlaisia vaikutteita diskomusiikista. Esimerkiksi jo Paulan vuonna 1978 julkaistu Sinulle vain -albumi sisältää runsaasti diskosävyjä.

Esa Niemisen tuottama Vie minut pois -albumi valmistettiin aikana, jolloin kotimaisten iskelmälevytysten säestyksistä vastasivat vielä suuret kokoonpanot: tälläkin albumilla soittaa 12-henkinen jousiryhmä ja viisihenkinen puhallinsetti. Albumin kappaleiden sovituksissa erityisesti jousissa ja puhaltimissa käytetään samanlaisia ratkaisuja kuin 1970- ja 80-lukujen vaihteen diskomusiikissa. Tyyli korostuu etenkin albumin vähemmän tunnetuissa raidoissa, kuten Markku Johanssonin säveltämissä ja sovittamissa kappaleissa Lähimmäinen ja Minun kotini kaukana on. Albumin tunnetuimmat laulut luokitellaan nykyään jo suvereenisti diskoiskelmän klassikoiksi: Fredin säveltämä vauhdikas nimikkokappale Vie minut pois, Niemisen raflaava Meren taa sekä tietysti Tummat silmät ruskea tukka – alun perin ranskalaisen euroviisuvoittajan Marie Myriamin levytys Le cœur somnambule. Kotimaassaan Ranskassa laulu ei herättänyt juuri minkäänlaista huomiota, mutta Suomessa Tummat silmät, ruskea tukka oli vuoden 1980 suurin kotimainen hitti, mikä nosti Paula Koivuniemen lopullisesti eturivin iskelmätähtien joukkoon. Vie minut pois -albumia myytiin huikeat 70 000 äänitettä, minkä myötä Paula Koivuniemi vastaanotti sekä kulta- että timanttilevyn.

Vie minut pois -albumi on julkaistu CD-painoksena vuosina 1989 ja 2012, sekä vuonna 2009 2in1-sarjassa yhdessä Paulan toisen klassikkoalbumin Luotan sydämen ääneen (1982) kanssa.

Armi Aavikko – Armi (Scandia, 1981)

Helmikuussa 1977 Miss Suomeksi kruunattu Armi Aavikko nousi saman vuoden keväällä kotimaisen musiikkibisneksen huipulle Dannyn rinnalla. Ilmiömäisen hellyysbuumin lanseerannut duo julkaisi kaksi albumia vuosina 1978 ja 1979. Molemmat Dannyn ja Armin albumit sisältävät kummaltakin duon osapuolelta myös soololevytyksiä. Vuonna 1980 Armi levytti soolona Luxemburgin euroviisusta Le Papa Pingouin pöpihauskan suomenkielisen version Isä-pappa pingviini. Pikkuhiljaa aika alkoi olla levy-yhtiön setien mielestä kypsä Armin omalle sooloalbumille, joka näki päivänvalonsa loppuvuodesta 1981.

Armin sooloalbumi sisältää 12 levytystä, jotka ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta käännöskappaleita. Levyn suurin hitti on ehdottomasti Iltaloma – suomenkielinen versio Anekan superhitistä Japanese boy, joka oli noussut listojen kärkeen niin Suomessa kuin kotimaassaan Britanniassa. Armin Iltaloma, joka julkaistiin singlenä ennen albumin ilmestymistä, nousi jukeboksien kuuntelua mittaavalla listalla peräti viidenneksi. Iltaloman lisäksi levyltä on jäänyt elämään muun muassa Radiotähti. Veepee Lehdon kynäilemä suomenkielinen sanoitus The Bugglesien hittiin Video killed the radio star on menestynyt toistuvasti äänestyksissä, joissa on äänestetty kaikkien aikojen käsittämättömimpiä käännöskappaleita. Mukana on myös Agadou – kappale, josta tuli legenda vasta muutama vuosi Armin levytyksen jälkeen. Alun perin Agadou on ranskalaismarokkolainen sävellys 1970-luvun alkuvuosilta. Vuonna 1981 saksalainen Saragossa Band teki laulusta diskoversion, mikä lieneekin toiminut Armin version esikuvana. 1984 brittiläinen Black Lace julkaisi oman versionsa Agadoo. Black Lacen levytys myi kuin häkä, mutta se on valittu Britanniassa toistuvasti kaikkien aikojen korneimmaksi tai huonoimmaksi musiikkikappaleeksi.

Albumin vähemmän tunnetuista lauluista miellyttävää aikansa kuvaa edustavat alun perin Ottawanin tuotannosta napatut Kaksi kulkijaa (Shubidube love) ja Tanssi kanssani hiljaa (Sing along with the juke-box). Levyn kohokohtiin voisi luokitella ehdottomasti kappaleen Kiitos sulle – alun perin islantilainen kappale Í Reykjavíkurborg, josta saksalaiset levytuottajat väänsivät englanninkielisen version My home town. Älppärille sisällytettiin myös Armin levytys saman vuoden Irlannin vauhdikkaasta euroviisusta Horoscopes (suomeksi yllätyksettömästi Horoskoopit), jonka trio nimeltään Sheeba esitti kimaltelevissa glitterasuissa.

Soololevyn aikoihin Armin imagoa pyrittiin muuttamaan luonnollisesta teinimissistä ja hellyyden lähettilättärestä seksikkäämpään ja itsevarmempaan suuntaan. Kakkosraita Tahdon tänään saada (alun perin tanskalaisen The Lollipopsin 1960-luvun hitti Do you know how much I love you – juuri se sama laulu, jonka Sliipparit väänsivät muotoon Muistatkos kuka kaivoon putos) kertoo melko suorasukaisesti siitä itsestään, mutta levytys lienee tehty pilke silmäkulmassa – sen verran koomisilta taustakuoron "ou jeah!" -huohotukset kuulostavat.

Vickyn ja Paulan albumeihin verrattuna Armin levyllä on käytetty enemmän syntetisaattorisoundeja. Albumin soundimaailman primus motorina toimi Veikko Samuli, joka sovitti kaikki älppärin levytykset yhtä lukuun ottamatta. Petri Tuunaisen kirjoittamassa Armi Aavikko -elämäkerrassa Veikko Samuli on pahoitellut, että 1980-luvun alkuvuosina iskelmälevyjen tekeminen oli melkoista tehtailua, minkä vuoksi Arminkin albumi jouduttiin valmistamaan sangen nopealla aikataululla. Sekä tuottaja että artisti olisivat toivoneet enemmän aikaa pitkäsoiton työstämiseen. Vaikka Iltaloma olikin menestynyt listoilla lupaavasti, itse albumi ei kuitenkaan ollut mikään valtaisa listamenestys. Aikalaisarvioissa kriitikot totesivat älppärin olevan "keskitason diskoilu", mutta kiinnittivät huomiota Armin kehittyneen laulajana huomattavasti sitten ensimmäisten levytysten.

Alkuvuodesta 2002 Armin yllättävän poismenon jälkeen Warner Music Finland julkaisi 20 kappaleen muistokokoelman Armi Aavikko, johon sisällytettiin Armin soololevyn 12 kappaleesta kymmenen. Ulkopuolelle jäivät Sunnuntaiaamu sekä albumin ainoa kotimainen sävellys, Raul Reimanin kynäilemä renkutus On tytöt poikia kiinnostaneet.

Nisa Soraya – Nisa (Finnlevy, 1982)

"Oikein olen Singaporesta", kertoi Nisa Soraya vuoden 1981 euroviisukarsinnoissa, kun lähetyksen juontanut Erkki Pohjanheimo uteli mistä kaukaa hän onkaan kotoisin. 1980-luvun alkupuoliskolla eksoottinen Nisa Soraya oli todellinen väriläiskä Suomen muutoin niin homogeenisellä iskelmäkentällä. Nisa oli saanut 1970-luvun lopulla Singaporessa kiinnityksen TeePees-yhtyeen Euroopan-kiertueelle. Suomen-keikalla hän kohtasi Markku Aron. Markku ja Nisa löivät hynttyyt yhteen ja esittelivät nuorta onnea viisukarsinnoissa kilpailuesityksessään Mun suothan tulla vierees sun.

Vuonna 1982 alettiin valmistaa Nisan omaa pitkäsoittoa. Singaporesta Suomeen muuttanut artisti puhui hädin tuskin auttavasti suomea, mutta se ei levytuottajia haitannut. Veikko Samulin mukaan Nisa Soraya sai suomen kielen svengaamaan ainutlaatuisella tavalla. Kuunnelkaapa vaikka albumin raitaa Olen onnellinen nainen. Kuinka vastustamattomalta kuulostaakaan, kun Nisa laulaa viekoittelevasti: "Moni maa ja maanosaa monta taakseni jäänyt on".

Esa Niemisen tuottamalla albumilla on melko korkea kotimaisuusprosentti, sillä kymmenestä uudesta laulusta peräti puolet on kotimaista alkuperää. Nisan levyn hitti on tietysti Veikko Samulin säveltämä Huone 105, joka oli parhaimmillaan jukeboksien kolmanneksi kuunnelluin kappale. Kasarihitti on sittemmin kelvannut muidenkin artistien repertuaariin. Iskelmäpoikien makuhermoihin ovat iskeneet myös Kim Kuusen säveltämä Helsingissä sataa ja Niemisen vauhdikas diskoilu Ota vaan, jonka on myöhemmin levyttänyt myös Paula Koivuniemi. Lisäksi Jori Sivosen tarttuva albumiraita Tule ja vie edustaa mitä tyylipuhtainta kotimaista kasari-iskelmää. Albumin käännösbiiseistä parhaiten on jäänyt elämään Pointer Sistersien Slowhand-hitistä väännetty Kiiruhda hiljaa. Nisa itse ihaili kovasti Sheena Eastonia ja hänen tuotannostaan Nisan levylle valikoitiin I'm not worth the hurt (En ole sen arvoinen) sekä iskevä A letter from Joey (Kotiin), jonka voisi luokitella albumin parhaimmistoon. Mielenkiintoinen kuriositeetti on vinyylin A-puolen päättävä seitsemänminuuttinen Markku Aro -potpuri, jossa Nisa laulaa mielitiettynsä 60- ja 70-luvun hittejä. Veikko Samulin käsittelyssä pop-klassikot on sovitettu ajanmukaiseen diskoasuun.

Nisa Sorayan kokopitkä on sangen onnistunut kasaridiskoalbumi, jonka materiaali olisi varmasti kelvannut monelle muullekin saman genren laulajalle. Kokonaisuuden kruunaa kuitenkin juuri Nisa, jonka artistiura Suomessa on ehdottomasti kiehtovimpia ilmiöitä suomidiskon aikakaudella. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyse on ammattitaitoisesta laulajasta ja esiintyjästä, joka oli luonut uraa viihdetaiteilijana jo kauan ennen saapumistaan Suomeen.

Aiheesta muualla:

Siironen Janne: To Finland With Love... Nisa Soraya Suomessa 1980–1985 NRGM-palvelimessa

Emilia – Emilia (Discophon, 1982)

Suomidiskon kiihkeimpinä vuosina italodiskoa suomalaisille levylautasille pyrki tarjoamaan laulajatar nimeltään Anne Luoto – taiteilijanimeltään Emilia. Emilian ensimmäinen valtakunnallinen esiintyminen tapahtui lokakuussa 1981 Yleisradion Iltatähti-ohjelmassa, jossa hän esitti Satan in loven eli "laulun rakastuneesta saatanasta", kuten juontaja Mikko Alatalo asian ilmaisi. Chrisse Johansson oli kynäillyt suomenkielisen sanoituksen La Bellinin levytyksestä. Juha Rantalan tietolähteiden mukaan suomenkielinen levytys olisi tehty vieläpä ilman asianmukaisia käännöslupia. Satan in love on vuosien saatossa muodostunut melkoiseksi camp-klassikoksi. Rumba-lehti kirjoitti neljä vuotta sitten, kuinka "Satan in love saattaa hyvinkin olla se suomidiskon lakipiste, jonka jälkeen mikään ei ole tuntunut miltään". Englanninkielisen "satan"-sanan ääntäminen on herättänyt huvittuneisuutta, mutta samalla tavalla se lausutaan alkuperäisessä levytyksessäkin.

Vuonna 1982 julkaistiin Emilian kokopitkä älppäri. Kassu Halosen tuottama albumi sisältää kymmenen levytystä, jotka ovat yhtä lukuun ottamatta käännöskappaleita. Lauluista suurin osa on italialaista alkuperää ja niihin on kynäilty vihjailevia ja pikkutuhmia suomenkielisiä sanoituksia. Jo laulujen nimet (Villikissa, Tuokio paratiisissa, Aah mikä yö) tiivistävät hyvin albumin tematiikan. Lisäksi on mainittava, että vinyylin kansikuva – jossa huomio kiinnittynee tympeähkön ilmeen sijaan paljastavaan kaula-aukkoon – oli tuohon aikaan poikkeuksellisen rohkea iskelmälevylle. Sanoitukset on merkitty Emilian itsensä ja nimimerkki Mimosan (Hilkka-Liisa Eirtovaara) nimiin.

Emilian albumi ei aikoinaan herättänyt suurta huomiota, mutta vuosien saatossa levy on noussut todelliseksi kulttiklassikoksi iskelmäpoikien keskuudessa. Lisäksi vinyyli on hipstereiden suosimissa kuppiloissa DJ:den ahkerassa käytössä. Hullunkuriset sanoitukset ja Emilian ei-niin-vahva lauluääni luovat kokonaisuuden, joka on varmasti yksi campeimpia suomidiskon aikakaudella julkaistuja pitkäsoittoja. Emilian älppäriä myytiin aikoinaan todella pieni määrä, joten tiedostavat levykauppiaat osaavat pyytää LP:stä nykyään hyvän hinnan. Kuulemani mukaan levymessuilla vinyylistä olisi maksettu useita satasia.

Vuonna 1984 Emilia levytti vielä Polarvoxille singlen Päin tähtiä kiidän / Heitetään huomiseen huolet ja kilpaili Kevään sävelen alkukarsinnassa laululla En tunteita tuhlaa. Sen koommin hänestä ei ole kuultu.

Frederik – Roadstar (Reetu Records, 1983)

Jotta ei menisi aivan all female -blogipostaukseksi, valitaan joukkoon edes yksi miesartistin albumi.

Junttidiskon kuninkaaksi itseään tituleeraava Frederik sai 1970-luvun viimeisinä vuosina uransa nousuun diskontäyteisillä levytyksillään. Tsingis Khan -albumista (1979) Frederik vastaanotti ensimmäisen kultalevynsä. Kultalukemiin ylsivät myös kaksi seuraavaa älppäriä Kolmekymppinen (1980) ja Alta pois (1981). Komea albumiputki sai jatkoa keväällä 1983, kun julkaistiin pitkäsoitto nimeltään Roadstar. Roadstaria voisi luonnehtia Frederikin uran kaikkein "diskoimmaksi" albumikokonaisuudeksi. Vaikka albumilla ei olekaan Tsingis Khanin, Kolmekymppisen tai Titanicin kaltaista ikivihreää megahittiä, levy sisältää toinen toistaan mainioimpia kasari-iskelmiä. Useampien laulujen teemat ja aiheet sopivat valtakunnan viralliselle macholle kuin nyrkki silmään.

Roadstarin levytyksistä parhaiten elämään lienee jäänyt miehistä uhoa uhkuva Rensselit pykälään, joka on Raul Reimanin käsialaa. Supisuomalainen mies saa puolustuspuheenvuoronsa myös kappaleessa Kiskonpätkä. Laulussa Reetu laulaa armottoman syntsabiitin säestyksellä, kuinka todellisia tosimiehiä ovat rehelliset ja oikeudenmukaiset metsien miehet. Kappaleen on kynäillyt Pave Maijanen salanimellä D. Ovi mittatilaustyönä Reetua varten. Bileiskelmien eliittiä Roadstarilla edustavat ehdottomasti Kasakkapartio ja Simson. Kasakkapartio on diskoversio legendaarisesta neuvostoliittolaisesta taistelulaulusta Poljuško-pole, jota Länsi-Euroopassa markkinoitiin kasakkapatrullin lauluna. Kipparikvartetti oli levyttänyt laulun suomeksi jo vuonna 1956, ja Roadstar-albumilla Reetu päivitti sen diskoasuun. Simson on taas Veikko Samulin ja Juha Vainion kynäilemä menopala, joka sopii hyvin Frederikin suurmiehistä kertovien camp-diskoiskelmien sarjaan.

Albumin levytyksistä muun muassa Jos ollaan yhdessä viimeisen kerran (säv. Veikko Samuli), Marita (säv. Raul Reiman) ja Milla (säv. Jori Sivonen) edustavat tyypillistä koneiskelmän soundia, jota kuultiin tuohon aikaan esimerkiksi supersuositun Kake Randelinin albumeilla. Elettiin aikaa, jolloin syntetisaattorit ja rumpukoneet dominoivat iskelmälevytyksiä. Roadstarilla halutaan päästä Maritan ja Millan lisäksi muhinoimaan Reginan kanssa. Vuonna 2002 Frederik levyttikin kaikki kolme laulua potpurille, joka sai nimekseen osuvasti Menneet heilat. Älppärin hempeämmät kappaleet Siipirikko ja Yön kukka olisivat sopineet yhtä hyvin vaikkapa Jamppa Tuomisen levytysrepertuaariin – jälkimmäisen Veikko Juntusen kynäilemän laulun Jamppa levyttikin muutamaa vuotta myöhemmin.

Roadstar on miellyttävä kokonaisuus Frederikin uran kulta-ajalta. Kassu Halonen – joka on sovittanut suurimman osan levyn kappaleista – on luonut soundimaailman, joka toimii kuin tyylipuhtaana malliesimerkkinä kasari-iskelmien tyylistä. Albumi oli kolmen kuukauden ajan Suomen albumilistalla, ja lisäksi suomalaiset luukuttivat singlejä Roadstar / Jos ollaan yhdessä viimeisen kerran ja Rensselit pykälään / Milla aktiivisesti jukebokseissa. Roadstar on ensimmäinen Frederikin oman levy-yhtiön Reetu Recordsin julkaisu. Herra Sysimetsä – jolla on usein taipumusta melkoiseen liioitteluun ja omien saavutustensa suurenteluun – on väittänyt, että Roadstar olisi myynyt yli 50 000 kappaletta, mutta ei saanut minkäänlaista timanttilevyä, koska Reetu Records ei kuulunut Ääni- ja kuvatallennetuottajat ÄKT:hen. Uskokoon ken haluaa...

Minna Ikonen – Elkeet kuin pedolla (Levytuottajat, 1984)

1980-luvun alkupuoliskolla muodissa olivat naisten esittämät rempseät juntti-iskelmät. Tyylilajin suosituimpia edustajia olivat esimerkiksi Anita Hirvonen ja Tarja Ylitalo. Samanlaista genreä pari piirua nuorekkaammalla ja diskommalla otteella tarjosi 1980-luvun puolivälissä tummaääninen Minna Ikonen, jonka levytysura jäi kahden albumin mittaiseksi. Ikosen esikoissingle Elkeet kuin pedolla / Hyväile mua ääneti julkaistiin vuonna 1983. Aluksi levytykset eivät herättäneet huomiota, mutta seuraavan vuoden puolella Elkeet kuin pedolla nousi listoille. Jukebokseissa se oli parhaimmillaan kahdeksanneksi kuunnelluin levy. Menestyksen myötä alettiin valmistaa Minna Ikoselle kokonaista albumia. Ensimmäinen pitkäsoitto Elkeet kuin pedolla sisältää 12 levytystä, jotka ovat kaikki kotimaisia sävellyksiä. Lauluja ovat säveltäneet Jori Sivonen, Matti "Fredi" Siitonen, Antti Hyvärinen ja Bruno Korpela, joka on vastannut kaikkien levytysten sovituksista. Kaikki sanoitukset ovat syntyneet Vexi Salmen kynästä – levyttihän Minna Ikonen Vexi Salmen Levytuottajat-levy-yhtiölle.

Minna Ikosen debyyttiälppäri on noussut suomidiskon ystävien keskuudessa melkoiseksi kulttiklassikoksi erityisesti mainioiden kasarirallatustensa vuoksi. Elkeet kuin pedolla, Kissimirri, Vitsit vähissä, Pilvetön taivas ja kuuma hellekesä, Jöröjukka ja Münchausen ovat ryydittäneet jo vuosikausia iskelmäpoikien illanviettoja. Sävellykset ovat tarttuvia renkutuksia ja sanoitukset sen verran yksinkertaisia, että lauluja on helppo laulaa mukana jo muutaman kuuntelukerran jälkeen. Kerrasta poikki -hittiä muistuttavassa Vitsit vähissä -kappaleessa on ehdottomasti yksi koko kotimaisen iskelmähistorian mahtavimmista modulaatioista. Münchausenin kohdalla camp-mittari värähtää jo melko korkeisiin lukemiin.

"Jos juttus joskus painettais
niin suosion ne suuren sais
ja Ruususetkin häviäis
ja Topeliuskin toiseks jäis."

Vaikka miessukupuolen edustajat saavatkin monissa Ikosen kappaleissa huutia, niin Jöröjukka on ylistyslaulu kaikille tossun alla eläville tuppisuille, jotka ovat "varmaan jo syntyneet luonnostaan naisia palvelemaan". Kuinkakohan tosissaan Vexi Salmi on rustaillut näitä sanoituksia? Kissimirri-kappaleen tarttuvaa kertosäkeistöä kuunnellessa tulee mieleen, että onkohan kroatialainen säveltäjä Rajko Dujmić plagioinut sitä Jugoslavian euroviisuvoittajaan Rock me (1989)? Minna Ikosen levytyskappaleisiin oman hersyvän aspektinsa luovat arkirealismista kumpuavat sanoitukset. Esimerkiksi Elkeet kuin pedolla -kappaleen tavoitellulla poikamiehellä on "autovekseli vedolla" ja Jöröjukka-laulun rakkaustarina alkaa arkisella kauppareissulla: "Kerran kaupasta leipää ja maitoa hain..." Albumillinen ehtaa juntti-iskelmää diskoisin maustein!

Syksyllä 1984 Minna Ikonen sai valtakunnallista julkisuutta, kun hän kilpaili Syksyn sävelen finaalissa laululla Panin tiikerin tankkiin. Kilpailuun osallistuminen merkitsi lähtölaukausta Minna Ikosen seuraavalle albumiprojektille. Valitettavasti vuonna 1985 julkaistu Ikosen toinen albumi Annan kunnolla palaa jäi kokonaisuutena ensilevyä vaisummaksi koostuen enimmäkseen harmillisen tasapaksuista syntetisaattori-iskelmistä. Ikonen vetäytyi showbisneksestä piakkoin toisen albumin ilmestymisen jälkeen.

Anja Niskanen – Anja Niskanen (CBS Records, 1984)

Suomidiskon aikakaudella Syksyn sävel -kilpailulla oli melkoinen junttileima. Kilpailun voiton oli vienyt kahdesti Erkki Liikanen humoristisilla ralleillaan (1975 ja 1976). Mikko Alatalon hassunhauskat esitykset upposivat kansan syviin riveihin niin hyvin, että häntä oli ehditty juhlia peräti kolme kertaa Syksyn sävelen voittajana (1978, 1980 ja 1981). Vuonna 1982 kilpailun voiton vei Mika Sundqvistin Hormoonihiiret, jonka esityksessä monien mielestä matkittiin Alatalon reseptiä.

Vuonna 1984 Syksyn sävel sai kuitenkin aivan toisenlaisen voittajan. 16-vuotias espoolaisneitonen Anja Niskanen päihitti molemmat kansansuosikit Erkki Liikasen ja Mikko Alatalon kansainvälisen tason pop-iskelmällä Ollaan hiljaa vain. Voittokappaleen on säveltänyt Vesa Torppa ja sanoittanut Vexi Salmi. Voitto oli selkeä, sillä Anja Niskanen saavutti postikorttiäänestyksessä 25 314 ääntä siinä missä toiseksi sijoittuneen Erkki Liikasen äänisaalis oli 18 081 postikorttia.

Ruotsalainen teinitähti Carola Häggkvist oli valloittanut näinä vuosina koko Pohjolan. Carolan albumit Främling (1983) ja Steg för steg (1984) kävivät hyvin kaupaksi myös Suomessa – jälkimmäinen levy oli noussut jopa Suomen listaykköseksi! Anja Niskasessa nähtiin potentiaalia Carola Häggkvistin kotimaiseksi vastineeksi.

Anja Niskanen oli saanut levytyssopimuksen CBS-levy-yhtiöltä hänen voitettuaan Kyky-84 -laulukilpailun. Syksyn sävel nosti hänet koko kansan tietoisuuteen ja pitkäsoitto julkaistiin pian kilpailun voiton jälkeen. Anja Niskasen albumi on kotimaisen kasari-iskelmän virstanpylväitä. Älppäri menestyi kaupallisesti hienosti, sillä sitä myytiin kultalevyyn oikeuttavat 25 000 äänitettä. Etenkin lapset ja nuoret ottivat Anja Niskasen idolikseen. Monet 80-luvun lapset ovat muistelleet kuunnelleensa Anja Niskasen kasetin puhki ja kykenevät vieläkin tapailemaan levyn kappaleita. Iloluontoisten laulujen sanoitukset tihkuivat teiniromantiikkaa ja istuivat muutenkin 16-vuotiaan sielunelämään, osuvina esimerkkeinä mainittakoon Meillä on nuoruutemme tai koulumaailmaan sijoittuva Tää tunti vain. Albumia voisi luonnehtia eräänlaiseksi sukupolvikokemukseksi.

Anja Niskasen albumilla on kymmenen laulua, joista puolet ovat kotimaisia sävellyksiä ja puolet käännöskappaleita. Kaikki kotimaiset kappaleet ovat Vesa Torpan säveltämiä. Käännöshiteistä parhaiten elämään ovat jääneet Syy on rakkauden (Kirsty MacCallin They don't know, jonka Tracey Ullman oli levyttänyt hitiksi vuonna 1983) sekä Lauantaina bailataan vaan (Barry Bluen Dancing on a Saturday night). Kokonaisuutena albumi on tyylipuhdas kasarialbumi, jonka säestyksessä olennaisena osana ovat olleet Roland Jupiter 8, Roland Mc 4 ja Yamaha G S 2 -syntetisaattorit.

Anja Niskanen levytti laulu-uransa ensimmäisellä aktiivikaudella vain tämän yhden albumin. Hän alkoi kaivata tavallista nuoren elämää ja halusi vetäytyä julkisuudesta. Levytyssopimus purettiin yhteisymmärryksessä. Anja Niskanen teki paluun levytysstudioihin vuonna 1991 uudenlaisella "aikuistuneemmalla" tyylillä. Suomidiskon ystävät eivät ole kuitenkaan unohtaneet Anja Niskasta. 2010-luvulla hän on levyttänyt kaksi albumia, joista etenkin vuonna 2013 julkaistu Valoisat tunteet edustaa eräänlaista jatkumoa Niskasen kasarituotannolle. Nykyään Anja Niskasen voi bongata Itämeren lautoilla estraditaiteilijana värikkäissä show-numeroissa. Ikivihreiden bailuhittien joukossa kuullaan usein myös hänen omat kasarihittinsä Ollaan hiljaa vain ja Lauantaina bailataan vaan.

Aiheesta muualla:

Anja Niskanen Official

Leena Vanamo – Sua kaipaan (CBS Records, 1984)

Leena Vanamo kierteli 1980-luvun alkuvuosina Frederikin kesäkiertueilla taustalaulajana – toisinaan yhdessä Meiju Suvaksen kanssa – ja levytti ensimmäiset levytyksensä Discophonille vuonna 1981. Varsinainen läpimurto vaikutti koittavan vuonna 1984, kun hän solmi levytyssopimuksen CBS:lle ja alkoi levyttää ensimmäistä albumiaan. Ensimaistiaisia Leena Vanamon albumilta tarjottiin Mainostelevision Levyraadissa, jossa esitettiin vuoden 1984 aikana Sua kaipaan (alun perin F. R. Davidin I need you) – josta tuli Leena Vanamon albumin nimikkobiisi – sekä Reetun kanssa levytetty duetto Haluan vain sun (Ricchi e poverin Voulez-vous danser). Duetto julkaistiin sekä Frederikin Singapore-albumilla että Leena Vanamon Sua kaipaan -albumilla. Keväällä 1984 Leena Vanamo osallistui Kevään sävelen alkukarsintaan Esko Koivumiehen sävellyksellä Tykkään susta.

Sua kaipaan -albumilla on 13 laulua, joista peräti yhdeksän on käännöskappaleita. Älppäri on tyylipuhdas kasarilevy, jonne on valikoitu monia aikansa hittejä ja hitinpoikasia, kuten esimerkiksi Toni Basilin Mickey ja Yazoo-duon Only you (Sinut vain). Kyseisen duon toinen osapuolihan on Depeche Mode -yhtyeestä tuttu Vince Clarke. Länsinaapurin sävelaarteistosta Leena Vanamon levytettäväksi tarjottiin Carola Häggkvistin balladi Liv (Yö) ja Attack-yhtyeestä (se Ooa hela natten -hitin esittäjä) tutun Rosa Körbergin Kom (Sä luoksein jää). ABBAn hajottua Agnetha Fältskog levytti englanninkielisen soololevyn, jonka sadosta poimittiin I wish tonight could last forever (Me ainoastaan).

Albumin tunnetuin kappale on kuitenkin ehdottomasti vuoden 1984 megahitti Self control, johon Vexi Salmi kirjoitti suomenkielisen tekstin Viet itsekontrollin. Syksyllä Leena Vanamo esitti hittinsä Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa. Kyseinen esiintyminen on YouTube-aikoina noussut eräänlaiseksi kulttiklassikoksi. Kilpailu käännöskappaleista oli kuitenkin ajoittain suorastaan armotonta. Viet itsekontrollin vaikutti niin varmalta hitiltä, että kilpaileva levy-yhtiö Fazer Finnlevy antoi laulun Meiju Suvaksen levytettäväksi. Meiju Suvas oli tuohon aikaan Suomen suosituimpia diskoesiintyjiä, kun taas Leena Vanamo oli vasta aloittelemassa soolouraansa. Valitettavasti Meiju Suvas onnistui osittain "varastamaan" hitin Vanamolta, ja ainakin nykyään Suvaksen versio on tunnetumpi. Huvittavaa suomidiskon jumalattarien kilpailuasetelmassa oli, että Meiju ja Leena olivat tosiaan ennen läpimurtojaan toimineet yhdessä samaan aikaan Frederikin kesäkiertueella taustalaulajina.

Leena Vanamon albumin soundimaailmasta vastaavat muun muassa Kassu Halonen, Janne Louhivuori ja Vesa Torppa. Vanamo oli albumin levytyshetkellä vasta 20-vuotias, joten laulujen sanoituksissa ei kaihdettu nuorekasta kielenkäyttöä. Kari Litmasen säveltämään Meil' meni bänks -kappaleeseen V-P. Lehto kynäili "meil' meni bänks, sä sanoit thänks". Mickey-hitin suomenkielisen version Miki lyriikka taas kuuluu: "Oi Miki, kun sä tuut liki mulle tulee hiki". Suomenkielisen sanoituksen on muuten laatinut Pave Maijanen!

Sua kaipaan on jäänyt Leena Vanamon ainoaksi albumiksi. Hän osallistui 1980-luvun puolivälissä vielä aktiivisesti laulukilpailuihin, mutta levytysura ei ottanut tulta alleen. Vuonna 1985 oli tarkoitus julkaista toinen pitkäsoitto, mutta projekti ei jostain syystä koskaan toteutunut. 1990-luvun alkupuoliskolla Leena Vanamo menestyi Ykköstähti-kilpailussa, mikä lisäsi kysyntää keikkarintamalla, mutta uutta levytyssopimusta ei syntynyt. Lyhyestä levytysurastaan huolimatta Sua kaipaan on tehnyt vaikutuksen iskelmäharrastajiin. Tony Latvan ja Petri Tuunaisen Iskelmän tähtitaivas -kirjassa on osuvasti luonnehdittu: "Leenan ainokainen albumi Sua kaipaan on kuitenkin jäänyt elämään eräänlaisena 'suomidiskon' kulttiklassikkona."

Sua kaipaan -albumi on julkaistu ainoastaan vinyylinä ja C-kasettina. Toivottavasti CBS:n äänitearkiston omistava Sony Music Finland saisi joskus digitoitua albumin kuunneltavaksi suoratoistopalveluihin ja ladattavaksi digitaalisen musiikin verkkokauppoihin.

Muokkaus 30.8.2025: Leena Vanamon albumi "Sua kaipaan" ladattu suoratoistopalveluihin vihdoin ja viimein kesällä 2025! Kiitos huikeasta kulttuuriteosta!

Eini – Eini (Finnlevy, 1985)

Monet suomalaiset kuulivat Madonnasta ensimmäisen kerran tammikuussa 1985, kun Yleisradion Hittimittari-ohjelmassa esitettiin Like a virgin. Laulun musiikkivideossa Madonna keikisteli gondolissa Venetsian kanavia pitkin. Koko 1980-luvun alkupuoliskon angloamerikkalaisista menestyshiteistä oli tehtailtu suomenkielisiä käännösversioita, ja niinpä myös Britanniassa ja Yhdysvalloissa listojen kärkisijoille noussut Like a virgin sai suomenkielisen asun. "Ja kukapa olisikaan ollut sille sopivampi esittäjä kuin Eini", spiikkaa Eini nykyään keikoillaan. Raul Reimanin käännös Olen neitsyt on Einin vuonna 1985 ilmestyneen kuudennen albumin aloitusraita ja varsinainen hittibiisi.

Eini-fanit pitävät tätä vuonna 1985 ilmestynyttä albumia yhtenä artistin parhaimpana. 1980-luvun puolivälissä elektroninen syntikkapop oli kovassa suosiossa, ja se kyllä kuuluu älppärin soundimaailmassa. Tämän kasarisoundisempaa iskelmälevyä Suomessa tuskin on julkaistu. Albumin 12 levytyksestä seitsemän on käännöskappaleita. Madonnan lisäksi vuonna 1985 tuore tuttavuus oli Modern Talking, jonka esikoisalbumilta Einin levytettäväksi poimittiin Do you wanna (Viides kevät). Aikansa hittilevytyksiä edustavat Tyydytys (Laura Braniganin Satisfaction) ja Nousen kanssas aurinkoon (Jermaine Jacksonin ja Pia Zadoran When the rain begins to fall), jossa Einin duettokaverina on Markku Aro. Artistin omiin suosikkeihin lukeutuu dramaattinen Kellot käy, alun perin unkarilainen Holnap hajnalig, josta hollantilaislaulajatar José levytti englanninkielisen version Time goes by. Albumin kaikkien levytysten sovittaja Jori Sivonen on pyrkinyt sovittamaan käännöskappaleet mukailemaan mahdollisimman paljon alkuperäisiä. Älppärin kotimaisissa lauluissa Sivonen on selvästi ottanut mallia ajanmukaisesta soundimaailmasta. Esimerkiksi Sivosen sävellykset Tyttö rannalla ja Taivas todistakoon ovat selvästi yrityksiä tehdä suomalaista syntikkapoppia.

Kokonaisuutena Eini-albumi (1985) on mainio, sillä jopa sen "albumiraidat" ovat sangen onnistuneita. Esimerkiksi Sivosen säveltämä Voitko koskaan ymmärtää on mitä mukaansatempaavin iskelmä – ja osoitus siitä, että Eini on laulanut jo 30 vuotta ennen Cheekiä einoleinomaisesti "jumalten keinusta". Einin imagoon on kuulunut olennaisena osana tietynlainen eroottisuus ja sensuelli värinä, mikä korostui etenkin muutamissa tämän albumin levytyksissä, kuten esimerkiksi juuri Olen neitsyt -kappaleessa. Tyydytyksessä kuvaillaan, mitä kaikkea naiselle aiheutetulla hekumalla voidaankaan saada aikaiseksi. Eräänlainen suomidiskon Pyhä toimitus, siis. Kujeilevampi Eini taas pääsee ääneen laulussa Pistä valot pois, joka on alun perin Scarface-elokuvasta tuttu kappale Vamos a bailar. "Ketä sä luoksesi kaipaat / tänä yönä mä voin olla hän", laulaa Eini viekoittelevasti. Hieman erikoinen kappalevalinta albumille oli Moscow night – laulun alkuperäinen esittäjä on saksalainen näyttelijä Anya Major, joka keksittiin levyttämään, kun hän esitti Elton Johnin Nikita-musiikkivideossa itäsaksalaista rajavartijaa.

Jostain käsittämättömästä syystä albumille ei sisällytetty edellisenä vuonna levytettyä Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvassa kuultua Kesä ja yö -kappaletta, vaikka se oli julkaistu Kellot käy -singlen toisella puolella. Singlen toinen biisi siis kelpasi levylle, mutta kääntöpuoli ei. Uuno-elokuvan oli nähnyt valkokankaalta yli 750 000 suomalaista, joten Kesä ja yö oli saanut laajan yleisön. Tästä aiheesta olenkin jo ehtinyt motkottaa tässä blogissa kirjoituksessa Einin Kesä ja yö – ja hyödyntymätön hittipotentiaali. Nykypäivän perspektiivistä on tietenkin huvittavaa, että albumilta jätettiin pois laulu, josta on myöhemmin tullut yksi artistin rakastetuimmista.

Eini-albumi vuodelta 1985 jäi Einin ensimmäisen diskokauden viimeiseksi levyksi. Diskoiskelmä poistui muodista, ja Eini lähti tanssittamaan suomalaisia tanssilavoille. Kuin alleviivatakseen uutta profiiliaan Einin seuraava albumi Lauantai-illan tyttö (1989) sisälsi versioita menneiden vuosikymmenien tanssi-iskelmistä. Onneksi 2000-luvulla Eini on tehnyt komean paluun musiikkigenreen, jossa hän on omimmillaan. Säihkyviä diskoartisteja kun ei Suomessa ole liiaksi asti.

Satu Pentikäinen – Ei huolet paina (Bluebird music, 1986)

Kukas olisikaan Suomen Kim Wilde? Ainakin tämän vuonna 1986 ilmestyneen älppärin perusteella titteli kuuluisi ilman muuta Satu Pentikäiselle. Kari Litmasen tuottama albumi on melkoista kasaritykitystä sähkörumpuineen, syntikoineen ja konesoundien säkätyksineen ja väkätyksineen. Satu Pentikäisen kahdeksan vuotta kestänyt levytysura ajoittuu juuri suomidiskon kuumimpiin vuosiin. Sadun ensimmäinen levytys julkaistiin vuonna 1979 ja tämä viimeisin pitkäsoitto näki päivänvalonsa vuonna 1986. Satu levytti uransa aikana viisi albumia, jotka tihkuvat suomidiskoa tyylipuhtaimmillaan.

1980-luvun puolivälissä Satu Pentikäinen oli tuttu näky television laulukilpailuissa, joissa hän kävi esittelemässä kotimaisin voimin sävellettyä kasaridiskoa. Albumilla onkin peräti kolme alun perin laulukilpailuissa esitettyä laulua. Vuonna 1985 Satu kilpaili ensin Kevään sävelen loppukilpailussa kappaleella Haluun vapauteen ja myöhemmin saman vuoden Syksyn sävelessä laululla Huomenna, illalla. Keväällä 1986 Pentikäinen nähtiin jälleen Kevään sävelen loppukilpailussa. Kilpailukappaleesta Ei huolet paina tuli viidennen albumin nimikkobiisi.

1980-luvun puolivälissä käännöskappaleiden tehtaileminen Suomessa loppui kuin seinään. Trendi heijastui myös Sadun levyillä. Sadun kolmella ensimmäisellä albumilla suurin osa levytyksistä on käännöskappaleita. Neljännellä Ota tai jätä -älppärillä (1984) käännöskappaleita on vielä viisi. Sen sijaan tämän Ei huolet paina -albumin kymmenestä laulusta vain kaksi on ulkomaista alkuperää (Kesän kuuma yö sekä Jokke Seppälän kanssa levytetty duetto Tahdon olla kanssasi aina). Kotimaisista lauluista peräti seitsemän on albumin sovittaja-tuottaja Kari Litmasen säveltämiä. Sen kahdeksannen – erittäin iskevän Kotikylän pojan – on säveltänyt Michael Kujawa. Satu Pentikäinen on itse kirjoittanut neljään lauluun sanoituksen.

Kokonaisuutena albumi on todellista kasari-iskelmän juhlaa. Melodiat ovat tarttuvia ja sovitukset erinomaisen iskeviä – ja ehtaa kasaria. Kari Litmanen oli aikoinaan todellinen syntetisaattorispesialisti ja ensimmäisiä suomalaisia säveltäjiä, joka käytti tietokoneita musiikinteossa. Sen vuoksi albumilla kuullaan suomalaiselle iskelmälevylle poikkeuksellisen moderneja soundeja, joissa on selvästi otettu mallia tuon ajan kansainvälisistä pop-hiteistä. Esimerkiksi Ei huolet paina alkaa pitkällä puoli minuuttia kestävällä kohtalokkaalla syntikkaintrolla ennen kuin vinkeä komppi lähtee käyntiin. Haluun vapauteen -kappaleessa on taas kymmenen sekunnin armoton sähkörumpuintro. Aja sateeseen -biisissä Sadusta kuoriutuu rajun ja kiihkeän iskelmärokin tulkitsija. Tuulen laulu kuulostaa ikivihreältä kasarislovarilta. Kesän kuuma yö ja Odotan aamuun edustavat kasari-iskelmää tyylipuhtaimmillaan. 1980-luvulla tiedostettiin, että iskelmämusiikkiin suhtauduttiin maaseudulla huomattavasti suopeammin kuin urbaaneissa yhteisöissä. Kenties sen vuoksi Haluun vapauteen -kappaleessa kaivataan maaseudun rauhan suomaa vapautta, ja Kotikylän pojassa opetetaan, ettei ole syytä mennä merta edemmäs kalaan, sillä kotikylän poika kaikkein paras poika on. 1980-luvun puolivälissä suomi-iskelmän kuva oli maalaisromantiikkaa syntetisaattorin säestyksellä.

Satu Pentikäisen jokaisella viidellä albumilla on omat ehdottomat kohokohtansa. Omissa listauksissani nostan tämän hänen viidennen albuminsa parhaaksi kokonaisuudeksi. Satu Pentikäisen iskelmäura päättyi tähän albumiin. Kesällä 2015 Pentikäinen kertoi Ilta-Sanomien haastattelussa, kuinka lopettamisaikeita vauhditti tunne siitä, ettei hän päässyt levytyksissä käyttämään kaikkia laulullisia kykyjään, sillä "diskohumpan" esittäminen ei ollut hänen mielestään tarpeeksi haastavaa. Ei huolet paina -albumin levytyksistä erottuu eniten Kari Litmasen säveltämä ja Esa Kaartamon sanoittama balladi Kuunnellaan. Laulun sanoituksessa on jopa jonkinlaista ideaa ja syvällisyyttä. Kenties Satu olisi halunnut levyttää enemmän sellaisia lauluja?

Lähteet

Kirjallisuus:

Kotirinta Pirkko (2002) Konemusiikkia Kärjen jalanjäljissä. Teoksessa Gronow Pekka, Lindfors Jukka, Nyman Jake (toim.) Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Latva Tony, Tuunainen Petri (2004) Iskelmän tähtitaivas – 500 suomalaista viihdetaiteilijaa. WSOY, Helsinki.

Tuunainen Petri (2005) Armi Aavikko 1958–2002. Kustannusosakeyhtiö Kirjastudio, Helsinki.

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Rantala Juha. Riman alta ja ohi maalin – Suomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit (Rocket Records, 2015).


Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustolta Sisältää hitin – Suomen listalevyt.

Suomidisko-teema päättyy.

Onko Mikael Saari 2010-luvun Irina Milan?

Suomalaisten euroviisuharrastajien ylivoimainen UMK-suosikki Mikael Saari on julkaissut ensimmäisen albuminsa. Ensimmäisen UMK-läpimurtonsa jälkeen Saarelle tarjottiin oikotietä huipulle, mutta hän halusi valita toisenlaisen tien ja tehdä musiikkia omilla ehdoillaan. Eli käytännössä hän valitsi vaikeamman tien. Ja onneksi näin. Nykyajan pikaruoan ja kertakäyttömusiikin keskellä Mikael Saari tarjoaa sofistikoituneen vaihtoehdon, joka ei päästä kuuntelijaansa kaikkein helpoimmalla. Tämä kirjoitus sisältää tarinan kahdesta omaehtoisesta esiintyjästä, jotka ovat valinneet haastavamman tien. He ovat molemmat käyneet kaupallisissa laulukilpailuissa tarjoamassa vaihtoehdon. Vaihtoehto ei ole aina toiminut ponnahduslautana kaupalliseen menestykseen, mutta on rikastuttanut kiitettävällä tavalla kevyen musiikin kenttämme tarjontaa.

1970-luvun Kekkoslovakiassa kevyen musiikin vuosittaisessa tapahtumakalenterissa oli kaksi ehdotonta kohokohtaa: alkuvuodesta järjestettiin euroviisukarsinnat ja syksyllä jännitettiin Syksyn sävelen tuloksia. Molemmat televisioitavat kilpailut saavuttivat kahden televisiokanavan Suomessa valtavat katsojaluvut. Esimerkiksi vuonna 1977 euroviisukarsinnat oli vuoden katsotuin ohjelma katsojaluvun ylittäessä kolmen miljoonan maagisen rajan. Syksyn sävelen yleisöäänestykseen lähetettiin säkkikaupalla postikortteja: parhaimmillaan Maikkari vastaanotti liki 350 000 postikorttia, joiden laskemiseen jouduttiin palkkamaan avustajia. Kilpailut olivat suosituimmillaan ajankohtana, jolloin äänilevyjen kulutus räjähti Suomessa eksponentiaaliseen kasvuun. 1970-luku oli kaupallisten käännöshittien vuosikymmen ja molempien kotimaisten sävellyskilpailujen tarjontaa dominoivat nimenomaan kaupallisen musiikin edustajat.

Kaupallisuus herätti 1970-luvun ilmapiirissä suunnattomasti kritiikkiä ja esimerkiksi aikansa sanomalehtikirjoittelussa molempia kilpailuja arvosteltiin paikoitellen kitkerin sanankääntein. Kriitikoiden mukaan kilpailusävelmät eivät tarjonneet taiteellisesti mitään uutta ja innovatiivista, vaan aina samojen laulajien esittämää samanlaista massahuttua. Ehkäpä juuri sen vuoksi molempiin kilpailuihin pyrki myös epäkaupallisemman musiikin edustajia, jotka avoimesti ilmaisivat olevansa vastavoimia kilpailujen tyypillisille ehdokkaille. Irina Milan myönsi vuoden 1980 Syksyn sävelessä avoimesti tuntevansa taiteilijan vastuunsa, minkä vuoksi hän on pyrkinyt tarjoamaan vaihtoehtoista musiikkia. Mikael Saari taas kertoi Uusi Lahti -lehden haastattelussa 4.5. yllättyneensä hyvistä sijoituksistaan UMK-kilpailuissa: "Teen vaatimatonta marginaalimusaa ja molemmilla kerroilla yllätyin, että niin omituinen musiikki pärjäsi niin hyvin."

Syksyn sävel on kuollut ja kuopattu, mutta Eurovision laulukilpailut ovat pysyneet ajan kehityksessä mukana ja sen myötä myös Yleisradio on järjestänyt jo 50 kertaa karsintalähetyksen oman edustussävelmänsä valitsemiseen. Vuodesta 2012 lähtien järjestetyn Uuden Musiikin Kilpailun suosio on kasvanut vuosi vuodelta. Tämän vuoden helmikuussa UMK-finaalin katsojaluku oli kaikkien aikojen suurin. Ajat muuttuvat, mutta UMK:n voi hyvin perustein katsoa edustavan euroviisukarsintojen ja Syksyn sävelen perinteen jatkumoa.

Irina Milan tekee mitä tahtoo

Pitkän uran näyttelijänä ja estraditaiteilijana tehnyt Irina Milan nousi alun perin julkisuuteen pop-tähtenä. Silloin kun Irina Milan aloitteli levytysuraansa vuonna 1967, ei omaehtoisuus ja marginaalissa pysyminen ollut oikein mahdollista. Levyttäminen ei onnistunut ilman levytysstudiota ja levytysstudioon oli jokseenkin mahdoton päästä ilman levy-yhtiötä. Indietä ei tunnettu, sillä Love Records oli vielä lapsenkengissään. Musiikkitalo Westerlundin levy-yhtiö keksi sopivan lokeron Irina Milanille. Suomen Cher. Duo Sonny & Cher oli levyttänyt jo useampia maailmanlaajuisia hittejä. Suomalainen populaarikulttuuri imi kaikki vaikutteensa ulkomailta, joten Suomi tarvitsi myös oman Cherinsä. Irina Milanin ensimmäinen levytys olikin suomenkielinen versio Sonnyn & Cherin hitistä The beat goes on – Vaikka paljain jaloin. Vuosina 1967–1970 Milan levytti säännöllisesti melko tyypillistä 60-luvun populaarimusiikkia, kunnes levyttäminen väheni. Irina Milan oli kyllästynyt lokeroonsa pop-tähtenä ja hänelle tarjottuihin "idioottivarmoihin" iskelmiin. Hän tiesi, että hänellä olisi potentiaalia kunnianhimoisemman musiikin esittämiseen ja hän halusi olla muutakin kuin iskelmäidiootti.

Lahjakas tulkitsija oli jäänyt kollegoiden mieleen. Vuonna 1974 Anki Lindqvist kysyi Irinalta miksei hän ollut vielä tehnyt omaa LP-levyä. Vastaus oli ytimekäs: kukaan ei ollut ehdottanut. Niinpä Anki ryhtyi tuottamaan Irina Milanille pitkäsoittoa. Levy-yhtiönä oli PSO, joka ei ollut maineeltaan niin omalaatuinen ja epäkaupallinen kuin Love Records, mutta jossa suhtauduttiin kuitenkin suopeasti tietynlaiseen vaihtoehtomusiikkiin. Esimerkiksi folk- ja maailmanmusiikkiin erikoistunut Cumulus sai levyttää PSO:lle, vaikka levyt ennemmin tuottivat iloa tekijöilleen kuin kartuttivat levy-yhtiön taloudellista pääomaa. PSO ymmärsi julkaista myös Hectorin läpimurtoalbumit. Isot levy-yhtiöt olivat aikoinaan hyllyttäneet Hectorin, mutta PSO:ssa väärinymmärretyn taiteilijan potentiaali oivallettiin. Irina Milaninkin kohdalla olennaisinta oli, että hän halusi saada aikaiseksi albumin, jonka takana voisi itse seistä. Irina Milanin esikoisalbumilla Milankolia ei lähdetty hakemaan pikavoittoja tai aikansa tendenssimusiikkia. Pyrkimyksenä oli saada aikaiseksi musiikillisesti kunnianhimoinen kokonaisuus, joka esittelisi Milanin monipuolisuutta. Esimerkiksi Jorma Panulan kaunis sävellys Kirsti Puhtilan runoon Kuoleman kultainen portti edustaa taiteellisesti erittäin kunnianhimoista kokonaisuutta. Irina Milan tulkitsee vaivattomasti Panulan kauniita mutta haastavia sävellyksiä. Tekstiensä puolesta Milanille pyrittiin ennemmin tarjoamaan lyyrisiä runoja kuin perinteisiä iskelmäsanoituksia. Irina Milanin levytykset ovat arvokasta kulttuurihistoriaa. Tällaistakin musiikkia Suomessa on tehty Sugar baby loven ja Demis Roussosin kulta-aikana.

Irina Milan jatkoi yhteistyötä Jorma Panulan kanssa koko 1970-luvun. Panula vastaanotti vuonna 1973 Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professuurin. Panulan Milanille tekemissä sävellyksissä yhdistyy kiinnostavalla tavalla klassisemman musiikin elementtejä kevyeen musiikkiin. Milanin levytysten säestyksestä saattoi vastata parhaimmillaan yli 20 muusikkoa, kunnollisine jousiryhmineen. Irina Milan on kertonut, kuinka hän sai Panulan kanssa usein kehittää vastausta kysymykseen, mitä musiikkilajia heidän levytyksensä oikein edustavat. Yksinkertainen lokerointi ei enää onnistunut. Milodia-albumille vuodelta 1975 koottiin sekalaisesti sekä Panulan sävellyksiä että suomenkielisiä versioita Édith Piafin klassikoista. Panulalla ja Piafilla ei ollut paljon tekemistä keskenään, mutta jos Milan halusi levyttää sekä Panulaa että Piafia, hänhän levytti. Panulan sävellyksissä on lukuisia helmiä, jotka olisivat ansainneet saavuttaa huomiota, kuten esimerkiksi traagiseen tarinaan sävelletty kaunismelodinen Kultatukka. Sanomattakin oli selvää, että minkäänlaisia listasijoituksia Milanin levytykset eivät saavuttaneet.

Irina Milan muistetaan teatraalisista esiintymisistään. Vuoden
1980 Syksyn sävelessä hän sijoittui viidenneksi Esa Niemisen
sävellyksellä Surun lempilapsi. "Nahkapuvun hetulat vain
heilahtelivat kun Irina vaipui merten syvyyksiin", kommentoi
Katso-lehden toimittaja esitystä.

Vaikka musiikki edustikin marginaalia, suuri yleisö pääsi kuulemaan näytteitä Milanin lauluista Syksyn sävel -kilpailuissa. Vuonna 1975 Irina Milan teki debyyttinsä tähän laulukilpailuun laululla Miesparka. Panulan sävellys ja Milanin teatraalinen tulkinta ja dramaattinen esiintymistyyli loivat melkoisen kontrastin kilpailuun, jonka olivat aikaisempina vuosina voittaneet Irwin Goodman, Sammy Babitzin sekä Jussi and the Boys Metsämökin tonttu -rallatuksellaan. Miesparka keräsi kuitenkin huomiota – erityisesti sanoituksen vuoksi, sillä Kirsti Puhtilan tekstiä on luonnehdittu feministiseksi parahdukseksi. Laulu sijoittui kymmenen ehdokkaan kilpailussa kuudenneksi. Seuraavana vuonna suuri yleisö oli kuitenkin ymmällään, kun Irina Milan esitti Syksyn sävelessä Vanhan riekon laulut. Erikoinen laulu tahtilajivaihtoineen ja käyrätorvisooloineen (jotka soittaa muuten Esa-Pekka Salonen) meni jo suurelta yleisöltä yli ymmärryksen. Tuloksena oli armoton jumbosija ja reilut 900 ääntä, kun voittaja Erkki Liikanen kahmi miltei 100 000 postikorttia.

Vuoden 1977 Syksyn sävelessä Irina Milanin tarjoama vaihtoehtoinen linja jatkui, vaikka tällä kertaa kilpailukappaleen Piru mieheks oli säveltänyt myöhemmin iskelmäsäveltäjäksi profiloituva Jori Sivonen. Hän kertoi sävellyksestä Selvis-lehden 2/2005 haastattelussa seuraavasti:

"Silmäni avautuivat lopullisesti kun tein Irinan tekstiin Syksyn Sävel -biisin Piru mieheks. Komppiryhmä ja jousikvartetti, jonka kirjoitin Stravinskin ja modernin kamarimusiikin hengessä. Pelkästään riitasointuja. Sehän pirulainen pääsi loppukilpailuun!"

Tuloksena oli kuitenkin armoton jumbosija, vaikka tulosta ei kyseisenä vuonna ratkaistu suuren yleisön postikorttiäänestyksellä, vaan voittajan valitsi suorassa lähetyksessä istunut studioraati.

"Pohdin kenelle näitä Piruja tehdään. Realiteetti on, että ne ei mene, ellei tee omakustanteita. Kvartaalitalouden periaatteita sekin, että pitää tehdä kerralla kaaliin -tyyliin. Silloin se musa tuppaa myös jäämään kertakäyttömusiikiksi. Mitä simppelimpi kertosäe ja rakenne, niin jengi osaa jo toisella kuulemalla laulaa mukana."

Seuraavana vuonna Jori Sivonen lähetti Syksyn säveleen Paula Koivuniemelle säveltämän laulun Sua vasten aina painautuisin, joka noudatti uskollisesti 1970-luvun viimeisille vuosille tyypillisen diskopoljentoisen kaihoiskelmän melodiankuvioita. Tuloksena oli kolmas sija ja ikivihreä hitti.

Vuonna 2011 Syksyn sävel retro -dokumenttisarjan haastatteluissa Irina Milan myönsi itsekin kummastelleensa, miten hänen laulunsa pääsivät niin usein satojen ehdokkaiden joukosta mukaan loppukilpailuun. Vanhan riekon laulut päihitti esiraadin kynsissä muun muassa tulevan R-A-K-A-S-klassikon, joka ei päässyt edes loppukilpailuun mukaan. Milan oli itse tullut siihen tulokseen, että tuotantoyhtiö halusi suomalaisten tunnollisesti seuraamaan kilpailuun paitsi vaihtoehtoja myös puheenaiheen. Ehkäpä tuhansissa suomalaiskodeissa ihmeteltiin: "mitä tuokin tekee tuolla".

"Syksyn Sävelen voitto meni kyllä ihan oikealle henkilölle, mutta mielestäni kyllä nyt olisi jo aika kieltää Irina Milanilta koko kisa." (nimimerkki Eräs närkästynyt Katso-lehden 47/1980 Soitellaan-palstalla)

Kahden televisiokanavan Suomessa Irina Milanin esitykset muodostuivat sukupolvikokemuksiksi. Monet 70-luvun lapset ovat myöhempinä vuosina kertoneet, kuinka he lapsena "pelkäsivät" Irinaa ja hänen erikoisia laulujaan. Toisaalta Milanin vaihtoehtoisilla lauluilla oli kannattajansakin, kuten Syksyn säveleen nuivasti suhtautuneet musiikkitoimittajat. Kuvaavaa on, että vuoden 1977 Syksyn sävelen tuomariäänestyksessä Piru mieheks sai heti kilpailun kärkikaksikon jälkeen eniten täysiä pisteitä, mutta myös ylivoimaisesti eniten jumbopisteitä.

Irina Milanin viimeinen oma sooloalbumi ilmestyi vuonna 1979. Mitä tapahtuu! sisälsi jälleen Panulan sävellyksiä, tällä kertaa Hectorin sanoituksiin. Sekä artisti, säveltäjä että sanoittaja olivat äärimmäisen tyytyväisiä lopputulokseen. Hector on luonnehtinut aikaansaannosta yhdeksi pitkän ja ansioituneen sanoittajan uransa kunnianhimoisimmaksi ja onnistuneimmaksi sanoituskokonaisuudeksi. Sävellyksissä on paljon tempon- ja tyylinvaihdoksia. Pisin laulu on miltei kahdeksanminuuttinen. Kriitikot ylistivät levyä: esimerkiksi Erkki Pälli antoi Katso-lehden arvostelussa älppärille viisi tähteä, mutta varoitteli, että "ns. vaikeaa viihdemusiikkia" sisältävä levy on "suunnattu vain harvoille ja valituille, alan kulinaristeille". Suuri yleisö jäi tosiaan tavoittamatta ja kunnianhimoinen projekti ei saanut ansaitsemaansa huomiota. Hectorkin on antanut myöhemmin lausuntoja, joissa harmitteli albumin vain hautautuneen johonkin – etenkin kun Irina on yksi maamme lahjakkaimmista naistulkitsijoista. Mitä tapahtuu! -albumi on kieltämättä haastava. Vinyylin voi toki laittaa taustalle soimaan ilman, että musiikista jää mitään käteen. Mutta keskittyessä albumin musiikki ja laulujen tarinat vievät hetkeksi kuuntelijan ajatukset pois arjesta. Jokaisella kuuntelukerralla laulujen monikerroksisista sovituksista paljastuu uudenlaisia nyansseja. Mestariteos mikä mestariteos, mutta helmiä sioille.

Lahjakkaalle tulkitsijalle on kuitenkin aina riittänyt töitä. Irina Milan on ollut yli 2 000 levytyksessä mukana taustalaulajana. Irina Milanin ääntä kuullaan miltei jokaisessa 70-luvun jälkipuoliskolla levytetyssä ikivihreässä. Luotettavalta taustalaulajalta vaaditaan muuntautumiskykyä tyyliin kuin tyyliin ja lisäksi hänen on ainakin osattava laulaa virheettömästi, vaikka itse päätähti ei osaisikaan. Suomalaisissa muusikkopiireissä on jäänyt kiertämään tarina Baccaran Suomen-kiertueesta, jossa Irina Milan ja Maarit Hurmerinta lauloivat taustoja. Viimeisissä konserteissa pohjoisen sääoloihin tottumattomat Baccarat olivat menettäneet äänensä, joten he vain aukoivat suutaan Maaritin ja Irinan toimiessa varsinaisina laulajina. Irina Milan on ollut myös mukana Silhuetit-yhtyeessä, johon etsittiin neljä lahjakasta laulajaa levyttämään levy-yhtiön puolesta coverversioita aikansa hiteistä. Myöhempinä vuosikymmeninä Irina Milan on tehnyt yhteistyötä muun muassa Edward Vesalan, Eero Koivistoisen ja Olli Ahvenlahden kanssa. Jokaista kolmea säveltäjää yhdistää kunnianhimo rakastamaansa jazz-musiikkiin, eikä suinkaan minkäänlainen heppoisten kaupallisten rallatusten tehtaileminen. Jopa Ahvenlahtea, joka oli mukana lukuisissa jazz-projekteissa ennen kuin hänet opittiin tuntemaan koko kansan Puppena ja Yleisradion kapellimestarina. Ahvenlahden sävellyksellä Päättymätön laulu Irina Milan osallistui vuoden 1980 euroviisukarsintoihin. Tämäkään salsan elementtejä sisältävä laulu ei oikein istunut tyypillisen aikansa euroviisun raameihin.

Mikael Saari tekee mitä tahtoo

Irina Milanilla ja Mikael Saarella on muitakin yhtäläisyyksiä kuin vaihtoehtoisen musiikin tarjoaminen koko kansakunnan seuraamissa kaupallisen musiikin laulukilpailuissa. Molemmat ovat laulavia näyttelijöitä tai näytteleviä laulajia. Mikael Saari tekee tänä keväänä debyyttinsä Uuden Iloisen Teatterin näyttämöllä, joka tuli menneinä vuosikymmeninä Milanille paremmin kuin hyvin tutuksi. Molemmilla on laaja ääniala ja he tulkitsevat vaivattomasti vaativampiakin sävellyksiä. Mikael Saari on cover-keikoillaan esittänyt muun muassa paljon Queenin tuotantoa ja hän kykenee sulavasti ja uskottavasti astumaan Freddie Mercuryn haastavalle tontille. Lisäksi Molemmat ovat lauluntekijöitä, sillä Irina Milan on ehtinyt tehdä urallaan paljon sanoituksia muille artisteille. Tiesittekö, että esimerkiksi Einin Baccara-suomennos Yes sir alkaa polttaa on Milanin käsialaa? Tai Maaritin hieno Ei vaadi paljon, vain kaiken James Taylorin ikimuistoiseen melodiaan.

Mikael Saaren varsinaisena läpimurtona voidaan pitää hänen osallistumistaan Uuden Musiikin Kilpailuun vuonna 2013, jolloin hänen esityksensä We should be through sijoittui toiseksi. Mikaelin ainutlaatuisen veretseisauttava tulkinta ja tunteikas taidekappale keräsi paljon suitsutusta, mutta suuri yleisö ei suhtautunut yhtä varauksettomasti. UMK:n edetessä kuultiin paljon mielipiteitä, kuinka Euroviisuihin ei sovi lähettää hidasta taidekappaletta, koska "kunnon euroviisussa pitää olla hyvä meno". Vaikka 2010-luvulla Eurovision laulukilpailun musiikillinen diversiteetti on kasvanut räjähdysmäisesti, stereotyyppinen mielikuva tyypillisestä euroviisukappaleesta elää edelleen vahvasti ihmisten mielissä. Ei ole auttanut, vaikka esimerkiksi edellisen vuoden viisuissa Albania oli sijoittunut hienosti viidenneksi upeaäänisen Rona Nishliun haastavalla laululla Suus. Menestyvän euroviisun reseptiä ei voi lähteä erittelemään mittailemalla kappaleiden eri osa-alueita. Suus ei vaikuttanut alun perin potentiaaliselta euroviisumenestyjältä, ja mikäli Albaniassa olisi lähdetty laskelmoimaan, Suus tuskin olisi tullut valituksi euroviisuedustajaksi. Televisiokatsojalle laulusta välittyvä tunnelataus ratkaisee paljon. Ja sitä tunnetta Suus-esityksessä oli. Ja sitähän riitti myös We should be through'ssa.

Toki Mikael Saari oli tehnyt yhtä sun toista jo ennen UMK-osallistumistaan. Hän oli jo vuosikausia ollut mukana lukemattomissa teatteri- ja musiikkiproduktioissa. Musiikkia hän oli säveltänyt ilokseen jo teini-ikäisenä. 2000-luvulla oman musiikin levittäminen on ollut huomattavasti helpompaa kuin Irina Milanin aikoina. Ensin keksittiin Napster, sitten tuli MySpace ja lopulta YouTube. Mutta perinteisillä viestinnän instituutioilla on edelleen paikkansa. Mikael Saari olisi voinut laittaa vaikka kuinka paljon omaa musiikkiaan verkkoon kuultavaksi, mutta osallistuminen Uuden Musiikin Kilpailuun nosti hänet välittömästi laajemman yleisön tietoisuuteen. UMK:n myötä myös suuret levy-yhtiöt heräsivät. Missä näin komeaääninen ja lahjakas kaveri on ollut kaikki nämä vuodet?

UMK:n jälkeen Mikael Saarella kävi kutsu suurten levy-yhtiöiden neuvottelupöytiin. Kukaan ei lähtenyt kyseenalaistamaan, etteikö Mikaelilla olisi ollut rahkeita levylaulajaksi. Mutta suurilla kaupallisilla levy-yhtiöillä on omat intressinsä ja omat toimintatapansa. Mikaelille ehdotettiin muun muassa esityskielen vaihtamista suomeksi ja muiden lauluntekijöiden kynäilemien laulujen esittämistä. Suuret levy-yhtiöt halusivat Suomeen lisää jessekaikurantoja. Mikael Saari on luonteeltaan niin nöyrä kaveri, että hän oli luonnollisesti imarreltu siitä, että hänestä voitaisiin kaavailla uutta jessekaikurantaa. Mutta hän sanoi kuitenkin ei. Se ei olisi ollut hänen juttunsa.

Mikael Saari teki paluun Uuden Musiikin Kilpailuun kolme vuotta ensiosallistumisensa jälkeen. Monet innostuivat revanssin mahdollisuudesta. Uuden kilpailuehdokkaan On it goes vastaanotto oli hyvin samanlainen kuin kolme vuotta aikaisemmin. Ylistystä kuultiin muun muassa muilta muusikoilta ja kulttuuritoimittajilta, mutta suomalaiset eivät vieläkään tuntuneet olevan valmiita toisenlaiselle euroviisukappaleelle. Kansalaiskeskustelussa hoettiin, kuinka laulu on aivan liian vaikea ja haastava. Perusteluksi riitti, että sitä ei voi hyräillä. On it goes jakoi kiinnostavalla tavalla mielipiteitä UMK-finaalin kansalaisraatien keskuudessa. Mikaelia ja On it goesia parhaana pitivät viisuasiantuntijat, muusikot ja asfalttimiehet(!). Monet raadit uskoivat edelleen perinteisemmän ja stereotyyppisemmän euroviisukappaleen voimaan ja äänestivät ennemmin Saara Aaltoa ja Sandhjaa. Tuloksena oli kolmas sija.

Miltei jokaisen esiintyvän taiteilijan taustalla on ollut jokin avainhenkilö, joka on edesauttanut merkittävällä tavalla uran muodostumista. Jos Irina Milanin kohdalla tällainen käänteentekevä henkilö on ollut Jorma Panula, niin Mikael Saaren kohdalla sellainen on ollut Kai Poutanen. Kai Poutasen luotsaama Luomusic osoittautui tahoksi, joka antoi Mikael Saaren toteuttaa ensimmäisen albuminsa julkaisun juuri sellaisella tavalla kuin hän itse halusi. Levynjulkistamistilaisuudessaan Lahden Kaupunginteatterissa toukokuun 6. päivä Mikael jaksoi toistamiseen suitsuttaa debyyttialbuminsa tuottaneen Poutasen työpanosta. Saari on taiteellinen vastaava, jolla on visio, ja Poutanen on projektin aivot, joka pitää langat käsissään ja mahdollistaa Saaren toteuttaa visiotaan. Yhteistyön konkreettisena tuloksena on nyt vastikään julkaistu pitkäsoitto The Grand Letdown.

Mikael Saari on itse säveltänyt ja sanoittanut kaikki albuminsa laulut yhtä coverraitaa lukuun ottamatta: Save me on hänen kunnianosoituksensa Queenille, joka on yhtyeenä Saaren mukaan "elämää suurempi" ja Freddie Mercury hänen esikuvansa. Kaikista Queenin lauluista Save me on valittu levylle sen vuoksi, että se sopii artistin mielestä parhaiten kokonaisuuteen paitsi musiikillisesti myös sanoituksen puolesta. Mikaelin omien laulujen tunnelma vaihtelee irkkuhenkisistä sofistikoituneista pop-laulelmista taiteellisimpiin UMK-tyrkkyihin ja jopa progressiiviseen rockiin. Varhaisimman levylle päätyneen laulun hän on kynäillyt pöytälaatikkoonsa jo vuonna 2007, tuoreimmat sävellykset ovat valmistuneet viime vuoden aikana. Hänen säveltäjäntaitonsa pääsevät erityisen hyvin esille albumin kahdella instrumentaalilevytyksellä Revontuli ja Kaipuuvalssi.

Kun levyn julkaisijan nimi on Luomusic, lienee sopivaa, että Mikaelin debyyttialbumi on luonnehdittavissa luomuksi. Säestyksissä ei ole käytetty lainkaan koneita. Albumia on ollut tekemässä 18 muusikkoa. Lauluja kuunnellessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea jousien runsaaseen käyttöön, mikä on poikkeuksellista nykyaikaisessa populaarimusiikissa. Jousisoittimet lienevätkin ainakin jossain määrin Mikaelin tavaramerkki, sillä jousikvartetti nähtiin myös hänen ensimmäisessä UMK-esityksessään. Mikael Saari soittaa itse levyllä kitaroita, pianoa, ukulelea ja koskettimia (mellotronia ja syntetisaattoreita). Yksi albumin vaikuttavimpia raitoja on miltei kuusiminuuttinen progebiisi She's gone, jossa maestro itse soittaa kitaraosuudet. Ehkäpä multi-instrumentalisti Mikael Saari onkin myös 2010-luvun Pave Maijanen. Mutta vielä parempi laulaja. Saaren monipuolisuus on häkellyttävää. Mikael Saari kirjoittaa itse nuotit ja partituurit kaikille soittajilleen. Tarvinneeko edes mainita, että Mikaelilta on jo tilattu sävellyksiä muille esittäjille.

Kuten Irina Milanin albumien kohdalla, The Grand Letdown ei päästä kuuntelijaansa helpolla. Jos albumin laittaa soimaan vain taustamusiikiksi, siitä ei välttämättä saa kaikkea irti. Albumin soundimaailmaan pääsee aivan toisella tavalla sisälle useammalla kuuntelukerralla. Ja jokaisella kuuntelukerralla sovituksista ja sävellyksistä havahtuu löytämään uusia jippoja. Ilmeisen omakohtaisista kokemuksista syntyneet sanoituksetkin ovat monimerkityksellisiä ja niitä voitaisiin analysoida ja tulkita monella eri tavalla. Valitettavasti pahoin pelkään, ettei tällaisella musiikilla liene juurikaan mahdollisuuksia esimerkiksi radiosoittoon. Kaupallisen menestyksen suhteen peli voi olla menetetty. Mutta onneksi vielä nykyään helpon ja ylituotteistetun kertakäyttömusiikin aikakautena viitsitään julkaista kunnianhimoisesti tuotettua omaehtoista musiikkia, jossa on taiteellisia ambitioita. Mestariteos mikä mestariteos, mutta helmiä sioille.

Mikael Saari on tällä hetkellä ehdottomasti yksi kaikkien aikojen lahjakkaimpia muusikoita Suomessa. Paitsi musiikillinen monilahjakkuus, hän on uskomattoman taitava tulkitsija ja karismaattinen esiintyjä, jonka läsnäolossa on suorastaan jotain mystisen vangitsevaa. Missä lie Lahdessa – Cheekin kaupungissa – tällaista opetetaan. Mielenkiinnolla jäädään odottamaan, mitä hän keksii tulevaisuudessa. Potentiaalia kun olisi vaikka mihin. Mikaelilla olisi ollut mahdollisuus pysäyttää koko Eurooppa kolmen minuutin ajaksi. Mutta toisaalta, ehkä Eurovision laulukilpailu olisi ollut hänen kykyjensä hukkaanheittämistä. Kahden viikon ajan hänen olisi pitänyt vain veivata edestakaisin yhtä ja samaa kolmeminuuttista harjoituksissa, edustustilaisuuksissa ja kissanristiäisissä.

Kun viime viikon perjantaina Mikaelin vaikuttava, tunteikas ja monipuolinen levynjulkistamiskeikka Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä oli päättynyt, teatterin miestenhuoneessa eräs konserttivieras totesi tuttavalleen: "Kyllä on niin epäreilua, että joillekin on suotu noin luonnottoman paljon lahjoja – ja kun se on vielä niin hyvännäköinenkin!"

Lähteet

Kirjallisuuslähteet:

Hämäläinen Jyrki (1996) Hopeinen kuu. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Immonen Tenho. Kaksi lensi yli käenpesän – Helmiä Hectorin laulukirjasta (EMI Finland, 2012).

Milan Irina. Irina Milan: Milania – 40 ikimuistoista laulua (EMI Finland, 2007).

Verkkolähteet:

Kaarsalo Juha: Joria duurissa ja mollissa – Sävellystyö lähentelee parhaimmillaan hurmostilaa. Selvis-lehti 02/2005. (Verkkolinkki)

Nissilä Pekka: Laulunlaatija Hector rakentaa edelleen – kuvia mielelle. Selvis-lehti 02/2001. (Verkkolinkki)

ESCBubble: Hyde Anne, ESCBubble review Mikael Saari's new release "The Grand Letdown".

yle.fi: UMK 2016 | Mikael Saari