Onko Mikael Saari 2010-luvun Irina Milan?

Suomalaisten euroviisuharrastajien ylivoimainen UMK-suosikki Mikael Saari on julkaissut ensimmäisen albuminsa. Ensimmäisen UMK-läpimurtonsa jälkeen Saarelle tarjottiin oikotietä huipulle, mutta hän halusi valita toisenlaisen tien ja tehdä musiikkia omilla ehdoillaan. Eli käytännössä hän valitsi vaikeamman tien. Ja onneksi näin. Nykyajan pikaruoan ja kertakäyttömusiikin keskellä Mikael Saari tarjoaa sofistikoituneen vaihtoehdon, joka ei päästä kuuntelijaansa kaikkein helpoimmalla. Tämä kirjoitus sisältää tarinan kahdesta omaehtoisesta esiintyjästä, jotka ovat valinneet haastavamman tien. He ovat molemmat käyneet kaupallisissa laulukilpailuissa tarjoamassa vaihtoehdon. Vaihtoehto ei ole aina toiminut ponnahduslautana kaupalliseen menestykseen, mutta on rikastuttanut kiitettävällä tavalla kevyen musiikin kenttämme tarjontaa.

1970-luvun Kekkoslovakiassa kevyen musiikin vuosittaisessa tapahtumakalenterissa oli kaksi ehdotonta kohokohtaa: alkuvuodesta järjestettiin euroviisukarsinnat ja syksyllä jännitettiin Syksyn sävelen tuloksia. Molemmat televisioitavat kilpailut saavuttivat kahden televisiokanavan Suomessa valtavat katsojaluvut. Esimerkiksi vuonna 1977 euroviisukarsinnat oli vuoden katsotuin ohjelma katsojaluvun ylittäessä kolmen miljoonan maagisen rajan. Syksyn sävelen yleisöäänestykseen lähetettiin säkkikaupalla postikortteja: parhaimmillaan Maikkari vastaanotti liki 350 000 postikorttia, joiden laskemiseen jouduttiin palkkamaan avustajia. Kilpailut olivat suosituimmillaan ajankohtana, jolloin äänilevyjen kulutus räjähti Suomessa eksponentiaaliseen kasvuun. 1970-luku oli kaupallisten käännöshittien vuosikymmen ja molempien kotimaisten sävellyskilpailujen tarjontaa dominoivat nimenomaan kaupallisen musiikin edustajat.

Kaupallisuus herätti 1970-luvun ilmapiirissä suunnattomasti kritiikkiä ja esimerkiksi aikansa sanomalehtikirjoittelussa molempia kilpailuja arvosteltiin paikoitellen kitkerin sanankääntein. Kriitikoiden mukaan kilpailusävelmät eivät tarjonneet taiteellisesti mitään uutta ja innovatiivista, vaan aina samojen laulajien esittämää samanlaista massahuttua. Ehkäpä juuri sen vuoksi molempiin kilpailuihin pyrki myös epäkaupallisemman musiikin edustajia, jotka avoimesti ilmaisivat olevansa vastavoimia kilpailujen tyypillisille ehdokkaille. Irina Milan myönsi vuoden 1980 Syksyn sävelessä avoimesti tuntevansa taiteilijan vastuunsa, minkä vuoksi hän on pyrkinyt tarjoamaan vaihtoehtoista musiikkia. Mikael Saari taas kertoi Uusi Lahti -lehden haastattelussa 4.5. yllättyneensä hyvistä sijoituksistaan UMK-kilpailuissa: "Teen vaatimatonta marginaalimusaa ja molemmilla kerroilla yllätyin, että niin omituinen musiikki pärjäsi niin hyvin."

Syksyn sävel on kuollut ja kuopattu, mutta Eurovision laulukilpailut ovat pysyneet ajan kehityksessä mukana ja sen myötä myös Yleisradio on järjestänyt jo 50 kertaa karsintalähetyksen oman edustussävelmänsä valitsemiseen. Vuodesta 2012 lähtien järjestetyn Uuden Musiikin Kilpailun suosio on kasvanut vuosi vuodelta. Tämän vuoden helmikuussa UMK-finaalin katsojaluku oli kaikkien aikojen suurin. Ajat muuttuvat, mutta UMK:n voi hyvin perustein katsoa edustavan euroviisukarsintojen ja Syksyn sävelen perinteen jatkumoa.

Irina Milan tekee mitä tahtoo

Pitkän uran näyttelijänä ja estraditaiteilijana tehnyt Irina Milan nousi alun perin julkisuuteen pop-tähtenä. Silloin kun Irina Milan aloitteli levytysuraansa vuonna 1967, ei omaehtoisuus ja marginaalissa pysyminen ollut oikein mahdollista. Levyttäminen ei onnistunut ilman levytysstudiota ja levytysstudioon oli jokseenkin mahdoton päästä ilman levy-yhtiötä. Indietä ei tunnettu, sillä Love Records oli vielä lapsenkengissään. Musiikkitalo Westerlundin levy-yhtiö keksi sopivan lokeron Irina Milanille. Suomen Cher. Duo Sonny & Cher oli levyttänyt jo useampia maailmanlaajuisia hittejä. Suomalainen populaarikulttuuri imi kaikki vaikutteensa ulkomailta, joten Suomi tarvitsi myös oman Cherinsä. Irina Milanin ensimmäinen levytys olikin suomenkielinen versio Sonnyn & Cherin hitistä The beat goes on – Vaikka paljain jaloin. Vuosina 1967–1970 Milan levytti säännöllisesti melko tyypillistä 60-luvun populaarimusiikkia, kunnes levyttäminen väheni. Irina Milan oli kyllästynyt lokeroonsa pop-tähtenä ja hänelle tarjottuihin "idioottivarmoihin" iskelmiin. Hän tiesi, että hänellä olisi potentiaalia kunnianhimoisemman musiikin esittämiseen ja hän halusi olla muutakin kuin iskelmäidiootti.

Lahjakas tulkitsija oli jäänyt kollegoiden mieleen. Vuonna 1974 Anki Lindqvist kysyi Irinalta miksei hän ollut vielä tehnyt omaa LP-levyä. Vastaus oli ytimekäs: kukaan ei ollut ehdottanut. Niinpä Anki ryhtyi tuottamaan Irina Milanille pitkäsoittoa. Levy-yhtiönä oli PSO, joka ei ollut maineeltaan niin omalaatuinen ja epäkaupallinen kuin Love Records, mutta jossa suhtauduttiin kuitenkin suopeasti tietynlaiseen vaihtoehtomusiikkiin. Esimerkiksi folk- ja maailmanmusiikkiin erikoistunut Cumulus sai levyttää PSO:lle, vaikka levyt ennemmin tuottivat iloa tekijöilleen kuin kartuttivat levy-yhtiön taloudellista pääomaa. PSO ymmärsi julkaista myös Hectorin läpimurtoalbumit. Isot levy-yhtiöt olivat aikoinaan hyllyttäneet Hectorin, mutta PSO:ssa väärinymmärretyn taiteilijan potentiaali oivallettiin. Irina Milaninkin kohdalla olennaisinta oli, että hän halusi saada aikaiseksi albumin, jonka takana voisi itse seistä. Irina Milanin esikoisalbumilla Milankolia ei lähdetty hakemaan pikavoittoja tai aikansa tendenssimusiikkia. Pyrkimyksenä oli saada aikaiseksi musiikillisesti kunnianhimoinen kokonaisuus, joka esittelisi Milanin monipuolisuutta. Esimerkiksi Jorma Panulan kaunis sävellys Kirsti Puhtilan runoon Kuoleman kultainen portti edustaa taiteellisesti erittäin kunnianhimoista kokonaisuutta. Irina Milan tulkitsee vaivattomasti Panulan kauniita mutta haastavia sävellyksiä. Tekstiensä puolesta Milanille pyrittiin ennemmin tarjoamaan lyyrisiä runoja kuin perinteisiä iskelmäsanoituksia. Irina Milanin levytykset ovat arvokasta kulttuurihistoriaa. Tällaistakin musiikkia Suomessa on tehty Sugar baby loven ja Demis Roussosin kulta-aikana.

Irina Milan jatkoi yhteistyötä Jorma Panulan kanssa koko 1970-luvun. Panula vastaanotti vuonna 1973 Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professuurin. Panulan Milanille tekemissä sävellyksissä yhdistyy kiinnostavalla tavalla klassisemman musiikin elementtejä kevyeen musiikkiin. Milanin levytysten säestyksestä saattoi vastata parhaimmillaan yli 20 muusikkoa, kunnollisine jousiryhmineen. Irina Milan on kertonut, kuinka hän sai Panulan kanssa usein kehittää vastausta kysymykseen, mitä musiikkilajia heidän levytyksensä oikein edustavat. Yksinkertainen lokerointi ei enää onnistunut. Milodia-albumille vuodelta 1975 koottiin sekalaisesti sekä Panulan sävellyksiä että suomenkielisiä versioita Édith Piafin klassikoista. Panulalla ja Piafilla ei ollut paljon tekemistä keskenään, mutta jos Milan halusi levyttää sekä Panulaa että Piafia, hänhän levytti. Panulan sävellyksissä on lukuisia helmiä, jotka olisivat ansainneet saavuttaa huomiota, kuten esimerkiksi traagiseen tarinaan sävelletty kaunismelodinen Kultatukka. Sanomattakin oli selvää, että minkäänlaisia listasijoituksia Milanin levytykset eivät saavuttaneet.

Irina Milan muistetaan teatraalisista esiintymisistään. Vuoden
1980 Syksyn sävelessä hän sijoittui viidenneksi Esa Niemisen
sävellyksellä Surun lempilapsi. "Nahkapuvun hetulat vain
heilahtelivat kun Irina vaipui merten syvyyksiin", kommentoi
Katso-lehden toimittaja esitystä.

Vaikka musiikki edustikin marginaalia, suuri yleisö pääsi kuulemaan näytteitä Milanin lauluista Syksyn sävel -kilpailuissa. Vuonna 1975 Irina Milan teki debyyttinsä tähän laulukilpailuun laululla Miesparka. Panulan sävellys ja Milanin teatraalinen tulkinta ja dramaattinen esiintymistyyli loivat melkoisen kontrastin kilpailuun, jonka olivat aikaisempina vuosina voittaneet Irwin Goodman, Sammy Babitzin sekä Jussi and the Boys Metsämökin tonttu -rallatuksellaan. Miesparka keräsi kuitenkin huomiota – erityisesti sanoituksen vuoksi, sillä Kirsti Puhtilan tekstiä on luonnehdittu feministiseksi parahdukseksi. Laulu sijoittui kymmenen ehdokkaan kilpailussa kuudenneksi. Seuraavana vuonna suuri yleisö oli kuitenkin ymmällään, kun Irina Milan esitti Syksyn sävelessä Vanhan riekon laulut. Erikoinen laulu tahtilajivaihtoineen ja käyrätorvisooloineen (jotka soittaa muuten Esa-Pekka Salonen) meni jo suurelta yleisöltä yli ymmärryksen. Tuloksena oli armoton jumbosija ja reilut 900 ääntä, kun voittaja Erkki Liikanen kahmi miltei 100 000 postikorttia.

Vuoden 1977 Syksyn sävelessä Irina Milanin tarjoama vaihtoehtoinen linja jatkui, vaikka tällä kertaa kilpailukappaleen Piru mieheks oli säveltänyt myöhemmin iskelmäsäveltäjäksi profiloituva Jori Sivonen. Hän kertoi sävellyksestä Selvis-lehden 2/2005 haastattelussa seuraavasti:

"Silmäni avautuivat lopullisesti kun tein Irinan tekstiin Syksyn Sävel -biisin Piru mieheks. Komppiryhmä ja jousikvartetti, jonka kirjoitin Stravinskin ja modernin kamarimusiikin hengessä. Pelkästään riitasointuja. Sehän pirulainen pääsi loppukilpailuun!"

Tuloksena oli kuitenkin armoton jumbosija, vaikka tulosta ei kyseisenä vuonna ratkaistu suuren yleisön postikorttiäänestyksellä, vaan voittajan valitsi suorassa lähetyksessä istunut studioraati.

"Pohdin kenelle näitä Piruja tehdään. Realiteetti on, että ne ei mene, ellei tee omakustanteita. Kvartaalitalouden periaatteita sekin, että pitää tehdä kerralla kaaliin -tyyliin. Silloin se musa tuppaa myös jäämään kertakäyttömusiikiksi. Mitä simppelimpi kertosäe ja rakenne, niin jengi osaa jo toisella kuulemalla laulaa mukana."

Seuraavana vuonna Jori Sivonen lähetti Syksyn säveleen Paula Koivuniemelle säveltämän laulun Sua vasten aina painautuisin, joka noudatti uskollisesti 1970-luvun viimeisille vuosille tyypillisen diskopoljentoisen kaihoiskelmän melodiankuvioita. Tuloksena oli kolmas sija ja ikivihreä hitti.

Vuonna 2011 Syksyn sävel retro -dokumenttisarjan haastatteluissa Irina Milan myönsi itsekin kummastelleensa, miten hänen laulunsa pääsivät niin usein satojen ehdokkaiden joukosta mukaan loppukilpailuun. Vanhan riekon laulut päihitti esiraadin kynsissä muun muassa tulevan R-A-K-A-S-klassikon, joka ei päässyt edes loppukilpailuun mukaan. Milan oli itse tullut siihen tulokseen, että tuotantoyhtiö halusi suomalaisten tunnollisesti seuraamaan kilpailuun paitsi vaihtoehtoja myös puheenaiheen. Ehkäpä tuhansissa suomalaiskodeissa ihmeteltiin: "mitä tuokin tekee tuolla".

"Syksyn Sävelen voitto meni kyllä ihan oikealle henkilölle, mutta mielestäni kyllä nyt olisi jo aika kieltää Irina Milanilta koko kisa." (nimimerkki Eräs närkästynyt Katso-lehden 47/1980 Soitellaan-palstalla)

Kahden televisiokanavan Suomessa Irina Milanin esitykset muodostuivat sukupolvikokemuksiksi. Monet 70-luvun lapset ovat myöhempinä vuosina kertoneet, kuinka he lapsena "pelkäsivät" Irinaa ja hänen erikoisia laulujaan. Toisaalta Milanin vaihtoehtoisilla lauluilla oli kannattajansakin, kuten Syksyn säveleen nuivasti suhtautuneet musiikkitoimittajat. Kuvaavaa on, että vuoden 1977 Syksyn sävelen tuomariäänestyksessä Piru mieheks sai heti kilpailun kärkikaksikon jälkeen eniten täysiä pisteitä, mutta myös ylivoimaisesti eniten jumbopisteitä.

Irina Milanin viimeinen oma sooloalbumi ilmestyi vuonna 1979. Mitä tapahtuu! sisälsi jälleen Panulan sävellyksiä, tällä kertaa Hectorin sanoituksiin. Sekä artisti, säveltäjä että sanoittaja olivat äärimmäisen tyytyväisiä lopputulokseen. Hector on luonnehtinut aikaansaannosta yhdeksi pitkän ja ansioituneen sanoittajan uransa kunnianhimoisimmaksi ja onnistuneimmaksi sanoituskokonaisuudeksi. Sävellyksissä on paljon tempon- ja tyylinvaihdoksia. Pisin laulu on miltei kahdeksanminuuttinen. Kriitikot ylistivät levyä: esimerkiksi Erkki Pälli antoi Katso-lehden arvostelussa älppärille viisi tähteä, mutta varoitteli, että "ns. vaikeaa viihdemusiikkia" sisältävä levy on "suunnattu vain harvoille ja valituille, alan kulinaristeille". Suuri yleisö jäi tosiaan tavoittamatta ja kunnianhimoinen projekti ei saanut ansaitsemaansa huomiota. Hectorkin on antanut myöhemmin lausuntoja, joissa harmitteli albumin vain hautautuneen johonkin – etenkin kun Irina on yksi maamme lahjakkaimmista naistulkitsijoista. Mitä tapahtuu! -albumi on kieltämättä haastava. Vinyylin voi toki laittaa taustalle soimaan ilman, että musiikista jää mitään käteen. Mutta keskittyessä albumin musiikki ja laulujen tarinat vievät hetkeksi kuuntelijan ajatukset pois arjesta. Jokaisella kuuntelukerralla laulujen monikerroksisista sovituksista paljastuu uudenlaisia nyansseja. Mestariteos mikä mestariteos, mutta helmiä sioille.

Lahjakkaalle tulkitsijalle on kuitenkin aina riittänyt töitä. Irina Milan on ollut yli 2 000 levytyksessä mukana taustalaulajana. Irina Milanin ääntä kuullaan miltei jokaisessa 70-luvun jälkipuoliskolla levytetyssä ikivihreässä. Luotettavalta taustalaulajalta vaaditaan muuntautumiskykyä tyyliin kuin tyyliin ja lisäksi hänen on ainakin osattava laulaa virheettömästi, vaikka itse päätähti ei osaisikaan. Suomalaisissa muusikkopiireissä on jäänyt kiertämään tarina Baccaran Suomen-kiertueesta, jossa Irina Milan ja Maarit Hurmerinta lauloivat taustoja. Viimeisissä konserteissa pohjoisen sääoloihin tottumattomat Baccarat olivat menettäneet äänensä, joten he vain aukoivat suutaan Maaritin ja Irinan toimiessa varsinaisina laulajina. Irina Milan on ollut myös mukana Silhuetit-yhtyeessä, johon etsittiin neljä lahjakasta laulajaa levyttämään levy-yhtiön puolesta coverversioita aikansa hiteistä. Myöhempinä vuosikymmeninä Irina Milan on tehnyt yhteistyötä muun muassa Edward Vesalan, Eero Koivistoisen ja Olli Ahvenlahden kanssa. Jokaista kolmea säveltäjää yhdistää kunnianhimo rakastamaansa jazz-musiikkiin, eikä suinkaan minkäänlainen heppoisten kaupallisten rallatusten tehtaileminen. Jopa Ahvenlahtea, joka oli mukana lukuisissa jazz-projekteissa ennen kuin hänet opittiin tuntemaan koko kansan Puppena ja Yleisradion kapellimestarina. Ahvenlahden sävellyksellä Päättymätön laulu Irina Milan osallistui vuoden 1980 euroviisukarsintoihin. Tämäkään salsan elementtejä sisältävä laulu ei oikein istunut tyypillisen aikansa euroviisun raameihin.

Mikael Saari tekee mitä tahtoo

Irina Milanilla ja Mikael Saarella on muitakin yhtäläisyyksiä kuin vaihtoehtoisen musiikin tarjoaminen koko kansakunnan seuraamissa kaupallisen musiikin laulukilpailuissa. Molemmat ovat laulavia näyttelijöitä tai näytteleviä laulajia. Mikael Saari tekee tänä keväänä debyyttinsä Uuden Iloisen Teatterin näyttämöllä, joka tuli menneinä vuosikymmeninä Milanille paremmin kuin hyvin tutuksi. Molemmilla on laaja ääniala ja he tulkitsevat vaivattomasti vaativampiakin sävellyksiä. Mikael Saari on cover-keikoillaan esittänyt muun muassa paljon Queenin tuotantoa ja hän kykenee sulavasti ja uskottavasti astumaan Freddie Mercuryn haastavalle tontille. Lisäksi Molemmat ovat lauluntekijöitä, sillä Irina Milan on ehtinyt tehdä urallaan paljon sanoituksia muille artisteille. Tiesittekö, että esimerkiksi Einin Baccara-suomennos Yes sir alkaa polttaa on Milanin käsialaa? Tai Maaritin hieno Ei vaadi paljon, vain kaiken James Taylorin ikimuistoiseen melodiaan.

Mikael Saaren varsinaisena läpimurtona voidaan pitää hänen osallistumistaan Uuden Musiikin Kilpailuun vuonna 2013, jolloin hänen esityksensä We should be through sijoittui toiseksi. Mikaelin ainutlaatuisen veretseisauttava tulkinta ja tunteikas taidekappale keräsi paljon suitsutusta, mutta suuri yleisö ei suhtautunut yhtä varauksettomasti. UMK:n edetessä kuultiin paljon mielipiteitä, kuinka Euroviisuihin ei sovi lähettää hidasta taidekappaletta, koska "kunnon euroviisussa pitää olla hyvä meno". Vaikka 2010-luvulla Eurovision laulukilpailun musiikillinen diversiteetti on kasvanut räjähdysmäisesti, stereotyyppinen mielikuva tyypillisestä euroviisukappaleesta elää edelleen vahvasti ihmisten mielissä. Ei ole auttanut, vaikka esimerkiksi edellisen vuoden viisuissa Albania oli sijoittunut hienosti viidenneksi upeaäänisen Rona Nishliun haastavalla laululla Suus. Menestyvän euroviisun reseptiä ei voi lähteä erittelemään mittailemalla kappaleiden eri osa-alueita. Suus ei vaikuttanut alun perin potentiaaliselta euroviisumenestyjältä, ja mikäli Albaniassa olisi lähdetty laskelmoimaan, Suus tuskin olisi tullut valituksi euroviisuedustajaksi. Televisiokatsojalle laulusta välittyvä tunnelataus ratkaisee paljon. Ja sitä tunnetta Suus-esityksessä oli. Ja sitähän riitti myös We should be through'ssa.

Toki Mikael Saari oli tehnyt yhtä sun toista jo ennen UMK-osallistumistaan. Hän oli jo vuosikausia ollut mukana lukemattomissa teatteri- ja musiikkiproduktioissa. Musiikkia hän oli säveltänyt ilokseen jo teini-ikäisenä. 2000-luvulla oman musiikin levittäminen on ollut huomattavasti helpompaa kuin Irina Milanin aikoina. Ensin keksittiin Napster, sitten tuli MySpace ja lopulta YouTube. Mutta perinteisillä viestinnän instituutioilla on edelleen paikkansa. Mikael Saari olisi voinut laittaa vaikka kuinka paljon omaa musiikkiaan verkkoon kuultavaksi, mutta osallistuminen Uuden Musiikin Kilpailuun nosti hänet välittömästi laajemman yleisön tietoisuuteen. UMK:n myötä myös suuret levy-yhtiöt heräsivät. Missä näin komeaääninen ja lahjakas kaveri on ollut kaikki nämä vuodet?

UMK:n jälkeen Mikael Saarella kävi kutsu suurten levy-yhtiöiden neuvottelupöytiin. Kukaan ei lähtenyt kyseenalaistamaan, etteikö Mikaelilla olisi ollut rahkeita levylaulajaksi. Mutta suurilla kaupallisilla levy-yhtiöillä on omat intressinsä ja omat toimintatapansa. Mikaelille ehdotettiin muun muassa esityskielen vaihtamista suomeksi ja muiden lauluntekijöiden kynäilemien laulujen esittämistä. Suuret levy-yhtiöt halusivat Suomeen lisää jessekaikurantoja. Mikael Saari on luonteeltaan niin nöyrä kaveri, että hän oli luonnollisesti imarreltu siitä, että hänestä voitaisiin kaavailla uutta jessekaikurantaa. Mutta hän sanoi kuitenkin ei. Se ei olisi ollut hänen juttunsa.

Mikael Saari teki paluun Uuden Musiikin Kilpailuun kolme vuotta ensiosallistumisensa jälkeen. Monet innostuivat revanssin mahdollisuudesta. Uuden kilpailuehdokkaan On it goes vastaanotto oli hyvin samanlainen kuin kolme vuotta aikaisemmin. Ylistystä kuultiin muun muassa muilta muusikoilta ja kulttuuritoimittajilta, mutta suomalaiset eivät vieläkään tuntuneet olevan valmiita toisenlaiselle euroviisukappaleelle. Kansalaiskeskustelussa hoettiin, kuinka laulu on aivan liian vaikea ja haastava. Perusteluksi riitti, että sitä ei voi hyräillä. On it goes jakoi kiinnostavalla tavalla mielipiteitä UMK-finaalin kansalaisraatien keskuudessa. Mikaelia ja On it goesia parhaana pitivät viisuasiantuntijat, muusikot ja asfalttimiehet(!). Monet raadit uskoivat edelleen perinteisemmän ja stereotyyppisemmän euroviisukappaleen voimaan ja äänestivät ennemmin Saara Aaltoa ja Sandhjaa. Tuloksena oli kolmas sija.

Miltei jokaisen esiintyvän taiteilijan taustalla on ollut jokin avainhenkilö, joka on edesauttanut merkittävällä tavalla uran muodostumista. Jos Irina Milanin kohdalla tällainen käänteentekevä henkilö on ollut Jorma Panula, niin Mikael Saaren kohdalla sellainen on ollut Kai Poutanen. Kai Poutasen luotsaama Luomusic osoittautui tahoksi, joka antoi Mikael Saaren toteuttaa ensimmäisen albuminsa julkaisun juuri sellaisella tavalla kuin hän itse halusi. Levynjulkistamistilaisuudessaan Lahden Kaupunginteatterissa toukokuun 6. päivä Mikael jaksoi toistamiseen suitsuttaa debyyttialbuminsa tuottaneen Poutasen työpanosta. Saari on taiteellinen vastaava, jolla on visio, ja Poutanen on projektin aivot, joka pitää langat käsissään ja mahdollistaa Saaren toteuttaa visiotaan. Yhteistyön konkreettisena tuloksena on nyt vastikään julkaistu pitkäsoitto The Grand Letdown.

Mikael Saari on itse säveltänyt ja sanoittanut kaikki albuminsa laulut yhtä coverraitaa lukuun ottamatta: Save me on hänen kunnianosoituksensa Queenille, joka on yhtyeenä Saaren mukaan "elämää suurempi" ja Freddie Mercury hänen esikuvansa. Kaikista Queenin lauluista Save me on valittu levylle sen vuoksi, että se sopii artistin mielestä parhaiten kokonaisuuteen paitsi musiikillisesti myös sanoituksen puolesta. Mikaelin omien laulujen tunnelma vaihtelee irkkuhenkisistä sofistikoituneista pop-laulelmista taiteellisimpiin UMK-tyrkkyihin ja jopa progressiiviseen rockiin. Varhaisimman levylle päätyneen laulun hän on kynäillyt pöytälaatikkoonsa jo vuonna 2007, tuoreimmat sävellykset ovat valmistuneet viime vuoden aikana. Hänen säveltäjäntaitonsa pääsevät erityisen hyvin esille albumin kahdella instrumentaalilevytyksellä Revontuli ja Kaipuuvalssi.

Kun levyn julkaisijan nimi on Luomusic, lienee sopivaa, että Mikaelin debyyttialbumi on luonnehdittavissa luomuksi. Säestyksissä ei ole käytetty lainkaan koneita. Albumia on ollut tekemässä 18 muusikkoa. Lauluja kuunnellessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea jousien runsaaseen käyttöön, mikä on poikkeuksellista nykyaikaisessa populaarimusiikissa. Jousisoittimet lienevätkin ainakin jossain määrin Mikaelin tavaramerkki, sillä jousikvartetti nähtiin myös hänen ensimmäisessä UMK-esityksessään. Mikael Saari soittaa itse levyllä kitaroita, pianoa, ukulelea ja koskettimia (mellotronia ja syntetisaattoreita). Yksi albumin vaikuttavimpia raitoja on miltei kuusiminuuttinen progebiisi She's gone, jossa maestro itse soittaa kitaraosuudet. Ehkäpä multi-instrumentalisti Mikael Saari onkin myös 2010-luvun Pave Maijanen. Mutta vielä parempi laulaja. Saaren monipuolisuus on häkellyttävää. Mikael Saari kirjoittaa itse nuotit ja partituurit kaikille soittajilleen. Tarvinneeko edes mainita, että Mikaelilta on jo tilattu sävellyksiä muille esittäjille.

Kuten Irina Milanin albumien kohdalla, The Grand Letdown ei päästä kuuntelijaansa helpolla. Jos albumin laittaa soimaan vain taustamusiikiksi, siitä ei välttämättä saa kaikkea irti. Albumin soundimaailmaan pääsee aivan toisella tavalla sisälle useammalla kuuntelukerralla. Ja jokaisella kuuntelukerralla sovituksista ja sävellyksistä havahtuu löytämään uusia jippoja. Ilmeisen omakohtaisista kokemuksista syntyneet sanoituksetkin ovat monimerkityksellisiä ja niitä voitaisiin analysoida ja tulkita monella eri tavalla. Valitettavasti pahoin pelkään, ettei tällaisella musiikilla liene juurikaan mahdollisuuksia esimerkiksi radiosoittoon. Kaupallisen menestyksen suhteen peli voi olla menetetty. Mutta onneksi vielä nykyään helpon ja ylituotteistetun kertakäyttömusiikin aikakautena viitsitään julkaista kunnianhimoisesti tuotettua omaehtoista musiikkia, jossa on taiteellisia ambitioita. Mestariteos mikä mestariteos, mutta helmiä sioille.

Mikael Saari on tällä hetkellä ehdottomasti yksi kaikkien aikojen lahjakkaimpia muusikoita Suomessa. Paitsi musiikillinen monilahjakkuus, hän on uskomattoman taitava tulkitsija ja karismaattinen esiintyjä, jonka läsnäolossa on suorastaan jotain mystisen vangitsevaa. Missä lie Lahdessa – Cheekin kaupungissa – tällaista opetetaan. Mielenkiinnolla jäädään odottamaan, mitä hän keksii tulevaisuudessa. Potentiaalia kun olisi vaikka mihin. Mikaelilla olisi ollut mahdollisuus pysäyttää koko Eurooppa kolmen minuutin ajaksi. Mutta toisaalta, ehkä Eurovision laulukilpailu olisi ollut hänen kykyjensä hukkaanheittämistä. Kahden viikon ajan hänen olisi pitänyt vain veivata edestakaisin yhtä ja samaa kolmeminuuttista harjoituksissa, edustustilaisuuksissa ja kissanristiäisissä.

Kun viime viikon perjantaina Mikaelin vaikuttava, tunteikas ja monipuolinen levynjulkistamiskeikka Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä oli päättynyt, teatterin miestenhuoneessa eräs konserttivieras totesi tuttavalleen: "Kyllä on niin epäreilua, että joillekin on suotu noin luonnottoman paljon lahjoja – ja kun se on vielä niin hyvännäköinenkin!"

Lähteet

Kirjallisuuslähteet:

Hämäläinen Jyrki (1996) Hopeinen kuu. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Immonen Tenho. Kaksi lensi yli käenpesän – Helmiä Hectorin laulukirjasta (EMI Finland, 2012).

Milan Irina. Irina Milan: Milania – 40 ikimuistoista laulua (EMI Finland, 2007).

Verkkolähteet:

Kaarsalo Juha: Joria duurissa ja mollissa – Sävellystyö lähentelee parhaimmillaan hurmostilaa. Selvis-lehti 02/2005. (Verkkolinkki)

Nissilä Pekka: Laulunlaatija Hector rakentaa edelleen – kuvia mielelle. Selvis-lehti 02/2001. (Verkkolinkki)

ESCBubble: Hyde Anne, ESCBubble review Mikael Saari's new release "The Grand Letdown".

yle.fi: UMK 2016 | Mikael Saari