Kaikkien aikojen diskoiskelmä-albumit

Finnhitsaaja-blogissa on suomidiskoteeman aikana esitelty neljä genren klassikkoalbumia: Mona Caritan Mikä fiilis (1983), Seija Simolan Ota kii, pidä mua (1985), Beritin Sinä olet hän (1984) sekä Meiju Suvaksen debyyttialbumi (1982). Luonnollisesti suomidiskon aikakaudella julkaistiin edellämainittujen neljän pitkäsoiton lisäksi muitakin timanttisia älppäreitä. Pyrin tässä suomidiskoteeman viimeisessä artikkelissa esittelemään tusinan verran albumikokonaisuuksia, jotka joko ovat poikkeuksellisen tasokkaita diskoiskelmälevyjä tai kiteyttävät jotain todella olennaista suomidiskon aikakaudesta tavalla tai toisella. Vaikka suomalainen pop-iskelmäteollisuus nojautui 1970-luvun jälkipuoliskolla ja 1980-luvun alkupuoliskolla voimakkaasti diskomentaliteettiin, eivät nämä albumit – kuten eivät Mona Caritan, Seijan, Beritin ja Meijunkaan albumit – ole sataprosenttisia diskolevyjä vaan sisältävät diskosoundien lisäksi perinteisempää iskelmäainesta ja balladeja. Sen vuoksi lieneekin osuvampaa käyttää suomidisko-käsitteen sijaan ilmaisua diskoiskelmä. Valikoidut älppärit esitellään kronologisessa järjestyksessä.

Disco Shock (PSO, 1978)

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Baccara-ilmiö valloitti Suomen vuodenvaihteessa 1977–78, suomalaisten levy-yhtiöiden oli myönnettävä, että kansakunta on todella hurahtanut diskohuumaan. Baccaran albumista tuli ensimmäinen ulkomainen pitkäsoitto, joka myi Suomessa yli 100 000 äänitettä. Diskobuumin jyllätessä kuumimmillaan PSO-levy-yhtiön Timo Lindström ideoi diskohenkeä sykkivän albumikokonaisuuden. Disco Shock nimisellä albumilla kuullaan peräti kahdeksan Baccara-hitin suomenkieliset versiot, joiden esittäjäksi on merkitty mystinen Mami. Todellisuudessa Mami on itse asiassa duo – eikä mikä tahansa duo, sillä sen muodostivat Maarit ja Irina Milan, jotka olivat tuohon aikaan Suomen työllistetyimmät taustalaulajat. Maarit ja Milan toimivat taustalaulajina myös Baccaran Suomen-kiertueella. Legendaarisen huhun mukaan pohjoisen sääoloihin tottumattomat espanjattaret olivat kiertueen viimeisillä keikoilla menettäneet äänensä kokonaan, joten he vain aukoivat suutaan Maaritin ja Irina Milanin toimiessa varsinaisina laulajina.

Useiden Baccaran ensimmäisten hittien suomenkieliset versiot olivat ennen Disco Shockin ilmestymistä tulleet tutuiksi muiden artistien esittäminä. Yes sir I can boogien ja Cara mian levytti suomeksi Eini (Yes sir, alkaa polttaa ja Rakastua voisit aivan pikkuisen), Sorry I'm a ladyn Lea Laven ja Vicky Rosti (Sorry, jos oon lady), Darlingin Mirumaru-trio (Haavein), Love you till I dien Taiska (Sulle ainiaan) ja Koochie-Koon Bon Bon -duo (Yksi yö). Mamin levytyksissä hyödynnettiin samoja suomenkielisiä käännöksiä. Yes sir, alkaa polttaa onkin itse asiassa Irina Milanin sanoittama. Sen sijaan Mami-duo on tiedettävästi ainoa, joka on levyttänyt suomeksi Mad in Madridin, johon Raul Reiman kirjoitti suomenkielisen tekstin Si, Si Senjor. Baccara levytti esikoisalbumilleen myös sähäkän diskoversion Granada-ikivihreästä. Agustín Laran legendaarisen Granadan olivat aikoinaan levyttäneet suomeksi niin Kipparikvartetti Kauhko Käyhkön tekstittämänä kuin Vieno Kekkonen Saukin sanoittamana. Disco Shockia varten Mami levytti disko-Granadasta aivan uuden suomenkielisen sanoituksen, jonka oli niin ikään kynäillyt Raul Reiman. Kahdeksan Baccara-hitin lisäksi Mami levytti Disco Shockille suomenkielisen version 1960-luvun hitistä Black is black (Mustaa vain), joka oli ranskalaistrio La Belle Epoquen versiona noussut listojen kärkeen vuosina 1976–77.

Maaritin ja Milanin diskolevytysten vuoksi Disco Shock on noussut vuosikymmenien saatossa todelliseksi suomidiskon kulttiklassikoksi. Yhdeksän Mami-levytyksen lisäksi Disco Shockilla on viisi muuta PSO-artistien levytystä, kuten muun muassa Mona Caritan ensilevytys vuodelta 1978: Mona Caritan ja Tuula Sipisen muodostaman Cissy-duon Taas taas (alun perin Penny McLeanin Dance bunny honey) on noussut suomidiskon ystävien keskuudessa suureen suosioon. Todellista kulttikamaa Disco Shockilla edustaa myös ehdottomasti Paula Koivuniemen päätön Disco Cha Cha, jonka aikana camp-mittari värähtää todella korkeisiin lukemiin. Ainutlaatuinen harvinaisuus aikakaudelta ennen Paula Koivuniemen lopullista läpimurtoa. Miespuolisia vokalisteja Disco Shockilla ovat Rexi, klassisen musiikin puolelle myöhemmin siirtynyt Raimo Laukka sekä sangen tuntemattomaksi jäänyt Timo Vesa. Kaksi viimeisenä mainittua levyttivät omat versionsa tuon hetken hittisävelmistä Ollaan lähekkäin ja Jos ystävään luottaa voit – Jamppa Tuomisen suurhittiä harva tuskin luokittelisi ensisijaisesti diskoksi, vaikka poljento kieltämättä onkin ajanmukainen.

Vicky Rosti – Oon voimissain (Finndisc, 1979)

Virve "Vicky" Rostin viides albumi on ainakin omissa listauksissani yksi kaikkien aikojen kotimaisia diskolevyjä. Kymmenen kappaleen kokonaisuus sisältää melkoista diskotykitystä alusta loppuun. Kiihkeän diskoputken katkaisee oikeastaan ainoastaan raita B3 – älppärin ainoa slovari Sua en voi unohtaa, joka on suomenkielinen versio Leo Sayerin hitistä I can't stop loving you. Muutoin albumi on sangen vauhdikas ja sen reipasta yleisilmettä ryydittävät Vickyn energinen ja jäntevä äänenkäyttö sekä Veikko Samulin muhkeat sovitukset. Kaikki albumin kymmenen laulua ovat käännösversioita aikansa menestyshiteistä.

Albumi sisältää muutaman diskomusiikin suurklassikon. Gloria Gaynorin I will survive ja Anita Wardin Ring my bell olivat vuonna 1979 kuumaakin kuumempia hittejä, jotka olivat nousseet listaykkösiksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Suomenkieliset versiot saivat nimekseen Oon voimissain ja Soita kelloain. Diskomusiikin aikakaudella vanhoja ikivihreitä tuunattiin uuteen uskoon. Eruption-yhtye menestyi One way ticket to the blues -klassikon diskoversiolla. Theresa Rosenius oli jo vuonna 1965 levyttänyt laulun suomeksi nimellä Menolippu, ja Eruptionin päivityksen myötä Menolippu taipui diskoasuun. Etenkin Oon voimissain ja Menolippu ovat todellisia Finnhits-klassikoita, jotka Virve saa esittää edelleen jokaisella keikallaan.

Menolipun tapaan albumin mahtipontinen aloitusraita Koputa puuta on diskotuunaus vanhasta ikivihreästä. Amii Stewart levytti vuonna 1979 diskoversion Eddie Floydin Knock on woodista. Jo kyseinen aloitusraita kiteyttää osuvasti albumin nuorekkaan tyylin: sen soundimaailma on suomalaiseksi tuon ajan "iskelmälevyksi" suorastaan päällekäyvän jyräävä ja Virven rock'n'rollista vaikutteita ammentava raju lauluääni ei pyytele anteeksi keneltäkään. Myös albumin tekstimaailma on paikoitellen jopa roisi. Esimerkikiksi laulun Antaudun (alun perin The Three Degrees -trion Givin' up, Givin' in) eroottissävyisessä sanoituksessa valmistaudutaan hekumaan varatun miehen kanssa ("tosi mies mua miellyttää / pojat puolitiehen jää") ja kehotetaan koskemaan hellästi rinnan nipukkaa. Eikä edes haittaa, että mies on varattu, sillä ilmeisesti vaimokin on touhuamassa jossain muualla ("paremmin sen aina teen / kuin sun vaimos vieraalleen")... Oharissa (samaisen The Three Degreesin The Runner) taas "sä otat minut silmilläsi tässä näin" ja odotetaan hyväilyjä ja kiihottuneita sanoja. Oon voimissain -albumin laulujen sanoituksista vastaavat Pertti Reponen ja Raul Reiman (paitsi Menolippu, jonka Saukki oli sanoittanut jo 1960-luvulla). Nuoremman sukupolven kynäniekkana Reiman ei kaihtanut kirjoittaa suorasukaisempia sanoituksia.

Kokonaisuutena Oon voimissain on Virve Rostin uran onnistuneimpia pitkäsoittoja. Klassikkohittien lisäksi esimerkiksi Ohari ja Soitto soikoon vaikka aamuun ovat mitä mainioimpia diskobiisejä. Albumin kaikki levytykset on julkaistu CD-formaatissa Virven kahdella 20 suosikkia -sarjan kokoelmalla.

Paula Koivuniemi – Vie minut pois (Finnlevy, 1980)

Tietenkin Paula Koivuniemen klassikkoalbumin diskopitoisuus voidaan kyseenalaistaa, kun levy sisältää muun muassa sellaisia balladeja, kuten Veikko Samulin säveltämän Laulut kun kuolevat (upea kappale, by the way) tai Toivo Kärjen Kun vaivut sylissäni uneen (erittäin hieno biisi tämäkin). Halusin kuitenkin nostaa tämän albumin tässä yhteydessä esille, koska mielestäni Paula Koivuniemen läpimurtoalbumi kuvastaa osuvasti sellaista ajan henkeä, missä niin kutsuttu valtavirran iskelmäkulttuuri alkoi selvästi ottaa vaikutteita diskomusiikin elementeistä, vaikka itse musiikkityyli ei tyylipuhdasta diskoa olisikaan. Siinä missä Vicky Rostin albumille valikoitiin kymmenen angloamerikkalaista diskohittiä, Paula Koivuniemen Vie minut pois -albumi sisältää enimmäkseen kotimaisia sävellyksiä. Vuonna 1966 levytysuransa aloittanut Paula Koivuniemi edusti moneen 1970- ja 80-lukujen diskoartistiin (esim. Eini, Vicky, Satu Pentikäinen, Päivi Kautto-Niemi...) verrattuna "vanhan liiton iskelmälaulajaa", jonka laulutyyli oli saanut vaikutteita menneiden vuosikymmenien jatsahtavista fokseista. 1970-luvun viimeisinä vuosina disko alkoi olla jo niin dominoiva ilmiö, että miltei jokaisen kotimaisen iskelmälaulajan levytystuotantoon tuli vähintään jonkinlaisia vaikutteita diskomusiikista. Esimerkiksi jo Paulan vuonna 1978 julkaistu Sinulle vain -albumi sisältää runsaasti diskosävyjä.

Esa Niemisen tuottama Vie minut pois -albumi valmistettiin aikana, jolloin kotimaisten iskelmälevytysten säestyksistä vastasivat vielä suuret kokoonpanot: tälläkin albumilla soittaa 12-henkinen jousiryhmä ja viisihenkinen puhallinsetti. Albumin kappaleiden sovituksissa erityisesti jousissa ja puhaltimissa käytetään samanlaisia ratkaisuja kuin 1970- ja 80-lukujen vaihteen diskomusiikissa. Tyyli korostuu etenkin albumin vähemmän tunnetuissa raidoissa, kuten Markku Johanssonin säveltämissä ja sovittamissa kappaleissa Lähimmäinen ja Minun kotini kaukana on. Albumin tunnetuimmat laulut luokitellaan nykyään jo suvereenisti diskoiskelmän klassikoiksi: Fredin säveltämä vauhdikas nimikkokappale Vie minut pois, Niemisen raflaava Meren taa sekä tietysti Tummat silmät ruskea tukka – alun perin ranskalaisen euroviisuvoittajan Marie Myriamin levytys Le cœur somnambule. Kotimaassaan Ranskassa laulu ei herättänyt juuri minkäänlaista huomiota, mutta Suomessa Tummat silmät, ruskea tukka oli vuoden 1980 suurin kotimainen hitti, mikä nosti Paula Koivuniemen lopullisesti eturivin iskelmätähtien joukkoon. Vie minut pois -albumia myytiin huikeat 70 000 äänitettä, minkä myötä Paula Koivuniemi vastaanotti sekä kulta- että timanttilevyn.

Vie minut pois -albumi on julkaistu CD-painoksena vuosina 1989 ja 2012, sekä vuonna 2009 2in1-sarjassa yhdessä Paulan toisen klassikkoalbumin Luotan sydämen ääneen (1982) kanssa.

Armi Aavikko – Armi (Scandia, 1981)

Helmikuussa 1977 Miss Suomeksi kruunattu Armi Aavikko nousi saman vuoden keväällä kotimaisen musiikkibisneksen huipulle Dannyn rinnalla. Ilmiömäisen hellyysbuumin lanseerannut duo julkaisi kaksi albumia vuosina 1978 ja 1979. Molemmat Dannyn ja Armin albumit sisältävät kummaltakin duon osapuolelta myös soololevytyksiä. Vuonna 1980 Armi levytti soolona Luxemburgin euroviisusta Le Papa Pingouin pöpihauskan suomenkielisen version Isä-pappa pingviini. Pikkuhiljaa aika alkoi olla levy-yhtiön setien mielestä kypsä Armin omalle sooloalbumille, joka näki päivänvalonsa loppuvuodesta 1981.

Armin sooloalbumi sisältää 12 levytystä, jotka ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta käännöskappaleita. Levyn suurin hitti on ehdottomasti Iltaloma – suomenkielinen versio Anekan superhitistä Japanese boy, joka oli noussut listojen kärkeen niin Suomessa kuin kotimaassaan Britanniassa. Armin Iltaloma, joka julkaistiin singlenä ennen albumin ilmestymistä, nousi jukeboksien kuuntelua mittaavalla listalla peräti viidenneksi. Iltaloman lisäksi levyltä on jäänyt elämään muun muassa Radiotähti. Veepee Lehdon kynäilemä suomenkielinen sanoitus The Bugglesien hittiin Video killed the radio star on menestynyt toistuvasti äänestyksissä, joissa on äänestetty kaikkien aikojen käsittämättömimpiä käännöskappaleita. Mukana on myös Agadou – kappale, josta tuli legenda vasta muutama vuosi Armin levytyksen jälkeen. Alun perin Agadou on ranskalaismarokkolainen sävellys 1970-luvun alkuvuosilta. Vuonna 1981 saksalainen Saragossa Band teki laulusta diskoversion, mikä lieneekin toiminut Armin version esikuvana. 1984 brittiläinen Black Lace julkaisi oman versionsa Agadoo. Black Lacen levytys myi kuin häkä, mutta se on valittu Britanniassa toistuvasti kaikkien aikojen korneimmaksi tai huonoimmaksi musiikkikappaleeksi.

Albumin vähemmän tunnetuista lauluista miellyttävää aikansa kuvaa edustavat alun perin Ottawanin tuotannosta napatut Kaksi kulkijaa (Shubidube love) ja Tanssi kanssani hiljaa (Sing along with the juke-box). Levyn kohokohtiin voisi luokitella ehdottomasti kappaleen Kiitos sulle – alun perin islantilainen kappale Í Reykjavíkurborg, josta saksalaiset levytuottajat väänsivät englanninkielisen version My home town. Älppärille sisällytettiin myös Armin levytys saman vuoden Irlannin vauhdikkaasta euroviisusta Horoscopes (suomeksi yllätyksettömästi Horoskoopit), jonka trio nimeltään Sheeba esitti kimaltelevissa glitterasuissa.

Soololevyn aikoihin Armin imagoa pyrittiin muuttamaan luonnollisesta teinimissistä ja hellyyden lähettilättärestä seksikkäämpään ja itsevarmempaan suuntaan. Kakkosraita Tahdon tänään saada (alun perin tanskalaisen The Lollipopsin 1960-luvun hitti Do you know how much I love you – juuri se sama laulu, jonka Sliipparit väänsivät muotoon Muistatkos kuka kaivoon putos) kertoo melko suorasukaisesti siitä itsestään, mutta levytys lienee tehty pilke silmäkulmassa – sen verran koomisilta taustakuoron "ou jeah!" -huohotukset kuulostavat.

Vickyn ja Paulan albumeihin verrattuna Armin levyllä on käytetty enemmän syntetisaattorisoundeja. Albumin soundimaailman primus motorina toimi Veikko Samuli, joka sovitti kaikki älppärin levytykset yhtä lukuun ottamatta. Petri Tuunaisen kirjoittamassa Armi Aavikko -elämäkerrassa Veikko Samuli on pahoitellut, että 1980-luvun alkuvuosina iskelmälevyjen tekeminen oli melkoista tehtailua, minkä vuoksi Arminkin albumi jouduttiin valmistamaan sangen nopealla aikataululla. Sekä tuottaja että artisti olisivat toivoneet enemmän aikaa pitkäsoiton työstämiseen. Vaikka Iltaloma olikin menestynyt listoilla lupaavasti, itse albumi ei kuitenkaan ollut mikään valtaisa listamenestys. Aikalaisarvioissa kriitikot totesivat älppärin olevan "keskitason diskoilu", mutta kiinnittivät huomiota Armin kehittyneen laulajana huomattavasti sitten ensimmäisten levytysten.

Alkuvuodesta 2002 Armin yllättävän poismenon jälkeen Warner Music Finland julkaisi 20 kappaleen muistokokoelman Armi Aavikko, johon sisällytettiin Armin soololevyn 12 kappaleesta kymmenen. Ulkopuolelle jäivät Sunnuntaiaamu sekä albumin ainoa kotimainen sävellys, Raul Reimanin kynäilemä renkutus On tytöt poikia kiinnostaneet.

Nisa Soraya – Nisa (Finnlevy, 1982)

"Oikein olen Singaporesta", kertoi Nisa Soraya vuoden 1981 euroviisukarsinnoissa, kun lähetyksen juontanut Erkki Pohjanheimo uteli mistä kaukaa hän onkaan kotoisin. 1980-luvun alkupuoliskolla eksoottinen Nisa Soraya oli todellinen väriläiskä Suomen muutoin niin homogeenisellä iskelmäkentällä. Nisa oli saanut 1970-luvun lopulla Singaporessa kiinnityksen TeePees-yhtyeen Euroopan-kiertueelle. Suomen-keikalla hän kohtasi Markku Aron. Markku ja Nisa löivät hynttyyt yhteen ja esittelivät nuorta onnea viisukarsinnoissa kilpailuesityksessään Mun suothan tulla vierees sun.

Vuonna 1982 alettiin valmistaa Nisan omaa pitkäsoittoa. Singaporesta Suomeen muuttanut artisti puhui hädin tuskin auttavasti suomea, mutta se ei levytuottajia haitannut. Veikko Samulin mukaan Nisa Soraya sai suomen kielen svengaamaan ainutlaatuisella tavalla. Kuunnelkaapa vaikka albumin raitaa Olen onnellinen nainen. Kuinka vastustamattomalta kuulostaakaan, kun Nisa laulaa viekoittelevasti: "Moni maa ja maanosaa monta taakseni jäänyt on".

Esa Niemisen tuottamalla albumilla on melko korkea kotimaisuusprosentti, sillä kymmenestä uudesta laulusta peräti puolet on kotimaista alkuperää. Nisan levyn hitti on tietysti Veikko Samulin säveltämä Huone 105, joka oli parhaimmillaan jukeboksien kolmanneksi kuunnelluin kappale. Kasarihitti on sittemmin kelvannut muidenkin artistien repertuaariin. Iskelmäpoikien makuhermoihin ovat iskeneet myös Kim Kuusen säveltämä Helsingissä sataa ja Niemisen vauhdikas diskoilu Ota vaan, jonka on myöhemmin levyttänyt myös Paula Koivuniemi. Lisäksi Jori Sivosen tarttuva albumiraita Tule ja vie edustaa mitä tyylipuhtainta kotimaista kasari-iskelmää. Albumin käännösbiiseistä parhaiten on jäänyt elämään Pointer Sistersien Slowhand-hitistä väännetty Kiiruhda hiljaa. Nisa itse ihaili kovasti Sheena Eastonia ja hänen tuotannostaan Nisan levylle valikoitiin I'm not worth the hurt (En ole sen arvoinen) sekä iskevä A letter from Joey (Kotiin), jonka voisi luokitella albumin parhaimmistoon. Mielenkiintoinen kuriositeetti on vinyylin A-puolen päättävä seitsemänminuuttinen Markku Aro -potpuri, jossa Nisa laulaa mielitiettynsä 60- ja 70-luvun hittejä. Veikko Samulin käsittelyssä pop-klassikot on sovitettu ajanmukaiseen diskoasuun.

Nisa Sorayan kokopitkä on sangen onnistunut kasaridiskoalbumi, jonka materiaali olisi varmasti kelvannut monelle muullekin saman genren laulajalle. Kokonaisuuden kruunaa kuitenkin juuri Nisa, jonka artistiura Suomessa on ehdottomasti kiehtovimpia ilmiöitä suomidiskon aikakaudella. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyse on ammattitaitoisesta laulajasta ja esiintyjästä, joka oli luonut uraa viihdetaiteilijana jo kauan ennen saapumistaan Suomeen.

Aiheesta muualla:

Siironen Janne: To Finland With Love... Nisa Soraya Suomessa 1980–1985 NRGM-palvelimessa

Emilia – Emilia (Discophon, 1982)

Suomidiskon kiihkeimpinä vuosina italodiskoa suomalaisille levylautasille pyrki tarjoamaan laulajatar nimeltään Anne Luoto – taiteilijanimeltään Emilia. Emilian ensimmäinen valtakunnallinen esiintyminen tapahtui lokakuussa 1981 Yleisradion Iltatähti-ohjelmassa, jossa hän esitti Satan in loven eli "laulun rakastuneesta saatanasta", kuten juontaja Mikko Alatalo asian ilmaisi. Chrisse Johansson oli kynäillyt suomenkielisen sanoituksen La Bellinin levytyksestä. Juha Rantalan tietolähteiden mukaan suomenkielinen levytys olisi tehty vieläpä ilman asianmukaisia käännöslupia. Satan in love on vuosien saatossa muodostunut melkoiseksi camp-klassikoksi. Rumba-lehti kirjoitti neljä vuotta sitten, kuinka "Satan in love saattaa hyvinkin olla se suomidiskon lakipiste, jonka jälkeen mikään ei ole tuntunut miltään". Englanninkielisen "satan"-sanan ääntäminen on herättänyt huvittuneisuutta, mutta samalla tavalla se lausutaan alkuperäisessä levytyksessäkin.

Vuonna 1982 julkaistiin Emilian kokopitkä älppäri. Kassu Halosen tuottama albumi sisältää kymmenen levytystä, jotka ovat yhtä lukuun ottamatta käännöskappaleita. Lauluista suurin osa on italialaista alkuperää ja niihin on kynäilty vihjailevia ja pikkutuhmia suomenkielisiä sanoituksia. Jo laulujen nimet (Villikissa, Tuokio paratiisissa, Aah mikä yö) tiivistävät hyvin albumin tematiikan. Lisäksi on mainittava, että vinyylin kansikuva – jossa huomio kiinnittynee tympeähkön ilmeen sijaan paljastavaan kaula-aukkoon – oli tuohon aikaan poikkeuksellisen rohkea iskelmälevylle. Sanoitukset on merkitty Emilian itsensä ja nimimerkki Mimosan (Hilkka-Liisa Eirtovaara) nimiin.

Emilian albumi ei aikoinaan herättänyt suurta huomiota, mutta vuosien saatossa levy on noussut todelliseksi kulttiklassikoksi iskelmäpoikien keskuudessa. Lisäksi vinyyli on hipstereiden suosimissa kuppiloissa DJ:den ahkerassa käytössä. Hullunkuriset sanoitukset ja Emilian ei-niin-vahva lauluääni luovat kokonaisuuden, joka on varmasti yksi campeimpia suomidiskon aikakaudella julkaistuja pitkäsoittoja. Emilian älppäriä myytiin aikoinaan todella pieni määrä, joten tiedostavat levykauppiaat osaavat pyytää LP:stä nykyään hyvän hinnan. Kuulemani mukaan levymessuilla vinyylistä olisi maksettu useita satasia.

Vuonna 1984 Emilia levytti vielä Polarvoxille singlen Päin tähtiä kiidän / Heitetään huomiseen huolet ja kilpaili Kevään sävelen alkukarsinnassa laululla En tunteita tuhlaa. Sen koommin hänestä ei ole kuultu.

Frederik – Roadstar (Reetu Records, 1983)

Jotta ei menisi aivan all female -blogipostaukseksi, valitaan joukkoon edes yksi miesartistin albumi.

Junttidiskon kuninkaaksi itseään tituleeraava Frederik sai 1970-luvun viimeisinä vuosina uransa nousuun diskontäyteisillä levytyksillään. Tsingis Khan -albumista (1979) Frederik vastaanotti ensimmäisen kultalevynsä. Kultalukemiin ylsivät myös kaksi seuraavaa älppäriä Kolmekymppinen (1980) ja Alta pois (1981). Komea albumiputki sai jatkoa keväällä 1983, kun julkaistiin pitkäsoitto nimeltään Roadstar. Roadstaria voisi luonnehtia Frederikin uran kaikkein "diskoimmaksi" albumikokonaisuudeksi. Vaikka albumilla ei olekaan Tsingis Khanin, Kolmekymppisen tai Titanicin kaltaista ikivihreää megahittiä, levy sisältää toinen toistaan mainioimpia kasari-iskelmiä. Useampien laulujen teemat ja aiheet sopivat valtakunnan viralliselle macholle kuin nyrkki silmään.

Roadstarin levytyksistä parhaiten elämään lienee jäänyt miehistä uhoa uhkuva Rensselit pykälään, joka on Raul Reimanin käsialaa. Supisuomalainen mies saa puolustuspuheenvuoronsa myös kappaleessa Kiskonpätkä. Laulussa Reetu laulaa armottoman syntsabiitin säestyksellä, kuinka todellisia tosimiehiä ovat rehelliset ja oikeudenmukaiset metsien miehet. Kappaleen on kynäillyt Pave Maijanen salanimellä D. Ovi mittatilaustyönä Reetua varten. Bileiskelmien eliittiä Roadstarilla edustavat ehdottomasti Kasakkapartio ja Simson. Kasakkapartio on diskoversio legendaarisesta neuvostoliittolaisesta taistelulaulusta Poljuško-pole, jota Länsi-Euroopassa markkinoitiin kasakkapatrullin lauluna. Kipparikvartetti oli levyttänyt laulun suomeksi jo vuonna 1956, ja Roadstar-albumilla Reetu päivitti sen diskoasuun. Simson on taas Veikko Samulin ja Juha Vainion kynäilemä menopala, joka sopii hyvin Frederikin suurmiehistä kertovien camp-diskoiskelmien sarjaan.

Albumin levytyksistä muun muassa Jos ollaan yhdessä viimeisen kerran (säv. Veikko Samuli), Marita (säv. Raul Reiman) ja Milla (säv. Jori Sivonen) edustavat tyypillistä koneiskelmän soundia, jota kuultiin tuohon aikaan esimerkiksi supersuositun Kake Randelinin albumeilla. Elettiin aikaa, jolloin syntetisaattorit ja rumpukoneet dominoivat iskelmälevytyksiä. Roadstarilla halutaan päästä Maritan ja Millan lisäksi muhinoimaan Reginan kanssa. Vuonna 2002 Frederik levyttikin kaikki kolme laulua potpurille, joka sai nimekseen osuvasti Menneet heilat. Älppärin hempeämmät kappaleet Siipirikko ja Yön kukka olisivat sopineet yhtä hyvin vaikkapa Jamppa Tuomisen levytysrepertuaariin – jälkimmäisen Veikko Juntusen kynäilemän laulun Jamppa levyttikin muutamaa vuotta myöhemmin.

Roadstar on miellyttävä kokonaisuus Frederikin uran kulta-ajalta. Kassu Halonen – joka on sovittanut suurimman osan levyn kappaleista – on luonut soundimaailman, joka toimii kuin tyylipuhtaana malliesimerkkinä kasari-iskelmien tyylistä. Albumi oli kolmen kuukauden ajan Suomen albumilistalla, ja lisäksi suomalaiset luukuttivat singlejä Roadstar / Jos ollaan yhdessä viimeisen kerran ja Rensselit pykälään / Milla aktiivisesti jukebokseissa. Roadstar on ensimmäinen Frederikin oman levy-yhtiön Reetu Recordsin julkaisu. Herra Sysimetsä – jolla on usein taipumusta melkoiseen liioitteluun ja omien saavutustensa suurenteluun – on väittänyt, että Roadstar olisi myynyt yli 50 000 kappaletta, mutta ei saanut minkäänlaista timanttilevyä, koska Reetu Records ei kuulunut Ääni- ja kuvatallennetuottajat ÄKT:hen. Uskokoon ken haluaa...

Minna Ikonen – Elkeet kuin pedolla (Levytuottajat, 1984)

1980-luvun alkupuoliskolla muodissa olivat naisten esittämät rempseät juntti-iskelmät. Tyylilajin suosituimpia edustajia olivat esimerkiksi Anita Hirvonen ja Tarja Ylitalo. Samanlaista genreä pari piirua nuorekkaammalla ja diskommalla otteella tarjosi 1980-luvun puolivälissä tummaääninen Minna Ikonen, jonka levytysura jäi kahden albumin mittaiseksi. Ikosen esikoissingle Elkeet kuin pedolla / Hyväile mua ääneti julkaistiin vuonna 1983. Aluksi levytykset eivät herättäneet huomiota, mutta seuraavan vuoden puolella Elkeet kuin pedolla nousi listoille. Jukebokseissa se oli parhaimmillaan kahdeksanneksi kuunnelluin levy. Menestyksen myötä alettiin valmistaa Minna Ikoselle kokonaista albumia. Ensimmäinen pitkäsoitto Elkeet kuin pedolla sisältää 12 levytystä, jotka ovat kaikki kotimaisia sävellyksiä. Lauluja ovat säveltäneet Jori Sivonen, Matti "Fredi" Siitonen, Antti Hyvärinen ja Bruno Korpela, joka on vastannut kaikkien levytysten sovituksista. Kaikki sanoitukset ovat syntyneet Vexi Salmen kynästä – levyttihän Minna Ikonen Vexi Salmen Levytuottajat-levy-yhtiölle.

Minna Ikosen debyyttiälppäri on noussut suomidiskon ystävien keskuudessa melkoiseksi kulttiklassikoksi erityisesti mainioiden kasarirallatustensa vuoksi. Elkeet kuin pedolla, Kissimirri, Vitsit vähissä, Pilvetön taivas ja kuuma hellekesä, Jöröjukka ja Münchausen ovat ryydittäneet jo vuosikausia iskelmäpoikien illanviettoja. Sävellykset ovat tarttuvia renkutuksia ja sanoitukset sen verran yksinkertaisia, että lauluja on helppo laulaa mukana jo muutaman kuuntelukerran jälkeen. Kerrasta poikki -hittiä muistuttavassa Vitsit vähissä -kappaleessa on ehdottomasti yksi koko kotimaisen iskelmähistorian mahtavimmista modulaatioista. Münchausenin kohdalla camp-mittari värähtää jo melko korkeisiin lukemiin.

"Jos juttus joskus painettais
niin suosion ne suuren sais
ja Ruususetkin häviäis
ja Topeliuskin toiseks jäis."

Vaikka miessukupuolen edustajat saavatkin monissa Ikosen kappaleissa huutia, niin Jöröjukka on ylistyslaulu kaikille tossun alla eläville tuppisuille, jotka ovat "varmaan jo syntyneet luonnostaan naisia palvelemaan". Kuinkakohan tosissaan Vexi Salmi on rustaillut näitä sanoituksia? Kissimirri-kappaleen tarttuvaa kertosäkeistöä kuunnellessa tulee mieleen, että onkohan kroatialainen säveltäjä Rajko Dujmić plagioinut sitä Jugoslavian euroviisuvoittajaan Rock me (1989)? Minna Ikosen levytyskappaleisiin oman hersyvän aspektinsa luovat arkirealismista kumpuavat sanoitukset. Esimerkiksi Elkeet kuin pedolla -kappaleen tavoitellulla poikamiehellä on "autovekseli vedolla" ja Jöröjukka-laulun rakkaustarina alkaa arkisella kauppareissulla: "Kerran kaupasta leipää ja maitoa hain..." Albumillinen ehtaa juntti-iskelmää diskoisin maustein!

Syksyllä 1984 Minna Ikonen sai valtakunnallista julkisuutta, kun hän kilpaili Syksyn sävelen finaalissa laululla Panin tiikerin tankkiin. Kilpailuun osallistuminen merkitsi lähtölaukausta Minna Ikosen seuraavalle albumiprojektille. Valitettavasti vuonna 1985 julkaistu Ikosen toinen albumi Annan kunnolla palaa jäi kokonaisuutena ensilevyä vaisummaksi koostuen enimmäkseen harmillisen tasapaksuista syntetisaattori-iskelmistä. Ikonen vetäytyi showbisneksestä piakkoin toisen albumin ilmestymisen jälkeen.

Anja Niskanen – Anja Niskanen (CBS Records, 1984)

Suomidiskon aikakaudella Syksyn sävel -kilpailulla oli melkoinen junttileima. Kilpailun voiton oli vienyt kahdesti Erkki Liikanen humoristisilla ralleillaan (1975 ja 1976). Mikko Alatalon hassunhauskat esitykset upposivat kansan syviin riveihin niin hyvin, että häntä oli ehditty juhlia peräti kolme kertaa Syksyn sävelen voittajana (1978, 1980 ja 1981). Vuonna 1982 kilpailun voiton vei Mika Sundqvistin Hormoonihiiret, jonka esityksessä monien mielestä matkittiin Alatalon reseptiä.

Vuonna 1984 Syksyn sävel sai kuitenkin aivan toisenlaisen voittajan. 16-vuotias espoolaisneitonen Anja Niskanen päihitti molemmat kansansuosikit Erkki Liikasen ja Mikko Alatalon kansainvälisen tason pop-iskelmällä Ollaan hiljaa vain. Voittokappaleen on säveltänyt Vesa Torppa ja sanoittanut Vexi Salmi. Voitto oli selkeä, sillä Anja Niskanen saavutti postikorttiäänestyksessä 25 314 ääntä siinä missä toiseksi sijoittuneen Erkki Liikasen äänisaalis oli 18 081 postikorttia.

Ruotsalainen teinitähti Carola Häggkvist oli valloittanut näinä vuosina koko Pohjolan. Carolan albumit Främling (1983) ja Steg för steg (1984) kävivät hyvin kaupaksi myös Suomessa – jälkimmäinen levy oli noussut jopa Suomen listaykköseksi! Anja Niskasessa nähtiin potentiaalia Carola Häggkvistin kotimaiseksi vastineeksi.

Anja Niskanen oli saanut levytyssopimuksen CBS-levy-yhtiöltä hänen voitettuaan Kyky-84 -laulukilpailun. Syksyn sävel nosti hänet koko kansan tietoisuuteen ja pitkäsoitto julkaistiin pian kilpailun voiton jälkeen. Anja Niskasen albumi on kotimaisen kasari-iskelmän virstanpylväitä. Älppäri menestyi kaupallisesti hienosti, sillä sitä myytiin kultalevyyn oikeuttavat 25 000 äänitettä. Etenkin lapset ja nuoret ottivat Anja Niskasen idolikseen. Monet 80-luvun lapset ovat muistelleet kuunnelleensa Anja Niskasen kasetin puhki ja kykenevät vieläkin tapailemaan levyn kappaleita. Iloluontoisten laulujen sanoitukset tihkuivat teiniromantiikkaa ja istuivat muutenkin 16-vuotiaan sielunelämään, osuvina esimerkkeinä mainittakoon Meillä on nuoruutemme tai koulumaailmaan sijoittuva Tää tunti vain. Albumia voisi luonnehtia eräänlaiseksi sukupolvikokemukseksi.

Anja Niskasen albumilla on kymmenen laulua, joista puolet ovat kotimaisia sävellyksiä ja puolet käännöskappaleita. Kaikki kotimaiset kappaleet ovat Vesa Torpan säveltämiä. Käännöshiteistä parhaiten elämään ovat jääneet Syy on rakkauden (Kirsty MacCallin They don't know, jonka Tracey Ullman oli levyttänyt hitiksi vuonna 1983) sekä Lauantaina bailataan vaan (Barry Bluen Dancing on a Saturday night). Kokonaisuutena albumi on tyylipuhdas kasarialbumi, jonka säestyksessä olennaisena osana ovat olleet Roland Jupiter 8, Roland Mc 4 ja Yamaha G S 2 -syntetisaattorit.

Anja Niskanen levytti laulu-uransa ensimmäisellä aktiivikaudella vain tämän yhden albumin. Hän alkoi kaivata tavallista nuoren elämää ja halusi vetäytyä julkisuudesta. Levytyssopimus purettiin yhteisymmärryksessä. Anja Niskanen teki paluun levytysstudioihin vuonna 1991 uudenlaisella "aikuistuneemmalla" tyylillä. Suomidiskon ystävät eivät ole kuitenkaan unohtaneet Anja Niskasta. 2010-luvulla hän on levyttänyt kaksi albumia, joista etenkin vuonna 2013 julkaistu Valoisat tunteet edustaa eräänlaista jatkumoa Niskasen kasarituotannolle. Nykyään Anja Niskasen voi bongata Itämeren lautoilla estraditaiteilijana värikkäissä show-numeroissa. Ikivihreiden bailuhittien joukossa kuullaan usein myös hänen omat kasarihittinsä Ollaan hiljaa vain ja Lauantaina bailataan vaan.

Aiheesta muualla:

Anja Niskanen Official

Leena Vanamo – Sua kaipaan (CBS Records, 1984)

Leena Vanamo kierteli 1980-luvun alkuvuosina Frederikin kesäkiertueilla taustalaulajana – toisinaan yhdessä Meiju Suvaksen kanssa – ja levytti ensimmäiset levytyksensä Discophonille vuonna 1981. Varsinainen läpimurto vaikutti koittavan vuonna 1984, kun hän solmi levytyssopimuksen CBS:lle ja alkoi levyttää ensimmäistä albumiaan. Ensimaistiaisia Leena Vanamon albumilta tarjottiin Mainostelevision Levyraadissa, jossa esitettiin vuoden 1984 aikana Sua kaipaan (alun perin F. R. Davidin I need you) – josta tuli Leena Vanamon albumin nimikkobiisi – sekä Reetun kanssa levytetty duetto Haluan vain sun (Ricchi e poverin Voulez-vous danser). Duetto julkaistiin sekä Frederikin Singapore-albumilla että Leena Vanamon Sua kaipaan -albumilla. Keväällä 1984 Leena Vanamo osallistui Kevään sävelen alkukarsintaan Esko Koivumiehen sävellyksellä Tykkään susta.

Sua kaipaan -albumilla on 13 laulua, joista peräti yhdeksän on käännöskappaleita. Älppäri on tyylipuhdas kasarilevy, jonne on valikoitu monia aikansa hittejä ja hitinpoikasia, kuten esimerkiksi Toni Basilin Mickey ja Yazoo-duon Only you (Sinut vain). Kyseisen duon toinen osapuolihan on Depeche Mode -yhtyeestä tuttu Vince Clarke. Länsinaapurin sävelaarteistosta Leena Vanamon levytettäväksi tarjottiin Carola Häggkvistin balladi Liv (Yö) ja Attack-yhtyeestä (se Ooa hela natten -hitin esittäjä) tutun Rosa Körbergin Kom (Sä luoksein jää). ABBAn hajottua Agnetha Fältskog levytti englanninkielisen soololevyn, jonka sadosta poimittiin I wish tonight could last forever (Me ainoastaan).

Albumin tunnetuin kappale on kuitenkin ehdottomasti vuoden 1984 megahitti Self control, johon Vexi Salmi kirjoitti suomenkielisen tekstin Viet itsekontrollin. Syksyllä Leena Vanamo esitti hittinsä Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa. Kyseinen esiintyminen on YouTube-aikoina noussut eräänlaiseksi kulttiklassikoksi. Kilpailu käännöskappaleista oli kuitenkin ajoittain suorastaan armotonta. Viet itsekontrollin vaikutti niin varmalta hitiltä, että kilpaileva levy-yhtiö Fazer Finnlevy antoi laulun Meiju Suvaksen levytettäväksi. Meiju Suvas oli tuohon aikaan Suomen suosituimpia diskoesiintyjiä, kun taas Leena Vanamo oli vasta aloittelemassa soolouraansa. Valitettavasti Meiju Suvas onnistui osittain "varastamaan" hitin Vanamolta, ja ainakin nykyään Suvaksen versio on tunnetumpi. Huvittavaa suomidiskon jumalattarien kilpailuasetelmassa oli, että Meiju ja Leena olivat tosiaan ennen läpimurtojaan toimineet yhdessä samaan aikaan Frederikin kesäkiertueella taustalaulajina.

Leena Vanamon albumin soundimaailmasta vastaavat muun muassa Kassu Halonen, Janne Louhivuori ja Vesa Torppa. Vanamo oli albumin levytyshetkellä vasta 20-vuotias, joten laulujen sanoituksissa ei kaihdettu nuorekasta kielenkäyttöä. Kari Litmasen säveltämään Meil' meni bänks -kappaleeseen V-P. Lehto kynäili "meil' meni bänks, sä sanoit thänks". Mickey-hitin suomenkielisen version Miki lyriikka taas kuuluu: "Oi Miki, kun sä tuut liki mulle tulee hiki". Suomenkielisen sanoituksen on muuten laatinut Pave Maijanen!

Sua kaipaan on jäänyt Leena Vanamon ainoaksi albumiksi. Hän osallistui 1980-luvun puolivälissä vielä aktiivisesti laulukilpailuihin, mutta levytysura ei ottanut tulta alleen. Vuonna 1985 oli tarkoitus julkaista toinen pitkäsoitto, mutta projekti ei jostain syystä koskaan toteutunut. 1990-luvun alkupuoliskolla Leena Vanamo menestyi Ykköstähti-kilpailussa, mikä lisäsi kysyntää keikkarintamalla, mutta uutta levytyssopimusta ei syntynyt. Lyhyestä levytysurastaan huolimatta Sua kaipaan on tehnyt vaikutuksen iskelmäharrastajiin. Tony Latvan ja Petri Tuunaisen Iskelmän tähtitaivas -kirjassa on osuvasti luonnehdittu: "Leenan ainokainen albumi Sua kaipaan on kuitenkin jäänyt elämään eräänlaisena 'suomidiskon' kulttiklassikkona."

Sua kaipaan -albumi on julkaistu ainoastaan vinyylinä ja C-kasettina. Toivottavasti CBS:n äänitearkiston omistava Sony Music Finland saisi joskus digitoitua albumin kuunneltavaksi suoratoistopalveluihin ja ladattavaksi digitaalisen musiikin verkkokauppoihin.

Muokkaus 30.8.2025: Leena Vanamon albumi "Sua kaipaan" ladattu suoratoistopalveluihin vihdoin ja viimein kesällä 2025! Kiitos huikeasta kulttuuriteosta!

Eini – Eini (Finnlevy, 1985)

Monet suomalaiset kuulivat Madonnasta ensimmäisen kerran tammikuussa 1985, kun Yleisradion Hittimittari-ohjelmassa esitettiin Like a virgin. Laulun musiikkivideossa Madonna keikisteli gondolissa Venetsian kanavia pitkin. Koko 1980-luvun alkupuoliskon angloamerikkalaisista menestyshiteistä oli tehtailtu suomenkielisiä käännösversioita, ja niinpä myös Britanniassa ja Yhdysvalloissa listojen kärkisijoille noussut Like a virgin sai suomenkielisen asun. "Ja kukapa olisikaan ollut sille sopivampi esittäjä kuin Eini", spiikkaa Eini nykyään keikoillaan. Raul Reimanin käännös Olen neitsyt on Einin vuonna 1985 ilmestyneen kuudennen albumin aloitusraita ja varsinainen hittibiisi.

Eini-fanit pitävät tätä vuonna 1985 ilmestynyttä albumia yhtenä artistin parhaimpana. 1980-luvun puolivälissä elektroninen syntikkapop oli kovassa suosiossa, ja se kyllä kuuluu älppärin soundimaailmassa. Tämän kasarisoundisempaa iskelmälevyä Suomessa tuskin on julkaistu. Albumin 12 levytyksestä seitsemän on käännöskappaleita. Madonnan lisäksi vuonna 1985 tuore tuttavuus oli Modern Talking, jonka esikoisalbumilta Einin levytettäväksi poimittiin Do you wanna (Viides kevät). Aikansa hittilevytyksiä edustavat Tyydytys (Laura Braniganin Satisfaction) ja Nousen kanssas aurinkoon (Jermaine Jacksonin ja Pia Zadoran When the rain begins to fall), jossa Einin duettokaverina on Markku Aro. Artistin omiin suosikkeihin lukeutuu dramaattinen Kellot käy, alun perin unkarilainen Holnap hajnalig, josta hollantilaislaulajatar José levytti englanninkielisen version Time goes by. Albumin kaikkien levytysten sovittaja Jori Sivonen on pyrkinyt sovittamaan käännöskappaleet mukailemaan mahdollisimman paljon alkuperäisiä. Älppärin kotimaisissa lauluissa Sivonen on selvästi ottanut mallia ajanmukaisesta soundimaailmasta. Esimerkiksi Sivosen sävellykset Tyttö rannalla ja Taivas todistakoon ovat selvästi yrityksiä tehdä suomalaista syntikkapoppia.

Kokonaisuutena Eini-albumi (1985) on mainio, sillä jopa sen "albumiraidat" ovat sangen onnistuneita. Esimerkiksi Sivosen säveltämä Voitko koskaan ymmärtää on mitä mukaansatempaavin iskelmä – ja osoitus siitä, että Eini on laulanut jo 30 vuotta ennen Cheekiä einoleinomaisesti "jumalten keinusta". Einin imagoon on kuulunut olennaisena osana tietynlainen eroottisuus ja sensuelli värinä, mikä korostui etenkin muutamissa tämän albumin levytyksissä, kuten esimerkiksi juuri Olen neitsyt -kappaleessa. Tyydytyksessä kuvaillaan, mitä kaikkea naiselle aiheutetulla hekumalla voidaankaan saada aikaiseksi. Eräänlainen suomidiskon Pyhä toimitus, siis. Kujeilevampi Eini taas pääsee ääneen laulussa Pistä valot pois, joka on alun perin Scarface-elokuvasta tuttu kappale Vamos a bailar. "Ketä sä luoksesi kaipaat / tänä yönä mä voin olla hän", laulaa Eini viekoittelevasti. Hieman erikoinen kappalevalinta albumille oli Moscow night – laulun alkuperäinen esittäjä on saksalainen näyttelijä Anya Major, joka keksittiin levyttämään, kun hän esitti Elton Johnin Nikita-musiikkivideossa itäsaksalaista rajavartijaa.

Jostain käsittämättömästä syystä albumille ei sisällytetty edellisenä vuonna levytettyä Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvassa kuultua Kesä ja yö -kappaletta, vaikka se oli julkaistu Kellot käy -singlen toisella puolella. Singlen toinen biisi siis kelpasi levylle, mutta kääntöpuoli ei. Uuno-elokuvan oli nähnyt valkokankaalta yli 750 000 suomalaista, joten Kesä ja yö oli saanut laajan yleisön. Tästä aiheesta olenkin jo ehtinyt motkottaa tässä blogissa kirjoituksessa Einin Kesä ja yö – ja hyödyntymätön hittipotentiaali. Nykypäivän perspektiivistä on tietenkin huvittavaa, että albumilta jätettiin pois laulu, josta on myöhemmin tullut yksi artistin rakastetuimmista.

Eini-albumi vuodelta 1985 jäi Einin ensimmäisen diskokauden viimeiseksi levyksi. Diskoiskelmä poistui muodista, ja Eini lähti tanssittamaan suomalaisia tanssilavoille. Kuin alleviivatakseen uutta profiiliaan Einin seuraava albumi Lauantai-illan tyttö (1989) sisälsi versioita menneiden vuosikymmenien tanssi-iskelmistä. Onneksi 2000-luvulla Eini on tehnyt komean paluun musiikkigenreen, jossa hän on omimmillaan. Säihkyviä diskoartisteja kun ei Suomessa ole liiaksi asti.

Satu Pentikäinen – Ei huolet paina (Bluebird music, 1986)

Kukas olisikaan Suomen Kim Wilde? Ainakin tämän vuonna 1986 ilmestyneen älppärin perusteella titteli kuuluisi ilman muuta Satu Pentikäiselle. Kari Litmasen tuottama albumi on melkoista kasaritykitystä sähkörumpuineen, syntikoineen ja konesoundien säkätyksineen ja väkätyksineen. Satu Pentikäisen kahdeksan vuotta kestänyt levytysura ajoittuu juuri suomidiskon kuumimpiin vuosiin. Sadun ensimmäinen levytys julkaistiin vuonna 1979 ja tämä viimeisin pitkäsoitto näki päivänvalonsa vuonna 1986. Satu levytti uransa aikana viisi albumia, jotka tihkuvat suomidiskoa tyylipuhtaimmillaan.

1980-luvun puolivälissä Satu Pentikäinen oli tuttu näky television laulukilpailuissa, joissa hän kävi esittelemässä kotimaisin voimin sävellettyä kasaridiskoa. Albumilla onkin peräti kolme alun perin laulukilpailuissa esitettyä laulua. Vuonna 1985 Satu kilpaili ensin Kevään sävelen loppukilpailussa kappaleella Haluun vapauteen ja myöhemmin saman vuoden Syksyn sävelessä laululla Huomenna, illalla. Keväällä 1986 Pentikäinen nähtiin jälleen Kevään sävelen loppukilpailussa. Kilpailukappaleesta Ei huolet paina tuli viidennen albumin nimikkobiisi.

1980-luvun puolivälissä käännöskappaleiden tehtaileminen Suomessa loppui kuin seinään. Trendi heijastui myös Sadun levyillä. Sadun kolmella ensimmäisellä albumilla suurin osa levytyksistä on käännöskappaleita. Neljännellä Ota tai jätä -älppärillä (1984) käännöskappaleita on vielä viisi. Sen sijaan tämän Ei huolet paina -albumin kymmenestä laulusta vain kaksi on ulkomaista alkuperää (Kesän kuuma yö sekä Jokke Seppälän kanssa levytetty duetto Tahdon olla kanssasi aina). Kotimaisista lauluista peräti seitsemän on albumin sovittaja-tuottaja Kari Litmasen säveltämiä. Sen kahdeksannen – erittäin iskevän Kotikylän pojan – on säveltänyt Michael Kujawa. Satu Pentikäinen on itse kirjoittanut neljään lauluun sanoituksen.

Kokonaisuutena albumi on todellista kasari-iskelmän juhlaa. Melodiat ovat tarttuvia ja sovitukset erinomaisen iskeviä – ja ehtaa kasaria. Kari Litmanen oli aikoinaan todellinen syntetisaattorispesialisti ja ensimmäisiä suomalaisia säveltäjiä, joka käytti tietokoneita musiikinteossa. Sen vuoksi albumilla kuullaan suomalaiselle iskelmälevylle poikkeuksellisen moderneja soundeja, joissa on selvästi otettu mallia tuon ajan kansainvälisistä pop-hiteistä. Esimerkiksi Ei huolet paina alkaa pitkällä puoli minuuttia kestävällä kohtalokkaalla syntikkaintrolla ennen kuin vinkeä komppi lähtee käyntiin. Haluun vapauteen -kappaleessa on taas kymmenen sekunnin armoton sähkörumpuintro. Aja sateeseen -biisissä Sadusta kuoriutuu rajun ja kiihkeän iskelmärokin tulkitsija. Tuulen laulu kuulostaa ikivihreältä kasarislovarilta. Kesän kuuma yö ja Odotan aamuun edustavat kasari-iskelmää tyylipuhtaimmillaan. 1980-luvulla tiedostettiin, että iskelmämusiikkiin suhtauduttiin maaseudulla huomattavasti suopeammin kuin urbaaneissa yhteisöissä. Kenties sen vuoksi Haluun vapauteen -kappaleessa kaivataan maaseudun rauhan suomaa vapautta, ja Kotikylän pojassa opetetaan, ettei ole syytä mennä merta edemmäs kalaan, sillä kotikylän poika kaikkein paras poika on. 1980-luvun puolivälissä suomi-iskelmän kuva oli maalaisromantiikkaa syntetisaattorin säestyksellä.

Satu Pentikäisen jokaisella viidellä albumilla on omat ehdottomat kohokohtansa. Omissa listauksissani nostan tämän hänen viidennen albuminsa parhaaksi kokonaisuudeksi. Satu Pentikäisen iskelmäura päättyi tähän albumiin. Kesällä 2015 Pentikäinen kertoi Ilta-Sanomien haastattelussa, kuinka lopettamisaikeita vauhditti tunne siitä, ettei hän päässyt levytyksissä käyttämään kaikkia laulullisia kykyjään, sillä "diskohumpan" esittäminen ei ollut hänen mielestään tarpeeksi haastavaa. Ei huolet paina -albumin levytyksistä erottuu eniten Kari Litmasen säveltämä ja Esa Kaartamon sanoittama balladi Kuunnellaan. Laulun sanoituksessa on jopa jonkinlaista ideaa ja syvällisyyttä. Kenties Satu olisi halunnut levyttää enemmän sellaisia lauluja?

Lähteet

Kirjallisuus:

Kotirinta Pirkko (2002) Konemusiikkia Kärjen jalanjäljissä. Teoksessa Gronow Pekka, Lindfors Jukka, Nyman Jake (toim.) Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Latva Tony, Tuunainen Petri (2004) Iskelmän tähtitaivas – 500 suomalaista viihdetaiteilijaa. WSOY, Helsinki.

Tuunainen Petri (2005) Armi Aavikko 1958–2002. Kustannusosakeyhtiö Kirjastudio, Helsinki.

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Rantala Juha. Riman alta ja ohi maalin – Suomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit (Rocket Records, 2015).


Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustolta Sisältää hitin – Suomen listalevyt.

Suomidisko-teema päättyy.

Voittiko oikea viisu? – Suomen euroviisukarsinnat 1980-luvulla

Vielä kolme viikkoa UMK 2016 -finaaliin, jossa valitaan Suomen 50. euroviisuedustaja. Juhlavuoden kunniaksi julkaisen kuusiosaisen kirjoitussarjan, jossa ruoditaan vuosikymmen kerrallaan Suomen euroviisukarsintojen historiaa.

Ilmaisen tässä kirjoitussarjassa häikäilemättömästi omia subjektiivisia mielipiteitäni jokaisen karsintavuoden tuloksesta. Kerron christerbjörkmanmaiseen tapaan näkemykseni siitä voittiko oikea vai väärä laulu. Mikäli karsintatulos ei herätä suuria tunnepurkauksia tai tuloksen tuomitseminen yksiselitteisen oikeaksi tai vääräksi on haastavaa, tyydyn toteamaan valinnan olevan "ihan ok". Mainittakoon, että pelkkä lopputulos kansainvälisessä loppukilpailussa ei määritä näkemystäni. Huonostikin Eurovision laulukilpailuissa menestynyt laulu voi olla silti oikea valinta, mikäli karsinnassa ei ollut tarjolla parempaakaan. Vastaavasti Euroviisuissa hyvinkin menestynyt esitys voi tuntua väärältä valinnalta, mikäli vaikuttaa, että karsinnassa olisi ollut tarjolla vielä päräyttävämpi tai kiinnostavampi vaihtoehto.

Edelliset tekstit:
Suomen euroviisukarsinnat 1960-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 1970-luvulla

Huom! Suomen 1980-luvun euroviisukarsinnat on katsottavissa Ylen Elävästä arkistosta. Vuoden 1982 lähetyksestä on jäänyt talteen vain lähetyksen alkuosa ja sekin heikkolaatuisena.

1980

Suomen edustaja: Vesa-Matti Loiri – Huilumies
Sijoitus Haagissa: 19. / 19, 6 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alkukarsinta – asiantuntijaraati, finaali – alueraadit

1980-luvun ensimmäiset viisukarsinnat olivatkin melkoisia kulttuurisodan tantereita. Euroviisuihin suhtauduttiin tietynlaisissa kulttuuripiireissä äärimmäisen penseästi, minkä vuoksi Yleisradio alkoi peräänkuuluttaa kokeilevampaa linjaa. Sen seurauksena suuren yleisön ja musiikin asiantuntijoiden näkemykset hyvästä euroviisuedustajasta poikkesivat toisistaan huomattavasti.

Vuoden 1980 alkukarsinnan sato on karkeasti jaettavissa kahdenlaisiin esityksiin: oli Suomen kansan suosikkiartistien esittämiä kaupallisia iskelmiä sekä kokeilevia ja taiteellisempia sävellyksiä, joita esittivät muun muassa vasemmistolaisista taidepiireistä tunnetut taiteilijat. Asiantuntijat valitsivat finaaliin lauluja lähinnä jälkimmäisestä kategoriasta: jatkoon menivät muun muassa Sinikka Sokka, Liisa Tavi ja Eija Ahvo. Suomen kansan syvät rivit hätkähtivät jälleen: valittiinko jatkoonpääsijät jäsenkirjan perusteella? Karsiutuneiden joukossa oli mm. Paula Koivuniemi, Tapani Kansa, Kisu ja Pepe Willberg.

Finaalissa lopullisen viisuvalinnan suorittivat tavallisista musiikin kuluttajista koostuvat alueraadit. Nämä saivatkin ruodittavakseen poikkeuksellisen haastavan kuusikon. Eija Ahvon Lady Day (säv. Jukka Linkola), Liisa Tavin Nopea talven valo (säv. Pekka Tegelmann), Sinikka Sokan Eräs lapsi ei nuku (säv. Otto Donner) ja Irina Milanin Päättymätön laulu (säv. Olli Ahvenlahti) eivät vastanneet käsitystä perinteisestä eurovisiomusiikista. Niinpä karsinnan ennakkosuosikkeja olivat Vesa-Matti Loirin Huilumies (säv. Aarno Raninen) sekä Kirkan Karthago (säv. Antti Hyvärinen), joiden luonnehdittiin olevan karsinnan "normaalimmasta" päästä, tosin nekään eivät istuneet tyypillisen euroiskelmän muottiin. Ylipäätään suomalaiset olivat jo valmiiksi asennoituneet siten, että menestys Euroviisuissa tulee jäämään vaatimattomaksi, valitaan kuusikosta sitten kuka tahansa.

Vesa-Matti Loirin Huilumies jakaa vielä tänäkin päivänä mielipiteet voimakkaasti. Euroviisufanien enemmistö suhtautuu viisuun kielteisesti, kun taas esimerkiksi monet ammattimuusikot pitävät sävellystä yhtenä Suomen parhaimmista viisuedustajista. Onhan Aarno Ranisen jatsahtavassa sävellyksessä jipponsa ja Vexi Salmen tekstissä ihan ideaakin. Huilumiehen kohdalla merkittävin ongelma oli, ettei laulu avautunut kansainväliselle yleisölle – ainakaan siinä muodossa kuin se viisulavalla esitettiin. Eihän laulu nyt ollut vuoden 1980 Euroviisujen heikoin, mutta menestymättömyyttä ei voitane pitää yllätyksenä.

Jos arvioitavana olisi vain Suomen karsinnan finaalikuusikko, niin Huilumiestä voisi pitää ookoona valintana. Mutta kun tiedossa on alkukarsinnassa tippuneet viisi laulua, jotka asiantuntijaraati halusi silkassa elitistisyydessään pudottaa jo alkumetreillä, ei karsintatulosta voi pitää ihanteellisena. Paula Koivuniemen Romantiikkaa (säv. Markku Johansson) olisi kannattanut lähettää Euroviisuihin. Siinä oli kaikki eurohitin ainekset kasassa. Myös finaalikuusikosta veikkaisin, että afrikkalaistyyppinen Karthago olisi pärjännyt hieman paremmin, mutta oli Kirkan uran kannalta parempi, että hän päätyi viisuihin vasta myöhemmin laululla, jossa oli ainesta suureksi ikivihreäksi.

Vuosina 1978–80 Suomen euroviisuedustajan lisäksi samassa lähetyksessä valittiin myös edustaja Intervision laulukilpailuihin. Samana iltana, kun Huilumies äänestettiin Suomen euroviisuedustajaksi Haagiin, Marionin Hyvästi yö (säv. Esko Koivumies) valittiin interviisuedustajaksi Sopotiin. Euroviisuissa Suomi jäi viimeiseksi, kun taas Interviisuissa Marion saavutti pääpalkinnon. Koska suomalaiset olivat kuitenkin huomattavasti enemmän kiinnostuneita läntisistä Euroviisuista, esitettiin, että Hyvästi yö olisi kannattanut lähettää Euroviisuihin ja Vesku huiluineen itäblokin kilpailuihin. Ikuiseksi jossittelukysymykseksi jää, kuinka Hyvästi yö olisi pärjännyt Euroviisuissa. Veikkaisin kuitenkin, että huomattavasti paremmin kuin Huilumies. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1981

Suomen edustaja: Riki Sorsa – Reggae OK
Sijoitus Dublinissa: 16. / 20, 27 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alkukarsinta – yleisöäänestys, finaali – asiantuntijaraati

Vuonna 1981 kansa sai äänestää 15 laulun alkukarsinnasta kahdeksan jatkoon. Postikortteja lähetettiin lyhyestä yhden päivän äänestysajasta huolimatta huikeat 265 000, mikä oli melkoinen isku euroviisuvastaisille instituutioille. Vaikka eliitti yritti osoittaa Euroviisujen olevan kaikin puolin halveksittava kulttuurimuoto, kilpailun suosio kansan keskuudessa oli edelleen suurta. "Tuntuu kovasti olevan tärkeä kilpailu tämä Eurovision laulukilpailu", irvaili vähätellen karsinnan finaalilähetyksen juontanut Erkki Pohjanheimo. Finaaliin äänestettiin lähinnä nimekkäimmät esiintyjät, mutta olipa jatkoonpääsijöiden joukossa myös suurelle yleisölle tuossa vaiheessa vielä sangen tuntematon Riki Sorsa. Karsiutuneiden joukossa oli Leevi and the Leavings -yhtyeen Sinisilmä, mansikkasuu (säv. Gösta Sundqvist).

Vuoden 1981 viisukarsinnan finaalia on pidetty yhtenä kaikkien aikojen kovatasoisimpana. Moni laulu on jäänyt elämään ikivihreänä. Iltapäivälehtien suosikkikyselyitä johti ylivoimaisesti Frederikin Titanic (säv. Jori Sivonen), joka oli kuin ehta suomalainen vastine saksalaisen hittinikkari Ralph Siegelin menestysschlagereille. Huomiota herätti myös Markku Aron ja eksoottisen Nisa Sorayan Mun suothan tulla vierees sun (säv. Veikko Samuli), jonka tarttuvassa kertosäkeistössä nähtiin selvästi euroaineista. Vakavammista iskelmistä Taiskan Hiroshiman (säv. Raul Reiman) uskottiin iskevän kansainväliseen yleisöön. Iskelmämaailman ulkopuolisia esiintyjiä Riki Sorsan lisäksi edustivat Mikko Alatalo ja Juice Leskinen. Alatalo jatkoi Syksyn sävelessä hyväksi havaittua rikoo-linjaansa laululla Leuhkat eväät (säv. Mikko Alatalo & Harri Rinne). Juice Leskisen Ilomantsi taas on yksi kaikkien aikojen hykerryttävimpiä euroviisuparodioita. Kun Euroviisuissa on laulettu monista maailman kaupungeista (kuten edellisenä vuonna esim. Amsterdamista), niin pitäähän Ilomantsillakin olla oma viisunsa. Ilomantsissa vinoiltiin muun muassa kolmen minuutin aikarajoitukselle, ja Juice taisi tehdä koko laulun lähinnä siksi, että olisi halunnut kansainvälisen viisuorkesterin hokevan "mikä, mikä, mikä, mikä". Juicen osallistuminen viisukarsintoihin herätti melkoisen paljon huomiota ja hänen uskottiin mobilisoineen alkukarsinnan yleisöäänestyksessä monia "protestiäänestäjiä". Veikkaisin Juicen kuitenkin vedonneen lähinnä oman aikansa punavihreään kuplaan, minkä vuoksi on vaikea uskoa, että hän olisi todella sijoittunut yleisöäänestyksessä ykköseksi, kuten jotkut ovat esittäneet. Kolmen kärjessä Ilomantsi on toki saattanut ollakin. Juicen viisukarsintaosallistumista on analysoitu tarkemmin teoksessa Kun Suomi-rock puri ja löi: kapinarockin synty, nousu, vaino ja (t)uho (Konttinen, Starck, Valtonen 2015).

Finaalissa päätösvalta oli kuitenkin ulkoistettu musiikin asiantuntijoista koodulle rock-henkiselle raadille. Raadin äänestys oli silkka keskisormen näyttö kansan maulle ja perinteisille iskelmäsäveltäjille, jotka olivat lähteneet tosissaan säveltämään tyypillistä euroviisua. Raati jätti kansansuosikki Titanicin toiseksi viimeiseksi ja äänesti ylivoimaiseen voittoon Riki Sorsan Reggae OK:n (säv. Jim Pembroke). Melkein kaikki raatilaiset pitivät Riki Sorsan esitystä karsinnan parhaana, sentään kaksi oli äänestänyt sen vain toiseksi parhaaksi. Musiikin ammattilaisia ei tuntunut haittaavan, että finaalilähetyksessä Riki Sorsa alkoi laulaa väärästä kohdasta ja esitti laulunsa muutenkin laiskasti ja ponnettomasti. Pitihän sitä hyvälle kaverille, progemies Jim Pembrokelle antaa hyvät pisteet. Mikko Alatalo sijoittui toiseksi ja Juice Leskinen neljänneksi. Perinteisistä viisuehdokkaista vain Taiskan Hiroshima löi kiilaa rocktaustaisten miesten väliin sijoittumalla kolmanneksi. Ehkäpä laulun kantaa ottava ja amerikkalaisvastaiseksi tulkittava sanoitus antoi anteeksi sävellyksen liian "iskelmällisyyden".

Suomen 80-luvun alun kolmesta kokeilevasta euroviisusta Reggae OK on siedettävin valinta. Reggae OK:n kohdalla pystyy jo hieman ymmärtämään Yleisradion missiota tuoda Euroviisuihin myös vaihtoehtoista musiikkia. Reggae OK menestyi tästä kolmikosta selvästi parhaiten: se keräsi viisuissa "peräti" 27 pistettä, siinä missä ne kaksi muuta saavuttivat yhteensä kuusi pistettä. Reggae OK sai monien maiden raadeilta pikkupisteitä, mistä voisi olla tulkittavissa, että se on vedonnut jonkinlaiseen kansanosaan, joka on yrittänyt palkita laulun korkeilla pisteillä. Suomen delegaatio kävi esiintymässä jopa vaihtoehtoviisuissa, joten viisuvastustajat ottivat Suomen esityksen omakseen.

Kaikesta huolimatta Reggae OK:n niin ylivoimainen voitto näin kovatasoisessa karsinnassa tuntuu melkoiselta oikeusmurhalta, etenkin kun ottaa huomioon, että raadin äänestyksessä oli selvästi kyse vain kannanotosta eikä esimerkiksi sävellysten kansainvälisen potentiaalisuuden arvioinnissa. Toiset säveltäjät ja esiintyjät, kuten Frederik, yrittivät tosissaan tehdä eurovisioviihdettä, jolla Suomi voisi menestyä, ja sitten nuiva raati vetää hetkessä heidän tavoitteensa vessanpöntöstä alas. Ja jos haluttiin protestoida, niin oltaisiin sitten protestoitu kunnolla ja lähetetty Juicen Ilomantsi viisuihin. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1982

Suomen edustaja: Kojo – Nuku pommiin
Sijoitus Harrogatessa: 18. / 18, 0 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati

Vuosina 1982–85 Suomen karsintoihin kutsuttiin etukäteen artisteja, joiden joukosta säveltäjien oli valittava esittäjä viisuehdokkaalleen. Vuoden 1982 tapauksessa jo etukäteen ihmetystä herätti Kojon osallistuminen. Miten englanninkielisen rockin lupaavimmalla suomalaisella tähtinimellä saattoi olla mitään tekemistä euroviisujen kanssa?

Jälleen kerran Suomen euroviisun valitsi rock-henkinen asiantuntijaraati, joka piti parhaana Kojon esitystä Nuku pommiin (säv. Jim Pembroke). Suomen kansan mitta tuli täyteen Yleisradion kokeilevaa viisulinjaa, ja puhelinpäivystys tukkeutui kansalaisten vihaisesta palautteesta. Tulos Euroviisuissa oli huonoin mahdollinen, minkä seurauksena Kojo sai kokea kansan keskuudessa kylmää kyytiä. Vuonna 1982 asenneilmasto ei ollut sellainen, että laajat kansankerrokset olisivat pitäneet Nuku pommiin -esitystä keskinsormen näyttönä sovinnaiselle laulukilpailulle, jossa menestyivät vanhanaikaiset ja tekopirteät iskelmät. Jos katsoo vuoden 1982 Eurovision laulukilpailun yleistasoa, niin voisi kuvitella, että joissain piireissä ajateltiin kilpailun tarvitsevan jonkinlaista "ravistelua". Mutta vuonna 1982 huonosti menestynyt edustaja koettiin häpeäksi kansakunnalle.

Karsinnassa olisi ollut tarjolla Ami Aspelundin lumoavan kaunis tunnelmapala Mitt äppelträd (säv. Veikko Samuli), joka kelpasi sekä suurelle yleisölle että musiikin ammattilaisille. Onhan se häpeällistä, ettei yksikään Veikko Samulin sävellys ole edustanut Suomea Euroviisuissa, vaikka kyseessä on yksi lahjakkaimpia iskelmäsäveltäjiämme. Karsinnassa kilpaili myös Tapani Kansan Paista päivä (säv. Toivo Kärki), joka tuomittiin vanhanaikaiseksi ja äänestettiin viimeiseksi, vaikka se on ainoa karsinnan ehdokkaista, joka on jäänyt elämään ikivihreänä. Eipä sekään olisi voinut pärjätä ainakaan huonommin kuin Nuku pommiin.

VÄÄRÄ LAULU VOITTI, mutta kieltämättä Suomen euroviisuhistoriasta puuttuisi jotain niin olennaista ilman tapausta Kojo ja Nuku pommiin.

1983

Suomen edustaja: Ami Aspelund – Fantasiaa
Sijoitus Münchenissä: 11. / 20, 41 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys

1980-luku oli huomattavasti edellistä vuosikymmentä epäpoliittisempi. Kun Euroviisut vain porskuttivat – tiettyjen piirien suuresta vastustuksesta huolimatta – ja kansa oli tyytymätön Suomen viisutarjontaan, päätti Yleisradio lopulta taipua vastaamaan kansan mielipiteisiin. Vuonna 1983 suomalaiset pääsivät ensimmäistä kertaa 11 vuoteen äänestämään mieleisensä viisuedustajan postikorttiäänestyksellä. Yhtä lailla vuoden 1983 karsintoihin kelpuutettiin taas vain perinteisempää iskelmämusiikkia. Taiteellisemmat kokeilut olivat taaksejäänyttä elämää. Itse asiassa karsinnan sääntöihin lisättiin Lex Pembroke, eli osallistuvien säveltäjien oli oltava syntyperäisiä Suomen kansalaisia.

Kutsuartistien aikakaudella Suomen viisukarsinnoissa kilpaili lukuisia eturivin tähtiä, mutta itse kilpailukappaleista harva on jäänyt elämään. Tämänkin vuoden karsinnassa yksi oli ylitse muiden, ja se voittikin postikorttiäänestyksen ylivoimaisesti. Ami Aspelundin Fantasiaa (säv. Kari Kuusamo) oli ajan hengessä oleva pop-iskelmä (joidenkin mielestä vähän liiankin, koska sitä syytettiin plagiaatiksi Kim Wilden Cambodia-hitistä), jossa riitti dramatiikkaa sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Fantasiaa-viisun myötä Suomi osoitti taas pärjäävänsä viisuissa siinä missä muutkin maat. Ami Aspelund sai sitä paitsi yhtä monta pistettä kuin Italian Per Lucian esittänyt Riccardo Fogli, joka oli noussut suureksi tähdeksi hitillään Storie di tutti giorni. Oikeastaan molemmat olisivat saaneet sijoittua pari sijaa ylemmäs kärkikymmenikköön. OIKEA LAULU VOITTI.

1984

Suomen edustaja: Kirka – Hengaillaan
Sijoitus Luxemburgissa: 9. / 19, 46 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys

Suomalaiset ovat äänestäneet viisukarsinnoissa perinteisesti viisaasti. Tämänkin vuoden karsinnan sadosta kansa osasi poimia juuri ne kolme mielenkiintoisinta kolmen parhaan joukkoon. Kirkan Hengaillaan (säv. Jukka Siikavire) oli kuitenkin ylivoimainen ykkönen. Laulu nousi välittömästi Suomessa suureksi hitiksi ja siitähän on muodostunut vuosien saatossa yksi Suomen kaikkien aikojen suosituimpia euroviisuja.

Hengaillaan kuuluu niihin euroviisuihin, jotka jakaa mielipiteitä "tavisten" ja viisufanien välillä. Jos viisufanit saisivat päättää, he olisivat todennäköisimmin lähettäneet viisuihin jonkun muun mitalistin: joko Paula Koivuniemen Tuultako tavoitan (säv. Eeva Kiviharju) tai Anneli Saariston Sä liian paljon vaadit (säv. Eero Tiikasalo). Se nyt vain on niin, että jos vastakkain ovat tylsässä heteroavioliitossa elävä kolmen lapsen isä ja Suomen johtava homoikoni tai suuri diiva äärimmäisen dramaattisella taidepaukulla, niin viisufanit kallistuvat jälkimmäisiin vaihtoehtoihin. Itse kuitenkin olen "suuren enemmistön" kannalla. Hengaillaan on ollut yksi Suomen onnistuneimpia viisuvalintoja, mistä on osoituksena hyvä sijoitus. Suomen ensimmäinen sijoitus kärkikymmenikössä seitsemään vuoteen. Osasyy hyvään sijoitukseen saattoi johtua Jukka Kajavan ohjaamasta esityksestä. Tiedän, että nykypäivän valossa taustalaulajien koreografia saattaa vaikuttaa naurettavalta, mutta vuonna 1984 Suomella ylipäätään oli esitys viisulavalla. OIKEA LAULU VOITTI.

1985

Suomen edustaja: Sonja Lumme – Eläköön elämä
Sijoitus Göteborgissa: 9. / 19, 58 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit

1980-luvun puoliväliin mennessä Euroviisuissa kuultava musiikki oli jo eristäytynyt omaksi saarekkeekseen, millä ei ollut mitään tekemistä keskiverron eurooppalaisen musiikkimaun kanssa. Vuoden 1985 karsintatulos oli ihanteellisin mahdollinen, sillä alueraadit äänestivät karsinnan kaksi helmeä kärkikaksikkoon, ja vieläpä oikeaan järjestykseen. Eläköön elämä (säv. Petri Laaksonen) oli nappivalinta Euroviisuihin ja upeaääninen Sonja Lumme sille oikea tulkitsija, joka osasi myös panostaa esityksen dramaattisuuteen. Eläköön elämä on euroviisufaniklubin poikien jumaloima suomalainen viisuklassikko. Toiseksi sijoittunut Riki Sorsan Haaveissa vainko oot mun (säv. Kari Kuivalainen) nousi kotimaan listoilla paljon suuremmaksi hitiksi, mutta 80-luvun puolivälin Euroviisuissa laululla tuskin olisi ollut mitään asiaa kärkikymmenikköön. Toinen sija karsinnoissa oli siis paras mahdollinen. Mainitsemisen arvoista on, että molempien kärkikaksikon laulujen säveltäjät olivat ensikertalaisia viisukuvioissa ja muutenkin melkoisen uusia nimiä Suomen musiikkikentällä. OIKEA LAULU VOITTI.

1986

Suomen edustaja: Kari Kuivalainen – Never the end
Sijoitus Bergenissä: 15. / 20, 22 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati

Vuoteen 1986 mennessä suomalainen "yhtenäiskulttuuri" niin musiikkikentän kuin televisiotarjonnan suhteen taisi olla jo visusti menneen talven lumia. Kuinka moni suomalainen mahtaa edes muistaa, että tällainenkin laulu on joskus edustanut Suomea viisuissa. Kari Kuivalainen oli edellisenä vuonna kokenut läpimurtonsa säveltäjänä, kun hänen kynäilemänsä Haaveissa vainko oot mun oli sijoittunut viisukarsinnoissa toiseksi ja noussut suureksi hitiksi. Niinpä Kuivalainen kutsuttiin myös vuonna 1986 yhdeksi viisukarsintojen kutsusäveltäjäksi. Tilaustyönä Euroviisuja varten syntyi laulu Päivä kahden ihmisen, jonka solistiksi Kuivalainen oli kaavaillut Kaija Koota. Kaijan kieltäydyttyä Kuivalainen päätti esittää laulun itse, vaikka ei ollut säveltänytkään sitä alun perin itseään varten. Ja kieltämättä Kari joutuu hieman "puskemaan" korkeissa kohdissa. Yksi Suomen viisuhistorian epätoivoisimpia laskelmointiyrityksiä oli tämän viisun "muuttaminen" kansainvälisemmäksi. Laulu päätettiin nimetä Euroviisuja varten muotoon Never the end, minkä seurauksena laulun otsikkosäkeessä laulettiin "päivän kahden ihmisen" sijaan "koskaan sano en the end". Kornia? Todellakin. Ja vaikka Suomen viisun virallinen nimi olikin Never the end niin monien muiden maiden viisuselostajat yrittivät kuitenkin siitä huolimatta tavata laulun alkuperäistä nimeä Päivä kahden ihmisen.

Olisiko Suomella ollut Bergenissä parempia mahdollisuuksia kuin sijoittua sijalle 15. Hyvin todennäköisesti olisi. Menestymismahdollisuuksia ajatellen pienin riski olisi ollut lähettää Kirkan ja Kim Lönnholmin duetto Aitoa taikaa (säv. Kassu Halonen & Kisu Jernström), jonka tuottamiseen oli osallistunut myös ABBAn taustavaikuttaja Rutger Gunnarsson. Mahtipontinen estradiviisu kuulostaa tuon ajan "suomi-iskelmäksi" todella kansainväliseltä. Miksei sitä nyt vaan voitu valita? Tarjolla olisi ollut myös Dannyn Ninja (säv. Veikko Samuli). Ninja on ihan ehtaa viisukitschiä ja campia tyylipuhtaimmillaan, mutta entäs sitten? Tuohon aikaan Euroviisuissa muut pohjoismaat pärjäsivät vastaavanlaisilla hömppäpläjäyksillä (esim. vuonna 1986 Ruotsi sijoittui viidenneksi ja Tanska kuudenneksi). Jos muutkin maat menestyivät viisuissa lähettämällä ehtaa hömppää, niin miksi Suomi ei voinut kilpailla samanlaisilla aseilla, vaan meidän piti lähettää jotain fiinimpää ja esiintyä kuin hautajaissaattueessa. Asiantuntijaraati jätti Ninjan toiseksi viimeiseksi, koska vakavastiotettavat muusikot olisivat menettäneet kaiken uskottavuutensa, mikäli olisivat omilla nimillään ja naamoillaan antaneet korkeat pisteet Dannylle, joka yritti tosissaan etsiä Suomelle menestysviisun reseptiä. Karsinnasta voisi nostaa esille myös kahden laulavan näyttelijän Irina Milanin ja Eija Ahvon teatraalinen Applause (säv. Esa Nieminen). Se olisi ainakin erottunut joukosta vuoden 1986 Euroviisujen kavalkadissa. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1987

Suomen edustaja: Vicky Rosti – Sata salamaa
Sijoitus Brysselissä: 15. / 22, 32 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys

Kahden vuoden tauon jälkeen palattiin yleisöäänestykseen, ja jälleen kerran Suomen kansa osasi poimia jyvät akanoista. Alun perin huomiota herätti Johnny Lee Michaelsin Kesätuuli, jonka oli säveltänyt itse suuri nuorisoidoli Neumann. Kesätuuli on kieltämättä hieno sävellys, mutta pahoin pelkään, että se olisi ollut jo vähän liiankin sofistikoitunut tuon ajan Euroviisuihin. Laulu ei olisi välttämättä avautunut ensikuulemalta kansainväliselle yleisölle, joten se ei olisi saanut oikeutta Euroviisuissa, jossa tuohon aikaan pärjättiin melko heppoisilla renkutuksilla. Toinen sija karsinnassa taisi olla sille paras mahdollinen.

Vicky Rosti ei ollut vuonna 1987 millään tavalla kuuminta hottia. Hän oli ollut jo miltei seitsemän vuoden ajan kotiäitinä eikä ollut keikkaillut juuri lainkaan. Esiintyminen viisukarsinnassa merkitsi Vickylle eräänlaista comebackia pitkän tauon jälkeen. Suomen kansa kiinnitti kuitenkin huomiota euroviisumaiseen Sata salamaa -esitykseen (säv. Petri Laaksonen) ja piti sitä potentiaalisimpana viisuedustajana. Kassu Halonen vielä sovitti laululle modernimman ilmeen ja lopulta kaikki palaset tuntuivat loksahtaneen yhteen. Viisuesityksessäkin nähtiin hieno salamaefekti. Jopa BBC:n kyyninen ja sarkastinen viisuselostaja Terry Wogan äityi esityksen päätyttyä kehumaan sitä. Ja lopputulokseksi saatiin ällistyttävän huono 15. sija, vaikka kilpailun kokonaistaso oli luvalla sanoen todella heikko. On vaikea kuvitella, että yhtään minkäänlaisella musiikkimaulla tästä kavalkadista löytää 14 parempaa laulua tai esitystä. Suomea on kohdeltu Euroviisuissa vuosikymmenien ajan törkeästi, mutta Sata salamaa -laulun alhainen sijoitus on lähellä yhtä kaikkien aikojen oikeusmurhaa. Ehkä Sata salamaa oli edellä aikaansa? Lauluhan ei noussut vielä 1987 Suomessakaan juuri minkäänlaiseksi hitiksi, vaan on noussut vasta vuosien saatossa ikivihreäksi. Listaykköseksi Sata salamaa nousi lopulta syksyllä 2015 Antti Tuiskun version myötä. Sata salamaa on nykyään Suomen viisuklassikoista se kaikkein klassikoin, jota bailataan illasta toiseen yökerhoissa ja kotibileissä. Sata salamaa valitaan toistuvasti esimerkiksi iltapäivälehtien äänestyksissä parhaaksi euroviisuksemme.

OIKEA LAULU VOITTI. Pahoin kuitenkin pelkään, että menestymismielessä paras valinta olisi ollut kolmanneksi sijoittunut Paula Koivuniemen Musiikki on niinku se on (säv. Esa Nieminen). Eihän Musiikki on niinku se on ole millään lähestymistavalla parempi sävellys kuin Sata salamaa, mutta se edusti genreltään tekopirteää skandipoppia, jolla Tanska saavutti 80-luvulla toistuvasti korkeita sijoituksia (esimerkiksi Tanska sijoittui vuonna 1988 näin halpahintaisilla keinoilla peräti kolmanneksi). Kun vuonna 1987 Tanska piti vielä juuri sopivasti välivuotta tekopirteältä linjaltaan ja lähetti rauhallisemman laulun, Paula Koivuniemen kabaree-esityksellä olisi voinut olla sauma tehdä "tanskat". Mitä kertoo laulukilpailusta, että otaksuu Musiikki on niinku se on -kappaleen pärjäävän paremmin kuin Sata salamaa? Ei ainakaan hirveästi mitään positiivista...

1988

Suomen edustaja: Boulevard – Nauravat silmät muistetaan
Sijoitus Dublinissa: 20. / 21, 3 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit

Vuoden 1988 viisukarsinta muistetaan käsittämättömän tasaisesta äänestyksestä. Kuuden alueraadin pisteet menivät ihan ristiin rastiin ja äänet hajautuivat kappaleiden kesken vähintäänkin kummallisesti. Lopulta voiton vei laulu, joka ei ollut yhdenkään alueraadin suosikki. Ravintola- ja revyyorkesterina mainetta niittänyt Boulevard voitti laululla Nauravat silmät muistetaan (säv. Pepe Willberg). Toiseksi yhden pisteen päähän jäi Helena Millerin Svart och vitt (säv. Veikko Samuli), joka oli ollut kahden raadin suosikki, mutta Kajaanin raati oli jättänyt sen kokonaan pisteittä. Kolmanneksi sijoittui viisukonkari Ami Aspelundin Amor amor (säv. Petri Laaksonen).

Pepe Willberg on muistellut, että ABBAn Waterloo toimi inspiraationa säveltää Nauravat silmät muistetaan, mutta Kassu Halosen sovituksen jälkeen lopputulos kuulosti erilaiselta kuin alun perin oli ollut tarkoitus. Euroviisuissa laulun loputkin menestymismahdollisuudet tuhottiin täysin amatöörimäisellä esillepanolla ja esityksellä, joka sisälsi käsittämätöntä koheltamista ja tyylitöntä hyppelemistä. Eihän Nauravat silmät muistetaan toki nyt ollut toiseksi huonoin sävellys (että kaiken maailman kreikat ja belgiat ja islannit ihan tosissaan keräsivät enemmän pisteitä...), mutta live-esityksen jälkeen menestymättömyyttä ei voine pitää yllätyksenä.

Jälleen kerran potentiaalisimmat viisuhelmet jäivät muille mitalisijoille. Kolmanneksi sijoittuneessa Amor amorissa olisi ollut sitä jotain. Petri Laaksonen oli jälleen osannut säveltää onnistuneen dramaattisen sävellyksen, joka noudatti taitavasti tuon ajan viisumenestyjien konventioita. Vuoden 1988 viisufinaalin draaman kaari olisi voinut muuttua hyvin toisenlaiseksi, sillä Amor amor olisi erottunut todella hyvin edukseen Suomen esiintymisnumerolla Dublinin kilpailukavalkadin kolmantena Islannin laimean pelleilynumeron ja Ruotsin balladin jälkeen. Show'han olisi voinut todella lähteä käyntiin Amor amorin mukaansatempaavan intron myötä. Jos Suomi ei halunnut lähettää uudelleen Ami Aspelundia tai jälleen Petri Laaksosen sävellystä, niin sitten olisi kannattanut lähettää Helena Millerin Svart och vitt. Jälleen hukattiin mahdollisuus lähettää hieno Veikko Samulin sävellys kansainvälisen yleisön kuultavaksi. Toki on todettava, että Ami Aspelund oli tuossa vaiheessa esiintyjänä selvästi kokeneempi ja varmempi kuin Helena Miller. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1989

Suomen edustaja: Anneli Saaristo – La dolce vita
Sijoitus Lausannessa: 7. / 22, 76 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati

Joskus asiantuntijaraaditkin ovat kuitenkin poikaa – varsinkin kun ne äänestävät musiikillisten ambitioiden perusteella eivätkä lähde tekemään kantaa ottavia arvovalintoja. Anneli Saariston La dolce vita (säv. Matti Puurtinen) on yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia viisuvalintojamme. Laulu on tehty selvästi kansainvälistä yleisöä ajatellen, ja siinä on ripaus oikeanlaista persoonallisuutta, minkä vuoksi se erottui tyypillisten viisujollotusten joukosta edukseen olematta kuitenkaan liian omaperäinen tai erikoinen. Rohkenisin melkein väittää, että yleisöäänestyksellä La dolce vita ei olisi voittanut karsintaa. Anneli Saaristo kilpaili toisellakin laululla Oi äiti maa (säv. Petri Laaksonen), joka olisi ollut kieltämättä tyylikäs valinta sekin, mutta vuoden 1989 Euroviisuissa kilpaili jo muutenkin paljon samanlaisia festivaaliballadeja, joten se ei olisi välttämättä erottunut massasta yhtä hyvin kuin La dolce vita.

Karsinnassa kilpaili yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiä viisukarsintahittejämme. Venäläistä romanssia muistuttanut Kim Lönnholmin Minä olen muistanut (säv. Edu Kettunen) sijoittui karsinnasta vasta seitsemänneksi, mutta myöhemmin keväällä 1989 laulu nousi valtavan suureksi hitiksi, minkä myötä Lönnholmin albumi myi yli 100 000 äänitettä. En kuitenkaan usko, että Minä olen muistanut olisi välttämättä voittanut karsintoja, vaikka käytössä olisi ollut yleisöäänestys, koska laulu nousi listoille vasta muutama kuukausi viisukarsintojen jälkeen. Suomen kansalla kesti hetkisen aikaa ennen kuin se "löysi" kappaleen.

Suomalaiset ovat usein liittäneet Euroviisuihin häpeän tunnetta. Hävettää olla suomalainen, kun meidän kansakuntaamme edustava euroviisuedustaja on niin huono. Anneli Saariston esitys Lausannen Euroviisuissa on kuitenkin osa sellaista euroviisuhistoriaamme, jota katsoessa tuntee suurta ylpeyttä ollessaan suomalainen. Ammattimuusikoiden työ palkittiin hienolla sijoituksella: suhteuttuna osallistujamäärään La dolce vita saavutti siihen mennessä Suomen parhaan sijoituksen. Se on edelleen parhaiten menestynyt suomenkielinen euroviisu. Tosin on todettava, että Annelin edelle sijoittuneissa kuudessa laulussa oli meidän edustajaamme heikompia sävellyksiä, kuten esimerkiksi kyseisen vuoden voittaja... OIKEA LAULU VOITTI.

Vuosikymmenen synteesi

1980-luku on ollut toistaiseksi ainoa vuosikymmen, jolloin Suomi on osallistunut jokaisena vuotena Eurovision laulukilpailuun. 80-luvun karsintasaldossa on puolet vihreää ja puolet punaista. Suomi sijoittui kolme kertaa kymmenen parhaan joukkoon, ja Ami Aspelundkin jäi juuri kärkikymmenikön ulkopuolelle sijalle 11. Mikäli Suomea oli edustanut huonommin menestyneiden viisujen tilalla Romantiikkaa, Titanic, Mitt äppelträd, Aitoa taikaa (tai Ninja) sekä Amor, amor, veikkaisin, että Suomi olisi voinut vakiinnuttaa itsensä keskitason viisumaaksi, joka olisi sijoittunut toistuvasti keskivaiheen sijoituksille. Viisuvoittoon tai ylipäätään kärkisijoituksille tuskin millään 80-luvun karsintatyrkyllä olisi ylletty, mutta olisimme toisenlaisilla valinnoilla todennäköisesti pärjänneet siinä missä muutkin. Huilumies, Reggae OK, Päivä kahden ihmisen ja Nauravat silmät muistetaan eivät varsinaisesti ole huonoja lauluja, mutta niiden ei olisi kuitenkaan pitänyt voittaa viisukarsintoja. Jokaisen kohdalla karsinnassa oli yksi tai useampi ehdokas, joka olisi mitä todennäköisimmin voinut sijoittua viisuissa paremmin. 1980-luvulla oltiin jo yleisesti hyväksytty ajatus, ettei Suomella ole Euroviisuissa asiaa kärkisijoituksille. Kun Sonja Lumme oli Eläköön elämällään sijoittunut yhdeksänneksi – vaikka vedonlyönnissä laululle oli väläytelty sijoitusta jopa viiden parhaan joukosta – kilpailut Yleisradiolle selostanut Kari Lumikero totesi lakonisesti, kuinka tämän paremmin Suomi ei tuppaa näissä kilpailuissa menestymään.

Vuosikymmenen kuriositeetti

Kuten on tullut todettua, 1980-luvun alkuvuosina Eurovision laulukilpailuihin suhtauduttiin monissa piireissä avoimen kriittisesti ja penseästi. Yleisradiossa oli voimissaan vielä 60- ja 70-luvuilta peräisin oleva mentaliteetti, jonka mukaan viihteen tuli mielellään edustaa edistyksellisiä ja tiedostavia arvoja. Tämän vuoksi Eurovision laulukilpailu, kaupallinen televisioitava iskelmäkonsertti, sopi äärimmäisen huonosti Yleisradion ihanteisiin. Oivaltavaa ajankuvaa tarjoaa vuoden 1981 euroviisukarsintojen finaalilähetys. Kilpailua juontanut Erkki Pohjanheimo esittää laulujen esittäjille kriittisiä kysymyksiä muun muassa artistin vastuusta iskelmälevyjen tuotantoketjussa. Frederikiltä hän kysyy Titanic-esityksen jälkeen, kuuluuko "yhteislavaliikunta" oikeanlaiseen euroviisuesitykseen. Juontaja tuo myös toistuvasti esille ajatuksen, kuinka Eurovision laulukilpailujen lopettamisesta on keskusteltu, koska kilpailu ei enää vastaa ohjelman "alkuperäisiä ihanteita". Artistien haastatteluista on jäänyt elämään muutamia unohtumattomia lausahduksia. Esimerkiksi kysyttäessä kuka on suunnitellut Frederikin taustalaulajien koreografian, Reetu vastaa huolettomasti, että koreografian on tehnyt "yks Maukka". Frederikin ironisista "raati tietää" -lausunnoista on pääteltävissä, että artisti on itsekin aavistanut, ettei tule saamaan asiantuntijoilta korkeita pisteitä. Juice Leskinen esiintyi viisukarsinnassa viimeisenä ja hän älykkäänä henkilönä oivalsi tilanteen huvittavuuden, joten hän veti oman haastattelunsa aivan läskiksi. Juuri jotain tuollaista muutoin niin jäykkä lähetys ehdottomasti kaipasi.