Voittiko oikea viisu? – Suomen euroviisukarsinnat 2000–2009

Enää viikko UMK 2016 -finaaliin, jossa valitaan Suomen 50. euroviisuedustaja. Juhlavuoden kunniaksi julkaisen kuusiosaisen kirjoitussarjan, jossa ruoditaan vuosikymmen kerrallaan Suomen euroviisukarsintojen historiaa.

Ilmaisen tässä kirjoitussarjassa häikäilemättömästi omia subjektiivisia mielipiteitäni jokaisen karsintavuoden tuloksesta. Kerron christerbjörkmanmaiseen tapaan näkemykseni siitä voittiko oikea vai väärä laulu. Mikäli karsintatulos ei herätä suuria tunnepurkauksia tai tuloksen tuomitseminen yksiselitteisen oikeaksi tai vääräksi on haastavaa, tyydyn toteamaan valinnan olevan "ihan ok". Mainittakoon, että pelkkä lopputulos kansainvälisessä loppukilpailussa ei määritä näkemystäni. Huonostikin Eurovision laulukilpailuissa menestynyt laulu voi olla silti oikea valinta, mikäli karsinnassa ei ollut tarjolla parempaakaan. Vastaavasti Euroviisuissa hyvinkin menestynyt esitys voi tuntua väärältä valinnalta, mikäli vaikuttaa, että karsinnassa olisi ollut tarjolla vielä päräyttävämpi tai kiinnostavampi vaihtoehto.

Edelliset tekstit:
Suomen euroviisukarsinnat 1960-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 1970-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 1980-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 1990-luvulla

 

Huom! Suomen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen euroviisukarsinnat on katsottavissa Ylen Elävästä arkistosta.

2000

Suomen edustaja: Nina Åström – A little bit
Sijoitus Tukholmassa: 18. / 24, 18 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: 50 % asiantuntijaraati + 50 % yleisöäänestys

Uuteen vuosituhanteen siirryttäessä Eurovision laulukilpailut kokivat suuria muutoksia: orkesteri heivattiin pois, esityskielen sai valita vapaasti ja kilpailun tulos ratkaistiin pääosin puhelinäänestyksellä.

Vuoden 2000 Suomen euroviisukarsinta on melkoisen kohukarsinnan maineessa. Kilpailuun osallistuivat muun muassa Nightwish, Nylon Beat ja Anna Eriksson. Alkukarsinnassa karsiutuivat esimerkiksi Ultra Bra (yhtyeen varsinaisilla albumeilla julkaisemattomalla kappaleella Kaikki on hetken tässä, säv. Kerkko Koskinen) ja Heidi Kyrö. Alkukarsinta järjestettiin hyvin pienimuotoisesti radiolähetyksenä tammikuisena sunnuntaiaamuna, joten se ei tavoittanut kovinkaan suurta yleisöä. Lopulta Suomea lähti edustamaan suurelle yleisölle tuntematon suomenruotsalainen gospelmuusikko Nina Åström laululla A little bit (säv. Luca Genta), joka oli vuoden 2000 Euroviisuissa yksi vaisuimmista ja huomaamattomimmista esityksistä.

Suomen karsinnan finaalissa nähtiin malliesimerkki siitä, kuinka kammottavan kompromissituloksen kahden eri äänestyskomponentin käyttäminen voi tuottaa. Nightwishin Sleepwalker (säv. Tuomas Holopainen) oli yleisöäänestyksen ylivoimainen ykkönen, mutta se sai ammattilaisraadilta niin huonot pisteet, ettei sillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia voittaa. Raadin ykkönen taas oli Nylon Beatin Viha ja rakkaus (säv. Risto Asikainen), joka sai yleisöltä yllättävänkin vähän ääniä. Lopulta eniten pisteitä keräsi Nina Åströmin A little bit, joka ei ollut kummankaan äänestävän tahon suosikki.

Koska Nightwish nousi muutamaa vuotta myöhemmin valtavaan kansainväliseen suosioon ja yhtyeestä tuli suomalaisen musiikin ylivoimaisesti merkittävin vientituote, kansan syvät rivit päätyivät ajattelemaan, että Nightwish olisi ilman muuta voittanut Euroviisut. Nightwish nähdään samanlaisena menetettynä mahdollisuutena kuin letkajenkka 1960-luvun puolivälissä.

Olisiko Nightwish tosiaan voittanut Eurovision laulukilpailut Globenissa vuonna 2000? Lähdetään purkamaan ajatusta. Ollaanpa rehellisiä: Sleepwalker ei ole lähimainkaan Nightwishin paras kappale. Kaukana siitä. Itse asiassa säveltäjä Tuomas Holopainenkin on kritisoinut kyseistä laulua melko suorin sanoin. Hän esimerkiksi kielsi laulun julkaisemisen Nightwishin kokoelmalla Highest Hopes – The Best of Nightwish toteamalla, että kokoelman pitää olla "the best of" eikä "the worst of". (Lausunto luettavissa Ilta-Sanomissa 18.7.2005 sivulla 25.) On varmasti Nightwishin kannalta parempi, että yhtye nousi myöhemmin suureen suosioon omilla ansioillaan onnistuneilla kappaleillaan, eikä yhtyeestä tullut vain "Euroviisuista tuttu" esiintyjä. Toki Sleepwalker olisi ollut parempi Suomen edustaja kuin A little bit. Nightwishin esitys olisi erottunut joukosta ja kilpaillut omassa sarjassaan. Puhelinäänestyksen aikana positiivinen genrellä erottuminen on yleensä tuottanut tulosta. Toisaalta yhtä lailla vuoden 2000 Euroviisuissa esimerkiksi Romania kilpaili ihan omassa sarjassaan ja tuloksena oli vaatimaton pistemäärä lahjotuilta tuomareilta. Nightwishin esityksen valttikortteina olisi kuitenkin ollut omanlaisensa tunnelma ja Tarja Turusen upea ääni, joka olisi erottanut hänet kaikista muista kilpailijoista. Nightwishillä oli jo tuohon aikaan orastavaa suosiota esimerkiksi Saksassa alan musiikin piireissä, joten potentiaalia haalia vaihtoehtomusiikin ystävien äänet olisi ollut. Sitten on kuitenkin muistettava, että Nightwishin esitys olisi ollut synkkä ja tummanpuhuva. Äänestääkö euroviisuyleisö massoittain lauantai-iltana parhaana bailausaikana sellaista esitystä. On vaikea uskoa, että Nightwishilla olisi ollut realistisia mahdollisuuksia päihittää esimerkiksi karismaattiset ja hyväntuuliset Olsen Brothersit, valloittavasta Renars Kaupersista puhumattakaan. Kärkikymmenikön sijoitus olisi voinut olla Sleepwalkerille täysin mahdollinen, mutta neljättä sijaa parempaan sijoitukseen en millään usko. En myöskään pidä ihan täysin poissuljettuna, että Nightwishia olisi saatettu pitää euroviisukontekstissa kummajaisena.

Suomen karsinnoissa oli kaksi muutakin vahvaa ehdokasta. Anna Erikssonin Oot voimani mun (säv. Petri Laaksonen) on kunnon powerschlager, jossa 80-luvun jälkipuoliskolla lukuisia menestysviisuja kynäillyt säveltäjämestari Petri Laaksonen oli onnistuneesti päivittänyt tyylinsä 2000-luvulle. Oot voimani mun on tuonut toistaiseksi Suomen ainoan voiton kansainvälisen euroviisuklubin järjestämästä Second Chance Contest -kilpailusta. Anna Eriksson oli tuohon aikaan suosionsa huipulla. Jälleen kerran olisi ollut mahdollisuus lähettää yksi Suomen suosituimmista iskelmälaulajista viisuihin. Potentiaalinen ehdokas olisi ollut myös Nylon Beatin Viha ja rakkaus. Onhan se ihan käsittämätöntä, että yksi Suomen suosituimmista popesiintyjistä osallistuu kahtena peräkkäisenä kertana euroviisukarsintoihin – ja vieläpä kelvollisilla biiseillä – eikä tule valituksi, koska Suomella on tarjota Euroopalle Edea ja Nina Åström...

Tänä päivänä asiantuntijaraadin Nightwish-lyttäys vaikuttaa todella erikoiselta. Raadissa istui useampiakin "katu-uskottavia" tahoja, joilla ei varmasti myöhemmin ollut mitään Nightwishia vastaan. Ehkäpä Edean Aavan flopin jälkeen tuomaristo ei uskaltanut lähettää viisuihin mitään erikoisempaa? Nina Åström pärjäsi yleisöäänestyksessä yllättävän hyvin, sillä A little bit sijoittui toiseksi heti Nightwishin jälkeen. Selitykseksi on esitetty eräiden kristillisten tahojen järjestämää aktiivista tekstiviestikampanjaa sekä suomenruotsalaisia, jotka ovat usein aktivoituneet äänestämään viisukarsinnoissa omiaan. Suomenruotsalaisten keskuudessa kiinnostus Euroviisuja kohtaan on aina ollut selvästi suurempaa kuin suomalaisilla keskimäärin. On toki totta, että Nina Åström esiintyi ammattitaitoisesti ja rennosti, ja A little bit oli ainoa kansainväliseltä kuulostava balladi karsinnan kilpailukavalkadissa. Jotkut ovat pohtineet, etteivät suomalaiset uskaltaneet äänestää karsinnassa suomenkielisiä esityksiä, koska pitkästä aikaa viisuissa sai laulaa englanniksi. Laulujen esityskielen olisi kuitenkin voinut vaihtaa karsinnan jälkeen.

Nina Åström on ollut ainoa Suomen euroviisuedustaja vuosina 1994–2004, jonka esitys kansainvälisessä viisufinaalissa ei epäonnistunut. Päinvastoin, Ninan esiintyminen oli luontevaa ja ammattitaitoista. Harmi vain, että hänellä ei ollut kunnollista biisiä esitettävänään. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

2002

Suomen edustaja: Laura Voutilainen – Addicted to you
Sijoitus Tallinnassa: 20. / 24, 24 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: 1. kierros – alueraadit, superfinaali – yleisöäänestys

Vuonna 2002 välivuosiin tottunut Yleisradio otti tosissaan tavoitteekseen kääntää Suomen viisutahdin jokavuotiseksi. Viisukarsinnasta pyrittiin tekemään mahdollisimman kansainvälinen. Nykypäivän valossa Yleisradion näkemys kansainvälisyydestä oli hivenen kapeakatseinen: kansainvälisyyden kriteerit täyttyivät ilmeisesti sillä, ettei karsintaan kelpuutettu ensimmäistäkään suomenkielistä esitystä. Karsinnassa kuultiin 12 esitystä, joista 11 esitettiin englanniksi ja yksi "italiaksi". Mukana oli myös melkoisen paljon ruotsalaisten kynäilemiä lauluja, jotka olivat ilmeisesti alun perin tarkoitettuja Ruotsin Melodifestivaleniin, mutta tulleet siellä hyllytetyiksi.

Lauran Addicted to youn (säv. Maki Kolehmainen) voitto Suomen karsinnoissa oli ymmärrettävä. Laura Voutilaisen esitys erottui hyvin edukseen, sillä Laura oli yksi harvoja, joka ylipäätään kävi esittämässä kappaleensa, kun monet muut vain saapuivat lavalle puupökkelönä loilottamaan laulunsa. Lauran esiintymisessä oli oikeanlaista häpeilemätöntä asennetta, mitä ilmensi muun muassa hänen rohkea esiintymisasunsa. Addicted to you kuulosti ihan oikealta laululta, eikä vain Euroviisuja varten pikaisesti kyhätyltä ö-luokan schlagerilta. Lauran voitto otettiin riemastuneena vastaan. Pitkästä aikaa Suomella oli viisuedustaja, joka erottui kulisseista, ja itse viisukin kuulosti kansainväliseltä ja samanlaiselta kuin muiden maiden edustussävelmät. Suomen uskottiin pärjäävän Euroviisuissa vähintään siinä missä muutkin. Lopputuloksena oli kuitenkin epäonnistunut esitys ja sijoitus jumboviisikossa. Välivuosi oli jälleen väistämättä edessä.

Laura Voutilainen on esiintyjänä ehdottomasti Suomen kärkikastia. Hän on uskomattoman lahjakas showmimmi, joka taitaa genren kuin genren. Katsoessani keväällä 2015 Tähdet tähdet -ohjelmaa hämmästelin joka jaksossa Laura Voutilaisen ammattitaitoa ja monipuolisuutta. Sen vuoksi tuntuu uskomattomalta, että hän alisuoriutui niin pahasti Euroviisuissa – eli juuri siinä elämänsä tilaisuudessa, missä pitäisi näyttää kykynsä. Lauran esitys oli päätöntä hermostunutta kohkaamista ja koko touhu oli pilattu aivan käsittämättömällä tyylillä. Esityksen jälkeen ei ollut mikään ihme, etteivät eurooppalaiset tunteneet suurta hinkua soittaa juuri Suomen äänestysnumeroon. Ei sillä, Addicted to you hävisi kyllä huonommilleenkin (että ihan oikeasti kaiken maailman bosniat ja sagapot saivat enemmän pisteitä...).

Huono sijoitus pistää miettimään, olisiko Suomen karsinnassa ollut muita potentiaalisempia vaihtoehtoja. Aika(koneen) Stay (säv. Maki Kolehmainen) ei esityksenä vetänyt vertoja Laura Voutilaiselle, mutta laulu kuulosti kansainväliseltä radiopopilta ja siinä oli tarttuvampi kertosäkeistö kuin Addicted to youssa. Esitystä olisi voinut kuitenkin kehittää kansainvälistä koitosta varten. Johanna Siekkisen esittämä Who cares about a broken heart (säv. Thomas G:son) on tyylipuhdas schlager, joka olisi Ruotsin edustajana varmaan hiottu niin huippukuntoon, että olisi kuitenkin sijoittunut kärkiviisikkoon. Charlotte Perrelli levyttikin laulun myöhemmin. Yksi suurimpia murheenkryynejä oli Taina Kokkosen Silenzio (säv. Pertti Haverinen), joka pilattiin koomisella esityksellä ja käsittämättömällä italian ääntämisellä. Jopa kieltä osaamaton kuuli välittömästi, että italiaa äännetään hyvin voimakkaan härmäläisin painotuksin. Se on sääli, sillä Silenziossa olisi ollut ainesta. Kaikesta kitschiydestään huolimatta siinä oli karsinnan tehokkain kertosäkeistö. Myöhemmin italialainen Stefania Aggio levytti laulun, ja ai että. Tällä tavalla esitettynä Silenziolla olisi voinut olla mahdollisuuksia vaikka mihin.

Jos lähdetään jälkiviisastelemaan, niin Geir Rönningin I don't wanna throw it all away (säv. Maki Kolehmainen) ei olisi ollut huono valinta lainkaan. Vuonna 2002 viisufinaalissa kuultiin runsaasti radioystävällisiä poppiksia, kun taas balladeja oli sangen vähän. Miehen esittämiä sooloballadeja ei ollut ainuttakaan. Kenties Geir olisi voinut keskinkertaisella balladillaan iskeä tiettyyn kohdeyleisöön. Ainakaan ammattitaidosta ja äänestä ei olisi ollut kiinni.

Laura Voutilaisen ylivoimainen voitto Suomen karsinnassa on täysin ymmärrettävä. Mutta olisiko Addicted to you voittanut karsintoja niin ylivoimaisesti, jos muutkin ehdokkaat olisivat satsanneet esiintymiseen yhtä paljon kuin Laura? Koska lopputulos viisuissa oli mitä oli ja koska viisukarsinnassa olisi ollut muitakin ihan potentiaalisia ehdokkaita, joita olisi voinut tuunata viisuja varten uuteen uskoon, tyydyn toteamaan, että Addicted to you oli vain IHAN OK VALINTA.

2004

Suomen edustaja: Jari Sillanpää – Takes 2 to tango
Sijoitus Istanbulissa: ei finaalissa (sijoitus semifinaalissa 14. / 22, 51 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: 1. kierros – alueraadit, superfinaali – yleisöäänestys

Välivuosien aika Eurovision laulukilpailuissa oli mennyttä. Vuonna 2004 lanseerattiin semifinaali, johon osallistuivat kaikki maat paitsi edellisen vuoden kärkikymmenikköön sijoittuneet maat ja Euroopan yleisradioliitto EBU:n suuret rahoittajavaltiot. Uuden formaatin seurauksena Suomi sai jälleen osallistua joka vuosi viisuihin, mutta irvileuat vinoilivat, että itse viisufinaalissa Suomea tullaan tuskin näkemään enää koskaan...

Jos 1980-luvun alussa Suomen viisuvalinnat herättivät ristiriitoja kansan ja asiantuntijoiden välillä, niin vuoden 2004 viisuvalinta jakoi kansan kahtia. Sosiaalinen media ei ollut vielä vuonna 2004 voimissaan, mutta internetin keskustelupalstat olivat. Urbaani ja nuorekas kansanosa tuomitsi Jari Sillanpään karsintavoiton junttikansan, humppakansan, tuulipukukansan ja "mummojen" tai muuten höpsähtäneiden kotirouvien valinnaksi. Sillanpäätä kritisoiva kansanosa tuomitsi valinnan huonoimmaksi mahdolliseksi Suomen edustajaksi kansainväliseen edustustehtävään. 12 vuotta sitten myös asenteet olivat hyvin toisenlaisia kuin nykyään: vuonna 2004 Sillanpään (silloin vielä oletettu) seksuaalinen suuntautuminen riitti keskustelijoiden mielestä päteväksi argumentiksi kyseenalaistamaan hänen valintansa Suomen viisuedustajaksi.

Jari Sillanpään Takes 2 to tango (säv. Mika Toivanen) ei ole oikein kestänyt aikaa. Vuonna 2004 euroviisufanit huusivat kuin hyeenat Tampere-talon katsomossa, kun Sillanpää kruunattiin voittajaksi. Hän voitti myös ensimmäisen Viisukuppilan fanipalkinnon (palkinnosta lisää täällä). Tätä nykyä tuntuu hieman kornilta, että Sillanpään edustusmatka haaskattiin Euroviisuja varten laskelmoituun kitschiin. Jarilla olisi ollut mahdollisuudet kansainväliseen menestykseen, mutta siihen olisi tarvittu sellainen laulu, jota joku voisi kuvitella kuuntelevansa myös Euroviisujen ulkopuolella.

Lisäksi Jari Sillanpääkin sortui tekemään lauravoutilaiset viisulavalla. Suomen ylivoimaisesti paras esiintyjä alisuoriutui viisulavalla todella pahasti. Jarin upeasta karismasta ei ollut tietoakaan ja äänikin petti modulaatiossa. Istanbulin lavalla nähty esitys oli todella vaisu verrattuna Suomen karsinnan esitykseen. Takes 2 to tango olisi tarvinnut musikaalimaisen näyttävän esityksen, mutta Suomella oli kaksi puupökkelöä taustalaulajaa ja laulun säveltäjän Mika Toivasenkin piti ängetä lavalle soittamaan koskettimia mankelia muistuttavalla instrumentillaan. Suomi oli esityksensä puolesta ainakin parikymmentä vuotta jäljessä verrattuna Itä-Euroopan maiden näyttäviin ja energisiin esityksiin. Suomi oli lähettänyt viisuihin kahtena peräkkäisenä kertana kenties kaksi parasta showesiintyjäänsä ja molemmat epäonnistuivat lavalla. Ei ihme, että suomalaiset viisuharrastajat puhuvat joskus viisukirouksesta. Toki Jarin esitys kilpailukavalkadin ensimmäisenä kärsi myös semifinaalilähetyksen alussa vaivanneista pahoista ääniteknisistä ongelmista. Varhaisin finaaliin äänestetty ehdokas kilpaili vasta numerolla kahdeksan.

Sillanpään valintaa kritisoivat olisivat halunneet lähettää jonkin Suomen karsinnan ajanmukaisimmista vaihtoehdoista. On kuitenkin vaikea kuvitella, että oikein mikään Suomen karsinnan ehdokkaista olisi saavuttanut sen suurempaa menestystä viisulavoilla. Kokemattoman Anna Stenlundin banjorenkutus A little crazy (säv. Janne Hyöty) ei ollut samalla tavalla viisumainen ja laskelmoitu kuin Takes 2 to tango, mutta se olisi hukkunut väistämättä viisulavalla karismaattisempien varjoon. Nylon Beatin Jonna kilpaili rokahtavalla biisillä Like believers do (säv. Jade Ell, Mats Tärnfors & Janne Hyöty), jonka menestymismahdollisuuksia on perusteltu sillä, että se olisi ollut Istanbulin semifinaalin ainoa rockviisu, joka olisi kerännyt genrellään kaikki rockäänet. Mutta oliko Jonnan esitys tarpeeksi rock-uskottava ja oliko itse laulu sittenkään tarpeeksi karismaattinen ja erottuva, että olisi jäänyt äänestäjien mieleen semifinaalin ensimmäisenä esityksenä. Suomen esiintymisnumero olisi koitunut kohtaloksi myös Värttinästä tutun Riikan Toarielle (säv. Ville Laaksonen) ja Istanbulin semifinaalissa olisi ollut vastassa Viron etnoryhmä Neiokõsõ.

Jari Sillanpään esitys oli Suomen karsinnassa ainoa, jossa koko paketti oli kasassa. Jari Sillanpää tanssijoineen vastasi karsinnan näyttävimmästä esityksestä, jossa oli sopivasti dramatiikkaa ja jännitteitä. Sekä ripaus camp-estetiikkaa enkelin siipineen, jotka huumorintajuton Suomen kansa tuomitsi julmasti. Takes 2 to tango olisi tarvinnut Istanbulin Euroviisuissa huomattavasti näyttävämmän ja överimmän Azerbaidžan 2008 -tyylisen esityksen. Esitys olisi voinut olla musikaalisempi ja sen olisi pitänyt korostaa paremmin laulun sanoituksen asetelmaa enkeleiden ja pirujen kohtaamisesta. Camp-aineksista ei olisi saanut säästää ja ennen kaikkea "hallelujah"-huudahduksia olisi kannattanut korostaa. Jari Sillanpää on esittänyt Takes 2 to tangoa myöhemmin esimerkiksi Liekeissä-kiertueella ja Olympiastadionin konsertissaan toisella tavalla sovitettuna ja paljon näyttävimmillä esityksillä. Niissä esityksissä oli sellaista voimaa, röyhkeyttä ja intensiteettiä, että Jari Sillanpää olisi mennyt heittämällä finaaliin Euroviisuissa. Jari Sillanpää saavutti näinkin vaatimattomalla esityksellä semifinaalissa 51 pistettä, ja finaaliin pääsi jo 71 pisteen saaliin kerännyt esitys. Voidaan jälleen jossitella. Jos esitys olisi ollut aivan toisenlainen, jos esiintymisnumero olisi ollut huomattavasti parempi ja jos lähetyksessä ei olisi ollut teknisiä ongelmia, uskoisin, että Takes 2 to tangolla olisi ollut otettavissa puuttuvat 20 pistettä. Sanokaa mitä sanotte, minun mielestäni OIKEA LAULU VOITTI. Vaikka Takes 2 to tango oli Euroviisuja varten laskelmoitua kitschiä, karsinnan katu-uskottavimmissa vaihtoehdoissa ei ollut tarpeeksi vahvaa kokonaispakettia.

2005

Suomen edustaja: Geir Rönning – Why?
Sijoitus Kiovassa: ei finaalissa (sijoitus semifinaalissa 18. / 25, 50 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: 1. kierros – alueraadit, superfinaali – yleisöäänestys

Vuonna 2005 Yleisradio yritti jälleen kohentaa Euroviisujen profiilia. Formaattina oli Melodifestivalen-tyylinen kiertuemallinen useita viikkoja kestävä spektaakkeli. Viisukarsintojen imagoa pyrittiin myös modernisoimaan ja nuorentamaan. Juontajiksi valittiin nuoriso-ohjelmista tunnetut Jaana Pelkonen ja Heikki Paasonen. Karsintaan valituissa kappaleissa kuultiin aikaisempaa enemmän moderneja soundeja. Vielä edellisenä vuonna oli suosittu melko perinteistä popiskelmän linjaa ja esiintyjinä nähtiin esimerkiksi useita tangokuninkaallisia. Vuoden 2005 ehdokkaista esimerkiksi Urban Communityn Whole wide world, Elena Madyn An actress (säv. Samuli Laiho) tai Kentalan Deck of cards eivät enää vastanneet millään tavalla mielikuvaa perinteisestä euroviisumuotista.

Yleisradion tarkoitusperät olivat varmasti hyvät. Valitettavasti toteutus jäi puolitiehen. Euroviisuihin oli näinä aikoina jokseenkin mahdotonta houkutella nimekkäitä artisteja. Kun esiintyjistä miltei kaikki olivat suurelle yleisölle tuntemattomia, ei ollut varsinainen ihme, etteivät euroviisukarsinnat kiinnostaneet suurta yleisöä. Satsauksista huolimatta karsintalähetysten katsojaluvut olivat huomattavasti pienempiä kuin aikaisempina vuosina. Yleisötapahtumiakin uhkasi niin paha yleisökato, että tapahtumiin jouduttiin tarjoamaan ilmaisia lippuja opiskelijoille.

Vuoden 2005 euroviisukarsintojen taso jakaa mielipiteitä suomalaisten viisuharrastajien keskuudessa. Joidenkin mielestä kyseessä on yksi Suomen kaikkien aikojen tasokkaimpia karsintoja, koska karsinnoissa mentiin kappaleet eikä esiintyjät edellä. Myös varsinainen kilpailutulos jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Tarjolla olisi ollut kokeilevia ja moderneja yrityksiä, mutta Suomen kansa päätyi valitsemaan riskittömästi varman päälle tutun ja turvallisen viisuballadin Why? (säv. Mika Toivanen). Geir Rönning oli esiintyjänä toki omaa luokkaansa. Tylsä mutta varma valinta.

Itse suhtaudun vuoden 2005 karsinnan tasoon nuivemmin. En usko, että yhdelläkään 24 viisuehdokkaasta olisi ollut realistisia mahdollisuuksia päästä Kiovan semifinaalista jatkoon. Kiovan semifinaali oli kattaukseltaan melkoisen monipuolinen, joten pelkällä genrellä ei olisi onnistuttu erottumaan ja haalimaan ääniä. Olisi Suomi lähettänyt mitä tahansa, joku muu maa oli lähettänyt samanlaisen mutta paljon vahvemman esityksen. Kentalan funkahtava Deck of cards olisi voinut olla raikas ja hyväntuulinen valinta, mutta semifinaalissa olisi ollut vastassa vielä paljon hyväntuulisempi ja karismaattisempi Tanskan Jakob Sveistrup huomattavasti puhelinäänestysystävällisemmällä laululla paremmalla esiintymisnumerolla. Tanskahan sijoittui semifinaalissa peräti kolmanneksi. Pohjanmaan pop-prinsessa Jenniellä ei olisi ollut mitään jakoa angeligaagurbashien ja luminitaanghelien rinnalla, vaikka Kiss me (säv. Janne Hyöty) onkin iloinen viisupoppis. Viisufanien suosikki oli Elena Madyn taidepaukku An actress. Vaikka kuunneltuna kokeileva sävellys kuulostaakin vaikuttavalta, niin en usko, että laululla olisi ollut mitään mahdollisuuksia siinä muodossa kuin se Suomen karsinnoissa esitettiin. Olisiko laulun taustavideoita ja puheosuuksia saatu siirrettyä tyylikkäästi viisuesitykseen? Karsinnassa puheosuudet taisivat tulla nauhalta, mikä ei olisi ollut Euroviisuissa mahdollista. Superfinaalista karsiutui muun muassa Firevisionin sinänsä pätevä The stars are on our side mutta vuoden 2005 semifinaalissa oli vastassa muita nuorempiin ikäluokkiin vetoavia esiintyjiä, kuten Sveitsiä edustanut Vanilla Ninja.

Geir hoiti leiviskänsä Kiovassa mallikkaasti ammattitaidolla mutta esitys oli ehkä hieman innoton. Semifinaalissa oli useampia vahvoja balladeja, jotka kilpailivat samoista äänistä. Pidemmän korren vetivät Israelin Shiri Maimon ja Kroatian Boris Novković. IHAN OK VALINTA.


Ylipäätään on todettava, että vuonna 2005 suomalaisten viisuinnostus oli todella matala. Viisufinaalin katsojaluku oli Suomessa kaikkien aikojen pienin. Joukkoviestimissä ja kansalaiskeskusteluissa Euroviisuihin suhtauduttiin äärimmäisen penseästi ja negatiivisesti. Suomen menestymättömyyskausi oli jatkunut niin pitkään, että kansan keskuudessa Euroviisut vaikuttivat Suomen osalta miltei menetetyltä tapaukselta. Kaikenlaista oli yritetty ja aina epäonnistuttiin. Mutta pohjamudista ei voi nousta kuin ylöspäin...

2006

Suomen edustaja: Lordi – Hard rock hallelujah
Sijoitus Ateenassa: 1. / 24, 292 pistettä (sijoitus semifinaalissa 1. / 23, 292 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys

Vuonna 2006 euroviisukarsinnoissa puhalsivat uudet tuulet. Kun edellisenä vuonna Suomen kansan kiinnostus viisukarsintoja kohtaan oli ollut vähäistä – koska karsintaan ei osallistunut nimekkäitä artisteja – päätettiin 2006 mennä artistit edellä. Yleisradio neuvotteli levy-yhtiöiden kanssa Suomen karsintoihin 12 esiintyjää, jotka saivat vapaat kädet etsiä sopivia lauluja viisukarsintoihin. Niinpä karsinnoissa ei kuultu enää Euroviisuja varten väen vängällä tehtyjä laskelmoituja lauluja, vaan artistien omaa tuotantoa. Katso YouTubesta kooste karsinnan finalisteista.

Euroviisukarsinnat tuottivat jälleen hittejä. Esimerkiksi Janen V.I.P. (säv. Kyösti Salokorpi) soi nuorison suosimilla kaupallisilla radiokanavilla, kun taas Annika Eklundin Shanghain valot (säv. Kerkko Koskinen) ja Johanna Pakosen Kerta viimeinen (säv. Pertti Haverinen) kelpasivat iskelmämusiikkiin keskittyville radiokanaville. Vuonna 2006 tuntui hienolta, että radiokanavat soittivat euroviisukarsinnoista tuttuja lauluja ilman minkäänlaista ironista aspektia. Euroviisubiisit olivat jälleen kappaleita muiden joukossa.

Vuoden tapaus oli tietysti Lordi. Lordissa yhdistyi monta positiivista asiaa: suomalaisten mieltymys raskaampaan musiikkiin – mikä oli ollut jo pitkään Suomen vientituote ulkomailla – sekä äärimmilleen viety visuaalisuus ja spektaakkelimaisuus. Ajatus Lordista Euroviisuissa tuntui monien mielestä suorastaan imperiumin vastaiskulta, mutta valveutuneimmat viisufanit uskoivat Lordin erottuvan Euroviisuissa samalla tavalla kuin monet puhelinäänestyksen aikana hyvin menestyneet massasta erottuneet "protestiehdokkaat". Lordia verrattiin karsinnan aikoihin paljon Norjaa edellisenä vuonna edustaneeseen glam rock -yhtye Wig Wamiin, joka oli sijoittunut hienosti yhdeksänneksi.

Ateenan Euroviisuissa kaikki palaset loksahtivat lopulta kohdalleen. Kerrankin Suomi vastasi Euroviisujen suurimmasta puheenaiheesta. Lordi oli herättänyt jo ennen kilpailuviikkoa huomattavan paljon kansainvälistä huomiota. Lordin puolesta käytiin Euroopan rock-piireissä kampanjaa. Musiikkityylinsä vuoksi Lordi kelpasi niille, jotka eivät muuten pitäneet Euroviisuista, mutta toisaalta Hard rock hallelujah toisti kuitenkin sen verran uskollisesti viisukonventioita, ettei esitys ollut kuitenkaan viisuympäristössä käsittämätön. Esitys oli pitkän finaalilähetyksen dramaturginen kohokohta ja visuaalisuuden juhlaa. Kerrankin Suomi toi viisulavalle jotain uutta: näyttävän pyroshow'n. Suomi oli joutunut jopa hieman lyömään nyrkkiä pöytään EBU:n kokouksissa, jotta pyroefektit eivät olisi tulleet Suomen delegaatiolle liian kalliiksi. Ylipäätään Lordi tarjosi Euroviisuille sellaisen piristysruiskeen, minkä monien mielestä väsynyt laulukilpailu oli jo pitkään kaivannut.

OIKEA LAULU VOITTI, mutta olen edelleen sitä mieltä, että Kerkko Koskisen Shanghain valot on parempi sävellys kuin Hard rock hallelujah, mutta puhelinäänestyksen aikana viisuihin kannatti lähettää paras ja näyttävin kokonaispaketti. Shanghain valot olisi kuitenkin oletettavasti sijoittunut semifinaalissa jollekin sijalle 16, ellei esitys olisi ollut todella onnistunut. Jos Brian Kennedyä ei olisi ollut olemassa, Tomi Metsäkedolla olisi saattanut olla nippa nappa mahdollisuudet päästä finaaliin.

2007

Suomen edustaja: Hanna Pakarinen – Leave me alone
Sijoitus Helsingissä: 17. / 24, 53 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys

Monet euroviisufanit olivat pettyneitä, kun vuoden 2007 kutsuartistit julkistettiin. Tarjolla oli ainutlaatuinen edustuspaikka omissa kotikilpailuissa, joten karsinnoista odotettiin suuren luokan spektaakkelia. Loppujen lopuksi karsinnan taso ei ole huono lainkaan, jos verrataan yleisemmin Suomen karsintojen keskimääräiseen tasoon. Mukana oli kuitenkin todella paljon nimekkäitä esiintyjiä: Hanna Pakarinen, Lovex, Humane, Beats and Styles, Laura Voutilainen, hevipiireissä arvostusta nauttinut Thunderstone ja pitkän linjan konkari Jukka Kuoppamäki. Johanna Kurkelan tähti syttyi lopullisesti näiden karsintojen myötä. Jos Suomella on vielä jonakin päivänä karsinnoissa näinkin nimekäs artistikattaus, niin lupaan tarjota Anssi Autiolle – tai kuka ikinä silloin onkaan viisutuottajana – samppanjapullon. Katso YouTubesta kooste karsinnan finalisteista.

Hanna Pakarisen osallistuminen viisukarsintoihin otettiin innolla vastaan. Jo Idols-voittonsa jälkeen monet viisufanit olivat toivoneet, että Hannan kaltainen artisti edustaisi Suomea Euroviisuissa. Lordia edeltävinä vuosina kaikki nimekkäät artistit iskelmämaailman ulkopuolelta karttoivat Euroviisuja kuin ruttoa. Toki vielä vuonna 2007 Hannan lehdistötiedotteessa yritettiin varmuuden vuoksi vakuutella, että Lordin jälkeen Euroviisut on aivan erilainen juttu kuin ennen, joten nyt varteenotettavatkin artistit voivat osallistua viisuihin joutumatta naurunalaisiksi. Monet olivat kuitenkin äärimmäisen pettyneitä, kun Hannan viisutyrkyt Leave me alone ja Tell me what to do julkaistiin. Kaksi todella keskinkertaista kolmen tähden peruskauraa. Leave me alonen tylsä ja epäinnostava a-osa sekä kertosäkeistön lapsellinen sanoitus herättivät kritiikkiä viisuyleisön keskuudessa. Hanna Pakarisen kansansuosio kesti kuitenkin loppuun asti.

Suomen karsinnan superfinaalissa kilpaili Hannan lisäksi Thunderstonen Face in the mirror, joka taisi olla liian hevi suurelle yleisölle, ja vedonlyönnin ykkösenä paistatellut Lovexin Anyone, anymore. Lovexilla oli huomattavasti tehokkaampi kilpailukappale mutta yhtye kaatui ponnettomaan live-esiintymiseen. Etenkin solisti Theonin laulu oli luvalla sanoen todella ohutta. Hanna Pakarisella taas oli esiintymispuoli kunnossa, mutta huonompi kappale. Hanna Pakarinen esiintyi Helsingin viisufinaalissa vähintäänkin upeasti. Hän lauloi täysin virheettömästi upealla äänellään, laulu kuulosti miltei täsmälleen samanlaiselta kuin levyllä. Harmi vain, että hänellä ei ollut kummoista biisiä esitettävänään. Hannalla olisi ollut ainesta vaikka kuinka suureen viisumenestykseen, mutta heikko kilpailukappale osoittautui suuremman menestyksen esteeksi. Tällaisissa tilanteissa hieman harmittaa, että Suomessa täytyy kaikessa aina noudattaa pilkuntarkasti sääntöjä. Kun voittaa Suomen-karsinnat, sitoutuu välittömästi edustamaan Suomea Eurovision laulukilpailuissa. Monissa Itä-Euroopan maissa vähät välitetään karsinnan tuloksista. Jos artisti, yleisradio tai suuri yleisö on esimerkiksi tyytymätön kappaleeseen, se voidaan vaihtaa. Hanna Pakarinen on loistava esiintyjä, joten hänelle olisi voitu kynäillä viisuja varten vielä erikseen jokin superkappale. Joskus muissa maissa vaihdetaan artistia, vaikka karsinnan voittanut kappale säilyy. Miettikääpä jos Suomen-karsinnan jälkeen olisikin ilmoitettu, että Hanna Pakarinen ja Lovex yhdistävät voimansa, ja Helsingin viisuissa Suomea olisi edustanut Lovex feat. Hanna Pakarinen – Anyone anymore. Siinä olisi yhdistynyt loistava biisi ja loistava solisti. Jumankekka se olisi kuulostanut komealta! Tosin koska viisulavalla saa olla vain kuusi esiintyjää, niin yhden lovexeista olisi pitänyt jäädä artistilämpiöön.

Mainittakoon myös, että Lordin jälkeen suomalaisten käsitys hyvästä euroviisusta oli melkoisen yksiulotteinen. Karsinnan superfinaaliin äänestettiin kolme raskainta rock-biisiä. Viisufanien suosikki oli Johanna Kurkela lumoavan kauniilla Olet uneni kaunein (säv. Tomi Aholainen) -esityksellä, jolla ei ollut näin ollen minkäänlaisia mahdollisuuksia tulla valituksi, vaikka se olisi saattanut pärjätä viisufinaalissa hyvin. Monet Itä-Euroopan maat sijoittuivat vähintäänkin kohtuullisesti etnoiskelmillä, joten miksipä ei Suomikin. Johanna Kurkelalla oli karsintojen onnistunein esitys: musikaalimainen kolmeminuuttinen olisi pitänyt huolta siitä, että katsojat olisivat jaksaneet seurata, mitä televisioruudussa tapahtuu. Tietynlaista kapeakatseisuutta esiintyi myös Laura Voutilaisen kilpailukappaleiden kohdalla: upea suomeksi esitetty italialaishenkinen balladi Kosketa mua (säv. Maki Kolehmainen) jätettiin alkukarsintaan, kun jatkoon äänestettiin englanninkielinen Take a chance (säv. Maki Kolehmainen). Jälkimmäisessä oli kieltämättä näyttävä esitys, mutta sävellyksenä se oli köykäisempi. Vaan olisipa Lauralta nähty Tallinnassa 2002 samanlainen show kuin Suomen karsinnassa 2007... VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

2008

Suomen edustaja: Teräsbetoni – Missä miehet ratsastaa
Sijoitus Belgradissa: 22. / 25, 35 pistettä (sijoitus I semifinaalissa 8. / 19, 79 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys

Kutsuartistien linjalla jatkettiin edelleen, ja tarjolla oli jälleen mukavan monipuolinen karsinta, vaikka kaikkein suurimmat hittinimet loistivatkin poissaolollaan. Katso YouTubesta kooste karsinnan finalisteista. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että karsintaan osallistui Jippu laulullaan Kanna minut, joka ei päässyt edes loppukilpailuun mukaan, vaikka myöhemmin keväällä laulun sisältänyt albumi Kuka teki minusta tän naisen nousi listaykköseksi.

Suomi luotti jälleen raskaamman sarjan edustajaan. Maskuliinista uhoa julistaneen Teräsbetonin valinta euroviisuedustajaksi oli kova pala monelle vanhan liiton euroviisufanille. Yleisestikin Suomen edustajaan suhtauduttiin sangen nihkeästi ja monet julistivat, että hevijuna Euroviisuissa on jo passé. Teräsbetonin Missä miehet ratsastaa pääsi kuitenkin – vastoin yleisiä ennakkokäsityksiä – semifinaalista jatkoon ja sijoitus vedonlyönnissä lähti nousuun. Suomalaisten mielipide Teräsbetonista muuttui yhdessä yössä. Muutaman päivän ajan he olivat iltapäivälehdistön ylistämiä sankareita, ja muun muassa heidän verotietojaan uutisoitiin näkyvästi viisuviikolla. Kansalaiskeskusteluissa – johon myös Yleisradion viisuselostajat sortuivat – alettiin väläytellä toista viisuvoittoa. Viisufinaalissa Teräsbetoni jäi kuitenkin katveeseen ja sai vain satunnaisia pisteitä lähinnä naapurimailtamme. Viisufinaalin jälkeen suomalaisten takit kääntyivät jälleen, ja kaikki julistivat koko ajan tietäneensä, ettei Teräsbetonilla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia pärjätä.

Missä miehet ratsastaa on edelleen Suomen ainoa ei-englanninkielinen viisu, joka on äänestetty semifinaalista jatkoon – vieläpä melko komealla pistesaaliilla. En usko, että millään muulla Suomen karsinnan ehdokkaalla olisi ollut mahdollisuuksia saada aikaiseksi niin sähäkkä esitys viisulavalla ja päästä semifinaalista jatkoon. Suomen karsinnan komeat balladit – Kari Tapion Valaise yö (säv. Pertti Haverinen) ja Vuokko Hovatan Virginia (säv. Kerkko Koskinen) – olisivat jääneet auttamattomasti vetävämpien balladien varjoon, eivätkä olisi saaneet oikeutta puhelinäänestyksellä ratkaistavassa kilpailussa. Musiikillisesti ne ovat toki varmasti ansioituneempia ja hienostuneempia kuin Missä miehet ratsastaa, mutta näinä vuosina, jolloin Euroviisujen tulos ratkaistiin ainoastaan puhelinäänestyksellä, viisuilla ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa, joten siinä mielessä valinta oli viisas. Cristal Snow ei osannut laulaa, joten hänen Can't save me -biisillään ei olisi hyvästä meiningistä ja räväkästä olemuksesta huolimatta ollut minkäänlaista jakoa pätevämpien poppareiden joukossa. Samat sanat voisi todeta myös Movetronista. Viisufanien suosikki Mikael Konttisen sinänsä mahtipontinen Milloin (säv. Kerkko Koskinen) haiskahtaa tyypilliseltä fanisuosikilta, joka olisi sijoittunut semifinaalissa sijalle 11 tai 12, tosin olisikohan sillä saattanut olla mahdollisuudet saada raadin villi kortti, joita oli jaossa vuosien 2008 ja 2009 semifinaaleissa? OIKEA LAULU VOITTI.

2009

Suomen edustaja: Waldo's people – Lose control
Sijoitus Moskovassa: 25. / 25, 22 pistettä (sijoitus I semifinaalissa 12. / 18, 42 pistettä; pääsi finaaliin raatien "villinä korttina")
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys

Usein todetaan, että Suomella on käynyt huono tuuri Euroviisuissa, mutta mitäpä sanotte vuodesta 2009. Suomi lähettää äärimmäisen raflaavan dancebiisin Lose control ja pääsee semifinaalista jatkoon. Finaaliin Suomi saa unelmien esiintymispaikan numerolla 24 eli toiseksi viimeisenä. Harmi vain, että viisufinaalin esiintymisjärjestyksestä tulee todella outo. Miltei kaikki balladit ja hitaammat kappaleet esiintyvät finaalin alkupuoliskolla. Niinpä esiintymisnumeroille 16–25 pakkautui todellinen uptempo-poppisten putki, joiden sekaan eksyi vain yksi ainoa balladi. Joten kun Eurooppa oli selvinnyt Hadisesta, Kejsi Tolasta, Alexander Rybakista ja Svetlana Lobodasta, finaalin dramaturginen kohokohta oli jo väistämättä laantunut ja Suomen Waldo's people vaikutti hieman kotikutoiselta viritelmältä. Eikä tässä vielä kaikki. Vuodesta 1996 lähtien Suomen edustaja Niin kaunis on taivas oli kantanut titteliä kaikkien aikojen eniten pisteitä saavuttaneena viisufinaalin jumbona. Siihen riitti silloin yhdeksän pisteen saldo. Vuonna 2008 tämä ennätys vietiin Suomelta, kun Iso-Britannia, Puola ja Saksa jakoivat finaalin viimeisen sijan 14 pisteen saaliillaan. Onneksi Suomi kävi hakemassa vuonna 2009 tittelin takaisin itselleen. Waldo's peoplen Lose control sai finaalissa 22 pistettä, mutta vuonna 2009 pisteet jakautuivat niin kummallisesti, että sillä jäätiin viimeiseksi. Sen koommin viisufinaalissa ei ole koskaan jääty niin korkealla pistemäärällä viimeiseksi.

Suomen karsinta vuonna 2009 oli sangen kovatasoinen, mutta mukana oli jälleen Suomen karsinnoille tyypillinen helmasynti: todella paljon mukavia ja kivoja kappaleita, mutta sellainen timanttinen kympin viisu puuttui. Waldo's peoplen Lose control toimi Suomen karsinnassa erinomaisesti. Esitys oli toimiva ja laulun kertosäkeistö tarttui kertakuulemalta päähän kuin häkä. Toiseksi sijoittunut Signmark olisi tuonut Euroviisuihin kieltämättä jotain uutta, mutta hyvästä fiiliksestä huolimatta kokonaisuus oli hivenen sekava. Passionworksin ja Tony Turusen voimakas Surrender olisi voinut olla myös kelpo edustaja, tosin Suomen karsinnassa nähdyt esitykset lumihiutaleasuineen eivät olleet kaikkein vakuuttavimpia. Jari Sillanpään Kirkas kipinä (säv. Petri Laaksonen) olisi ehkä saattanut päästä raativalintana semifinaalista jatkoon ja mahdollisesti menestyä finaalissa raatipisteiden turvin hieman paremmin. Kwanin 10 000 light years oli sekin pätevä, mutta olisi viisuissa mitä todennäköisimmin jäänyt parempien poppisten varjoon. Tapani Kansa venäjänkielisellä paatoksellisella laululla ei sekään olisi ollut ihan täysin mahdottoman huono valinta, mikäli maestro olisi pystynyt hillitsemään oikuttelujaan Moskovassa. Remun Planeetta oli kuunneltuna äärimmäisen hauska mutta live-esitykset näyttivät ruudussa melko katastrofaalisilta. Remu saa toki Suomessa tehdä mitä haluaa, koska hän on Remu, mutta ei nuo tuolla Euroopassa tiedä kuinka merkittävästä rockin ikonista on kyse.

Waldo's peoplen esitys oli Suomen karsinnoissa erinomaisen toimiva, joten siinä mielessä suomalaiset äänestivät viisaasti. Ehkä voisi todeta, että OIKEA LAULU VOITTI, mutta niin olisi voinut todeta myös monen muun ehdokkaan voittaessa. Suomen menestys ei kaatunut väärään valintaan, vaan siihen, että karsinnassa edukseen erottunut esitys ei tehnyt enää kansainvälisellä viisulavalla samanlaista vaikutusta.

Vuosikymmenen synteesi

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli melkoista vuoristorataa. Alkupuoliskon aikana jatkui 1990-luvulta tuttu kaava väärine valintoineen tai epäonnistuine esitykseen ja välivuosineen. Tämän päivän perspektiivistä katsottuna vaikuttaa siltä, etteivät Suomen viisuvastaavat vielä 2000-luvun alussa olleet täysin ymmärtäneet, miten puhelinäänestykseen siirtyminen oli muuttanut Euroviisujen luonnetta. Enää ei riittänyt, että laulu täytti tyypillisen euroviisun kriteerit. Esityksessä täytyi olla jotain spesiaalia, jotta massat suostuivat tarttumaan puhelimeen ja maksamaan esityksen äänestämisestä. Sen vuoksi esimerkiksi Addicted to youn kohdalla ei enää riittänyt, että Suomen viisu kuulosti samanlaiselta kuin muiden maiden viisut. Tarvittiin jokin erityinen "juttu", jolla esitys olisi myyty tv-katsojille.

Sitten tuli Lordi, joka nimenomaan täytti edellämainitut kriteerit. Vuosikymmeniä kestänyt toistuvien epäonnistumisten sarja katkaistiin. Lordin kohdalla ei kuitenkaan pitäisi ajatella, että voitto olisi ollut "ihme". Kyse oli onnistuneesta valinnasta ja ennen kaikkea kerrankin hyvin tehdystä työstä. Onnistunut kappalevalinta, loistava ajoitus ja periksiantamattomuus siinä, että Lordi sai toteuttaa haluamansa esityksen pyroefekteineen, tuotti tulosta. Lordi on ollut yksi Eurovision laulukilpailun merkittävimmistä voittajista. Lordin voiton jälkeen kilpailun musiikillinen diversiteetti on kasvanut räjähdysmäisesti. Nykyään viisuihin lähetetään ennakkoluulottomasti monipuolista musiikkia, eikä enää mietitä sopiiko laulu tietynlaiseen viisumuottiin. Myös Suomen karsinnoissa on esiintynyt mukavasti diversiteettiä.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä miltei kaikki Suomen euroviisuvalinnat ratkaistiin yleisöäänestyksellä. Suomalaiset ovat äänestäneet useimmiten sangen viisaasti esitystä, joka on toiminut parhaiten Suomen karsinnoissa. Usein Suomen viisukarsinnoissa toistuu kuitenkin asetelma, jossa taitavalla artistilla ei välttämättä ole parasta kappaletta tai vastaavasti potentiaalisin viisubiisi pilataan vaisulla esityksellä. Puhelinäänestyksessä kokonaispaketti ratkaisee, joten maailmankaikkeuden paraskaan laulu ei vakuuta, mikäli esitys ei toimi. Kenties Suomi olisi saavuttanut huomattavasti parempia sijoituksia, mikäli esimerkiksi Laura Voutilainen, Jari Sillanpää tai Hanna Pakarinen olisi kutsuttu suoraan Suomen viisuedustajaksi ja Suomen parhaimmat lauluntekijät olisivat kynäilleet toimivia biisejä, joista olisi valikoitu se kaikkein timanttisin viisuehdokas.

Vuosikymmenen kuriositeetti

1. Suomen euroviisukarsintojen historiassa on nähty lukuisia myötähäpeää herättäviä hetkiä, mutta kaikkein pisimmän korren taitaa vetää vuoden 2004 karsintafinaalin loppu. 2000-luvulla oivallettiin, että monissa Euroopan maissa järjestetään euroviisukarsintoja samoina ajankohtina. Useimmiten lauantai-iltaisin pitkin alkuvuotta. Korostaakseen ajatusta yhtenäisestä euroviisuperheestä, joidenkin maiden karsinnoissa otettiin yhteys muiden maiden karsintalähetyksiin. Luonnollisesti tätä oli kokeiltava myös Suomessa. Ensimmäistä kertaa ideaa yritettiin vuonna 2002, jolloin otettiin linkki samana iltana Virossa järjestettävään euroviisukarsintaan. Ajoitus ei mennyt kuitenkaan ihan nappiin: Suomen tv-katsojat näkivät muutaman minuutin pätkän Viron karsintojen väliaikanumerosta, jossa Viron kahden vuoden takainen edustaja esitti oman viisunsa. Vuoden 2004 karsintafinaalin oli tarkoitus huipentua keskusteluun Puolan karsintalähetyksen juontajan kanssa. Kun Jari Sillanpää oli saatu kukitettua, karsinnan juontanut Bettina Sågbom totesi huolettomasti: "meil' olis nyt se Puola". Puolan karsintalähetykseen otettiin yhteys, mutta sielläkin oli menossa väliaikanumero. Jari Sillanpää esitti voittokappaleensa uudestaan, jonka aikana Puolassa yritettiin ottaa yhteys Suomeen. Puolalainen juontaja ehti monta kertaa huhuilla Suomen juontajia huutelemalla suomeksi "Hyvää iltaa Tampere". Kun juontaja oli yrittänyt huhuilla ainakin kymmenen kertaa, saatiin lopulta linkki Suomeen, jossa Jari Sillanpään voittoesitys oli vielä kesken. Sillanpään lopetettua puolalainen juontaja yritti jälleen kerran saada kontaktia suomalaisiin juontajiin, mutta turhaan. Puolalaiset saivat kuulla, kuinka Suomen karsintalähetyksen juontajat supattivat suomeksi "osaako kukaan puolaa", ja sitten he sanoivatkin suomalaisille katsojille loppusanat ja Suomen loppukumarrukset näkyivät Puolan televisioon. Puolalainen juontajaparka yritti vielä kysellä kuka voitti Suomessa ja kiittää Suomen Puolalle antamista korkeista pisteistä vuonna 1994, mutta lähetys Suomessa oli jo päättynyt.

2. Nykyään UMK-lähetyksissä somekanavat, etenkin viestintä Twitterissä, on hyvin vahvasti esillä. Yle on ollut kuitenkin melkoinen edelläkävijä jo ennen Twitteriä ja Facebookia. Vuosina 2006–2007 suomalaisilla oli mahdollisuus lähettää tekstiviesteinä niin sanottuja "tsemppiviestejä" kannattamilleen artisteille. Vuonna 2006 nämä tsemppiviestit pyörivät ruudulla esitysten aikana. Vuonna 2006 tekstiviestiäänestyksen yhteydessä kansalaisilla oli mahdollisuus antaa kouluarvosana äänestämälleen esitykselle. Vuonna 2007 tekstiviestejä luettiin alkukarsintalähetyksissä artistin kuullen. Johanna Kurkelalta muun muassa kysyttiin onko hän sinkku. Jukka Kuoppamäki taisi vilpittömästi liikuttua, kun 8-vuotias tyttö oli lähettänyt häntä kannustavan viestin ja kertoi Kuoppamäen olevan yksi hänen suosikkilaulajistaan.

Jari Sillanpää, kuplat ja iskelmän arvostus

Milloin iskelmä lakkasi virallisesti olemasta noloa? Missä vaiheessa alkoi olla ihan ok, että Jari Sillanpää tai Katri Helena voivat vierailla nuorisomusiikin ykkösnimen konserteissa. Missä vaiheessa mummojen ja humppakansan suosikkipoika muuttui crossover-artistiksi, joka nauttii kaikenikäisten suosiota?

Jos olet kiinnostunut lukemaan vain Jari Sillanpäästä, scrollaa alas viimeiseen väliotsikkoon.

Tangokuningas vierailemassa eli feattaamassa nuorison ykkössuosikin
konsertissa vuonna 2013. Tämä ei olisi ollut vielä kymmenen vuotta sitten
mitenkään mahdollista.

Kun koko kevään ja kesän 2015 kansalaiskeskusteluissa on puhuttu kuplista, aloin pohdiskella millä tavalla "kupla-ajattelua" voitaisiin soveltaa musiikkityylien välisiin kiistoihin. Onhan täysin kiistaton tosiasia, että esimerkiksi urbaaneissa yhteisöissä musiikkia kulutetaan aivan eri tavalla kuin maaseudulla. Eri musiikkigenrejä arvostetaan ja arvotetaan eri tavoilla. Joissakin piireissä on synnytetty ihan tarkoituksella vastakkainasetteluja eri tyylien välille. Musiikillisten kuplien voimakkaita eroavaisuuksia yritettiin ilmentää esimerkiksi tässä Ilta-Sanomien hupaisassa jutussa, jossa asetettiin vastakkain Arttu Wiskarin tuotanto ja Flow-festivaalien tyypillinen musiikkitarjonta. Arttu Wiskarin katsotaan edustavan junttimusiikkia siinä missä Flow-festivaalin kävijät edustavat taas katu-uskottavuutta. Toisaalta jotkut "kuplat" ovat kovaa vauhtia puhkeamassa. Esimerkiksi iskelmä, suomirock ja pop saavat yhä enemmän vaikutteita toisistaan, minkä myötä musiikkigenrejen rajat ovat entistä häilyvämpiä. Tyypillinen kaduntallaaja voi ilmoittaa suosikkiartisteikseen Jenni Vartiaisen ja Suvi Teräsniskan, joita voi kuunnella sulassa sovussa, vaikka "perinteisessä jaottelussa" Teräsniska luokiteltaisiin iskelmälaulajaksi, mitä taas Jenni Vartiainen ei missään nimessä olisi.

Iskelmämusiikin arvostus halveksunnasta hyväksyntään

Vaikka iskelmämusiikilla on ollut vankka jalansija suomalaisen kevyen musiikin kuuntelijoiden keskuudessa, iskelmä on ollut hyvin pitkään altavastaajan roolissa. Kun suomalainen iskelmäkulttuuri alkoi sotien jälkeen vakiintua, se luokiteltiin välittömästi korkeakulttuurin vastakohdaksi. Korkeakulttuuri oli sivistävää ja sen ajateltiin edustavan arvoja, jotka olisivat kansakunnalle hyväksi. Kepeä ja pinnallinen iskelmämusiikki edusti kaikkea päinvastaista. Iskelmämusiikki esimerkiksi sopi äärimmäisen huonosti Yleisradion kansansivistykselliseen luonteeseen. Instituutio osoitti iskelmän paikan muun muassa Lauantain toivotuissa levyissä, jossa soitettiin vain muutama iskelmä, vaikka radiokuuntelijat toivoivat niitä selvästi enemmän kuin aarioita tai kansanlauluja. Toki komeasti laulavaan Olavi Virtaan suhtauduttiin hieman suopeammin kuin esimerkiksi suorastaan kulttuurisodan aiheuttaneeseen rillumarei-ilmiöön, mutta kovinkaan suurta arvostusta iskelmämusiikki ei missään vaiheessa missään piireissä nauttinut.

1960- ja 70-lukujen vaihteen tiedostavassa ilmapiirissä käytiin kiivaita keskusteluja musiikkityylien edustamista arvoista (ks. esim. keskustelu Sopukka-ohjelmasta vuodelta 1972 Ylen Elävästä arkistosta), minkä myötä iskelmämusiikin kaupallisuus ja sanoitusten "tyhjänpäiväisyys" herätti runsaasti kritiikkiä. Iskelmälaulajan tai -muusikon työ ei ollut arvohierarkiassa kovinkaan korkealla. Viihdetaiteilijoiden elämäkerroista on saatu lukea lukemattomia kertomuksia, kuinka esimerkiksi vanhemmat eivät suhtautuneet muusikon työhön todellisena ammattina. Muusikoiden oikeudet olivat mitä olivat: tanssilavoilla järjestelyt saattoivat olla täysin retuperällä ja esiintymispalkkioita jätettiin maksamatta. Vielä 1980- ja 90-lukujen taitteessa esitettiin, että Ilkka Kanervan uskottavuutta poliitikkona nakersi hänen parisuhteensa iskelmälaulajattaren kanssa.

1980-luvulla luotiin merkittävä juopa suomirockin ja iskelmän välille. Suomirock edusti yleisesti positiivisina pidettyjä arvoja: se oli aitoa ja omaehtoista, sekä ennen kaikkea vastavoima laskelmoidulle ja teolliselle iskelmälle, jota tehtiin vain rahasta. Niin lehtien levyarvosteluissa kuin esimerkiksi television Levyraati-ohjelmassa iskelmä lytättiin voimakkain sanankääntein – siinä taas missä suomirockia edustavat esiintyjät saivat osakseen suitsutusta. Rockväen halveksunta iskelmäkulttuuria kohtaan kanavoitui erityisesti Kake Randeliniin. Myös esimerkiksi Pave Maijasen katsottiin menettävän uskottavuuttaan, kun hänen musiikkinsa alkoi rock-väen mielestä muistuttaa liikaa iskelmää, vaikka esimerkiksi Lähtisitkö ja Jano ovat vielä melkoisen kaukana sellaisten iskelmäartistien kuten Reijo Kallion tai Reijo Taipaleen tuotannosta...

Lukuisia suomalaisia menestysiskelmiä säveltänyt Jori Sivonen muisteli näitä aikoja Selvis-lehden haastattelussa vuonna 2005:

"Tuli Dingo. Tuli Rock-Radio, jossa sanottiin, että 'tämä on nyt sitä tyypillistä reimansivonen-musiikkia', jos nyt ylipäätään siellä mainittiin. Outi Popp kirjoitti Kake Randelinin levyarvion: 'Tiedoksi sille, joka tästä tykkää: tuotetta Kake Randelin on taas ilmestynyt levyllinen. Jos joku haluaa ostaa paskaa niin siitä vaan.'"

1980-luvun vastakkainasettelu on jälkeen päin ajateltuna monella tavalla hyvin erikoinen. Ensinnäkin hämmästyttää, mikä tarve näin voimakkaalle vastakkainasettelulle ylipäätään oli. Eihän iskelmämusiikin menestys vienyt suomirockilta mitään pois. Toiseksi vastakkainasettelu synnytti rajoittavan dualistisen asetelman, jonka mukaan Suomessa ei 1980-luvulla tehty muunlaista musiikkia kuin iskelmää tai suomirockia. Esimerkiksi Kaija Koo on 1990-luvulla tehdyssä haastattelussa kironnut, kuinka häneltä 80-luvulla tivattiin jatkuvasti onko hän rock- vai iskelmäartisti ja hänen silloinen musiikkinsa yritettiin väkisin lokeroida jompaan kumpaan muottiin. Kaija Koon kohdalla tätä ongelmaa on käsitelty tässä blogissa aikaisemminkin.

Joidenkin näkemysten mukaan suomirockin ja iskelmän välinen rajapinta alkoi häilyä jo 1980-luvulla. Musiikintutkijat ovat puhuneet iskelmä- ja rockmusiikin suuresta fuusiosta. Tätä näkökulmaa käsiteltiin muun muassa Pekka Laineen käsikirjoittaman ja tuottaman Iskelmä-Suomi -dokumentin viimeisessä osassa Perutaan häät (Yleisradio, 2013). Esa Nieminen totesi, että suomirock ja iskelmä alkoivat lähestyä toisiaan viimeistään Dingon myötä. Esimerkkinä dokumentissa käytettiin muun muassa Mamban hittiä Älä jätä minua vuodelta 1986. Mamba luokiteltiin tuohon aikaan varmasti ennemmin rock- kuin iskelmäesiintyjäksi, mutta Älä jätä minua sisälsi lähinnä iskelmällisiä aineksia. Juuri 80-luvun porilaiset bändit yhdistivät mollimelodiat ja särökitarat. Vastaavasti suomirock vaikutti iskelmämusiikin tekstimaailmaan tuoden arkirealismia mukaan sanoituksiin. Havaittiin, että ehkä suomirock- ja iskelmälauluilla saattoikin olla paljon enemmän yhteistä kuin suuren vastakkainasettelun aikana oli suvaittu ajatella.

Turkka Mali on todennut sangen osuvasti iskelmän ja rockin rajan häilyvyydestä:

"Sanotaan, että Hector on rocktekstittäjä – mutta Hector tekee ihan samanlaisia tekstejä kuin minä tai Juice tehdään, tai Junnu Vainio. Kaikki, mitä esimerkiksi Kauko Röyhkä tekee, on myös iskelmää. Yleensähän tekstissä kuitenkin on kysymys tanssimisesta ja halutaan saada se nainen sänkyyn... Mutta jos lavalle tulee kolme epäsiistiä jätkää sähkökitaroiden kanssa, se on olevinaan rock-sanoitus." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 436)

Jos iskelmän ja suomirockin musiikilliset erot saattoivatkin kaventua 1980-luvun aikana, näkemykseni mukaan sillä ei ollut merkittävää vaikutusta iskelmämusiikin arvostukseen tai maineeseen. 80-luvun vastakkainasettelu aiheutti iskelmälle niin vahvan negatiivisen leiman, että sen hälvenemiseen kului vuosikymmeniä. Vaikka 1990-luvulla niin kutsuttu iskelmän kriisi oli päättynyt ja useat iskelmälaulajat menestyivät kaupallisesti erinomaisesti, iskelmä kuului edelleen ikään kuin omaan poteroonsa. Suosiostaan huolimatta iskelmän ei mielletty olevan katu-uskottavaa tai millään tavalla "trendikästä". Junttileima säilyi sitkeästi mukana ja iskelmäkulttuurin ylenkatsominen oli täysin hyväksyttyä.

Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla Suomessa havahduttiin, että maassamme on kymmeniä viihdetaiteilijoita, jotka ovat luoneet pitkän uran iskelmämusiikin parissa. Pitkän linjan iskelmäartistien elämäntyö alkoi saada arvostusta ja tunnustusta uudella tavalla. Iskelmälaulajia kutsuttiin Linnan juhliin. Vuodesta 2001 lähtien on jaettu Iskelmä-Finlandia -palkintoa, jota on luonnehdittu iskelmämaailman oman hännän nostoksi, joka täyttää sen tyhjiön, ettei valtiovalta ollut aikaisemmin noteerannut iskelmää.

2010-luvun lähestyessä Suomessa on tapahtunut melkoinen musiikkityylien konvergenssi. Paula Koivuniemi avasi iskelmälaulajien tien rock-festivaaleille kesällä 2008. Häntä ovat seuranneet sittemmin Vesa-Matti Loiri, Kari Tapio, Katri Helena ja Danny. Iskelmälaulajan kohdalla on pidetty suurena saavutuksena, mikäli hän nauttii rockpiirien arvostusta. Tällainen ajattelutapa henkii kuitenkin vielä rockin ja iskelmän välistä vastakkainasettelua: ikään kuin iskelmälaulaja on altavastaaja, josta tulee jotain vasta siinä vaiheessa, kun hän saa rockväen hyväksynnän.

Näiden albumien kansissa poseeraa tulevia Iskelmä-
Finlandia -voittajia. Olisitteko uskoneet 80-luvulla?

Toiseen suuntaan konvergenssia edustaa muun muassa Iskelmä-radio, jonka soittolistoilla on kuultu jo pitkään Eppu Normaalia, Yötä tai Popedaa. Kaksi jälkimmäistä yhteyttä mielletään nykyään osaksi iskelmäperhettä, vaikka ne ovat 1980-luvulla kasvaneet nimenomaan osaksi arvostettua suomirock-genreä. Molempien yhtyeiden solistit ovat voittaneet Iskelmä-Finlandia -palkinnon. 2010-luvulla Iskelmä-radion tarjontaan on kelpuutettu muun muassa Jenni Vartiainen, Haloo Helsinki, Cheek ja Elastinen. Tietenkin täytyy muistaa, että kaupallisen SBS Discovery Median omistama radiokanava ei voi itse omia "iskelmä"-termin määrittelemistä itselleen vaikka radiokanavan nimi onkin Iskelmä. Mutta Iskelmä-radion musiikkivalikoima kuvastaa musiikkityylien sekoittumista. Pop-tähtien tai kaupallisten rap-artistien suuret hitit kelpaavat koko kansalle, myös väestölle, joka suhtautuu myötämielisesti iskelmään. Samat hitit soivat sekä nuoremman että varttuneemman kansanosan suosimilla radiokanavilla.

Myös 2010-luvun television musiikkiohjelmat edistävät musiikkityylien välistä vuoropuhelua. Vain elämää ja Tähdet tähdet -ohjelmissa ovat samanaikaisesti edustettuina eri musiikkityylien edustajat. Muistatteko, että esimerkiksi BumtsiBumissa olisi aikoinaan yhdessäkään jaksossa vieraillut samanaikaisesti neljä täysin erityyppistä ja eri-ikäistä esiintyjää. Toki BumtsiBumissa nähtiin myös esimerkiksi suomirock-artisteja, mutta silloin kyseessä oli useimmiten jonkin sortin suomirockiin erikoistunut teemajakso.

Iskelmälaulajat vyöryvät rock-festivaaleille. Pop-muusikot kynäilevät lauluja iskelmätähdille. Iskelmäsäveltäjien laulut päätyvät pop-artistien albumeille. Vanhan liiton suomirokkarit pokkaavat iskelmäpalkintoja. Elastinen esiintyy Iskelmä-gaalassa. Televisiossa pyörii Iskelmä-Suomi -dokumentteja ja Syksyn sävel retroja. Helsingin Sanomien nykyinen musiikkitoimittaja Mari Koppinen kirjoittaa iskelmälaulajista arvostavasti ilman minkäänlaista menneiden vuosikymmenien lehtikirjoituksille ominaista ironista tai väheksyvää asennetta. Suomen kulttuuri-ilmapiiri on kääntynyt tilanteeseen, jossa iskelmä ei olekaan enää noloa ja halveksittavaa.

Yksi suurimpia nykyisen kehityksen sinetöiviä symbolisia eleitä ovat olleet Jari Sillanpään ja Katri Helenan vierailut Cheekin suurkonserteissa. Jari Sillanpää oli yksi kutsuvieraista, kun Cheek järjesti ensimmäiset suurkonserttinsa Helsingin jäähallissa syksyllä 2013. (Katso pätkä Jarin esiintymisestä YouTubesta) Katri Helenan tähtihetki taas koitti Cheekin Olympiastadionin konserteissa elokuussa 2014. Kaksi pitkän linjan iskelmälaulajaa esiintyivät suomalaisen nuorisoidolin konsertissa ilman minkäänlaista ironiaa tai humoristista aspektia. Edes pääosin nuorisosta koostuneen yleisön tunnelma ei latistunut millään tavalla, kun nämä iskelmäkonkarit valloittivat lavan. Päin vastoin, keikkataltioinnin perusteella kaksitoistakesäiset lauloivat sydämensä kyllyydestä Puhelinlangat laulaa Cheekin ja Katri Helenan tahdissa. Olen toki täysin tietoinen siitä, että Cheek artistina jakaa mielipiteet voimakkaasti ja häneen suhtaudutaan paikoitellen hyvinkin negatiivisesti. Jos kuitenkin unohdetaan omat subjektiiviset musiikkimieltymykset, niin ei voida kiistää, etteikö Cheek olisi vuosina 2013 ja 2014 ollut yksi Suomen suosituimpia, ellei peräti kaikkein suosituin, kevyen musiikin esittäjä. Olisiko ollut mitenkään mahdollista, että Jari Sillanpää tai Katri Helena olisivat vierailleet vuonna 1999 Bomfunk Mc'sin, vuonna 2001 The Rasmuksen tai vuonna 2002 Kwanin keikoilla ilman tilanteen muodostumista koomiseksi tai kummalliseksi? Ei, se ei olisi ollut mitenkään mahdollista.

Nyt kun olen käsitellyt iskelmän arvostuksen nousemista yleisellä tasolla, ajattelin lopuksi vielä soveltaa tätä kaikkea pohtimalla, miten Jari Sillanpään artistiprofiili on muokkautunut kuluneen kehityksen myötä.

Jari Sillanpään artistiprofiilin kehitys

Jari Sillanpää nousi julkisuuteen Tangomarkkinoiden kautta. Vaikka Tangomarkkinat olikin 1990-luvulla suomalaisen kevyen musiikin vuosittaisen tapahtumakalenterin kohokohtia, tapahtuman maine oli kaukana katu-uskottavasta. Tangomarkkinat edustivat humppakansaa, junttiutta, maalaisuutta ja vanhanaikaisuutta. 48-vuotias Kirka Babitzin luonnehti vuonna 1999 kuvaavasti ilmiötä:

"Tuntui että televisiokin olisi äkkiä oivaltanut, että ehkä tämä kansa ei olekaan pelkkää humppaa ja tangoa. On niin helppoa antaa ulospäin sellainen kuva, että Suomi on tangomarkkinat – ja paskat – täällä on kokonainen jo viisikymppiseksi varttunut sukupolvi, joka syntyi stadeissa ja rockiin ja pysyy siinä, eikä siitä koskaan tule humppakansaa, vaikka karvat lähtee ja klani kiiltää." (Babitzin, Kinnunen 1999, 274)

Vaikka Kirkan lausunnon tarkoituksena oli positioida häntä itseään suomalaisen kevyen musiikin kentälle, hän luo samalla – kenties hieman tahtomattaankin – vastakkainasettelua perinteisen tanssimusiikin ja rockin välille. Lausunnon sävy on sellainen, että rock edustaa arvoja, joita on mielletty perinteisesti positiivisiksi ja edistyksellisiksi: rock edustaa nuorekkuutta ja kaupunkilaisuutta. Viisikymppinen voi osoittaa olevansa nuorekas, kun hän profiloituu rock-musiikin ystäväksi.

Iskelmää laulava tangokuningas edusti tämän vastakohtaa. Jari Sillanpäätä luonnehdittiin suuresta suosiostaan huolimatta junttikansan, humppakansan ja "mummojen" suosikkilaulajaksi, johon katu-uskottavampi väestönosa saattoi suhtautua hyvinkin negatiivisesti. Näkökulmaa on sivuttu Aino Suholan kirjoittamassa Sillanpää-henkilökuvassa Jaettu jano (2004). Teoksessa mainitaan muun muassa kuinka punk-veteraani Läjä Äijälältä (Terveet kädet) oli haastattelussa kysytty, minkälaista musiikkia hän valitsisi, mikäli autiolle saarelle pitäisi ottaa mahdollisimman kauheaa musiikkia mukaan. Äijälä valitsisi Jari Sillanpään levyn ja kuvaili artistia "kuvottavaksi". Jouni Hynynen oli taas luonnehtinut lehtihaastattelussa seuraavasti: "Ja kyllä se vaan, vittu, imartelee, kun on juuri pudottanut Sillanpään listoilta. Rähinärokki ei ole kuollut, vaan taistelee saatana." (Suhola 2004, 120). Hynysen lausunto edustaa jälleen näkemystä, jossa rockin menestys nähdään positiivisena ja iskelmän negatiivisena. Jari Sillanpään albumi Määränpää tuntematon ja Kotiteollisuuden Helvetistä itään ilmestyivät samalla viikolla syksyllä 2003. Kotiteollisuus debytoi Suomen listalla ykkösenä, Sillanpää kolmantena. Listasijoitus ilmensi rockin "voittoa" iskelmästä, mikä koettiiin positiivisena merkkinä.

Tammikuussa 2004 Jari Sillanpää voitti Suomen euroviisukarsinnat laululla Takes 2 to tango. Suomalainen euroviisutohtori Mari Pajala on ansiokkaassa väitöskirjassaan tutkinut Sillanpään voiton aiheuttamia reaktioita. Siinä missä Pertti Kurikan Nimipäivät on ollut Suomen kaikkien aikojen katu-uskottavin – urbaanin yhteisön hyväksymä – euroviisuedustaja, Sillanpää edusti vuonna 2004 täydellistä vastakohtaa. Sillanpään viisuedustus poiki paljon kritiikkiä yleisöltä, joka ei kuulunut silloin Sillanpään kohderyhmään. Sillanpään edustuspaikan syyksi esitettiin "höpsähtäneitä kotirouvia ja muita naikkosia, jotka äänestivät Sillanpään voittoon". Kilpailun tuloksesta syytettiin "humppakansaa", "tuulipukukansaa" ja "junttikansaa". Nuorekas kaupunkilaisyhteisö ei olisi kelpuuttanut Jari Sillanpäätä maansa edustajaksi kansainväliseen kilpailuun, vaan tuloksen ratkaisivat "juntit". Sillanpään voitosta syytettiin "erityisesti keski-ikäisiä ja sitä vanhempia mummoja" sekä "kukkahattutätejä". Sillanpään esitystä kuvailtiin "yli 50-vuotiaita tanttoja kosiskelevaksi rallatukseksi". (Pajala 2006, 195–196) Nettikeskusteluissa luotiin asetelmaa pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välille. Pajala on lainannut erästä kommenttia Ilta-Sanomien verkkosivuston Lukijan ääni -keskustelusta:

" 'Ja me suomalaisethan olemme juroja, jäyhiä tuulipukuja ja tennissukkia rakastavia ihmisiä emmekä siitä muuksi muutu. Niin tai voihan siellä Kehä III:n sisäpuolella luulla olevansa niin trendikäs ettei kehtaa edes tunnustaa olevansa suomalainen' ". (Siteeraus on lähteestä Pajala 2006, 197)

Kuulostaapa hyvin samanlaiselta kuin tämän vuoden kuplakeskustelut. Keskusteluissa tuotiin myös esille aspekti, jonka mukaan tango on suomalainen ominaispiirre, minkä vuoksi se ei missään nimessä kelpaisi vientituotteeksi kansainvälisille markkinoille. Tango suomalaisena ominaispiirteenä edustaa "impivaaralaisuutta", ei kansainvälisyyttä. Kommentit ovat tietysti huvittavia siinä mielessä, että Takes 2 to tango ei ollut tango, vaan pikemmin 70-luvun lopun diskohittiä muistuttava kappale. Joka tapauksessa Jari Sillanpään tangokuninkuus ja suosio vanhemman naisväestön keskuudessa nähtiin ikään kuin kansainvälisyyden ja edistyksellisyyden vastakohtana. Tässä vaiheessa Jari Sillanpää iskelmägenren edustajana on saanut pysyä vielä tiukasti omassa iskelmäkuplassaan.

Paljon on ehtinyt tapahtua reilussa kymmenessä vuodessa. Jari Sillanpään artistiprofiili on nykyään aivan toisenlainen kuin vielä vuonna 2004. Kuuntelijakunta on laajentunut nuorempiin sukupolviin. Jari Sillanpää ei ole enää vain junttikansan idoli vaan arvostettu crossover-artisti, joka esittää laaja-alaista estradiviihdettä. Muutos on tapahtunut samalla, kun iskelmän arvostus on noussut ja musiikkityylit ovat lähestyneet toisiaan.

Vaikka Jari Sillanpää mielletään eräänlaiseksi kestosuosikiksi, hänenkin urallaan on ollut havaittavissa selkeä suvantovaihe, joka näkemykseni mukaan ajoittuu vuosiin 2006–2011. Jari Sillanpään 10-vuotisjuhlakiertue vuonna 2005 sujui vielä onnellisten tähtien alla ja juhlan kunniaksi julkaistu kokoelmalevy myi kultaa. Seuraavan kuuden vuoden aikana Sillanpää julkaisi neljä albumia, joista yksikään ei myynyt kultalevyyn oikeuttavaa määrää. Vuonna 2009 Jari Sillanpää ei sijoittunut euroviisukarsinnoissa laululla Kirkas kipinä edes kolmen parhaan joukkoon, vaikka aikaisemmin hän oli aina suvereenesti voittanut kaikki mahdolliset yleisöäänestykset. Toki täytyy huomauttaa, että Jarin uralla ei missään vaiheessa ollut minkäänlaista syöksykierrettä. Esiintymisiä ja konserttikiertueita hitteineen ja huttuineen on riittänyt koko ajan.

Vielä vuonna 1995 Jari Sillanpää esiintyi naapurinpoika-imagossaan
kiltisti Kansanhuvit-ohjelmassa. Vuonna 2014 Tähdet tähdet -ohjelmassa
meininki oli huomattavasti vapautuneempaa.

Television uudenlaiset musiikkiohjelmat ovat tarjonneet Sillanpäälle todellisen nosteen. Jari Sillanpään uuden suosion sytytyslanka alkoi palaa viimeistään silloin, kun hän syksyllä 2012 Vain elämää -ohjelmassa versioi Cheekin Liekeissä-kappaleen. Nuorison suosima kaupallinen rap-hitti vuodelta 2008 nousi Sillanpään version myötä koko kansan bailukappaleeksi. Liekeissä oli Jari Sillanpään suurin hitti sitten 90-luvun suuruuden päivien, mikä myi kultaa ja platinaa. Sillanpään versio Liekeissä-kappaleesta edustaa hyvin musiikkityylien konvergenssia. Ennen Liekeissä-versiota Jari Sillanpää oli julkaissut Esa Niemisen tuottaman albumin Millainen laulu jää (2011). Esa Nieminen on legendaarinen levytuottaja, jonka kädenjälki on kuulunut lukuisissa suomi-iskelmissä 1980-luvun alkuvuosista lähtien. Mutta samalla Nieminen edustaa kuitenkin perinteisyyttä, traditionaalisen ja sovinnaisen iskelmän kuvaa. Cheekin sanoittama Liekeissä huokuu uuden ajan tekstimaailmaa. Sillanpään versio henkii musiikkiteollisuuden nykyistä kuvaa: laulun tausta voi olla kaupallisessa rap- tai hip hop -musiikista, ja hieman sovellettuna se tepsii nykyajan iskelmäyleisöön paremmin kuin perinteisempi yllätyksetön iskelmämusiikki.

Jos Vain elämää nosti Cheekin täti-ihmisten suosioon, Jari Sillanpää on onnistunut laajentamaan omaa kuuntelijakuntaansa vastaavasti toiseen suuntaan. Jari Sillanpään osallistuminen Tähdet tähdet -ohjelmaan (2014) teki viimeistään selväksi, millainen showmies Sillanpää parhaimmillaan on. Vaikka kenellekään Sillanpään uraa pitkään seuranneelle ei tullut yllätyksenä, että hän osaa esittää tarpeeksi uskottavasti niin Gangnam stylea kuin Bohemian rhapsodya, Tähdet tähdet -ohjelmassa Sillanpään monipuolisuus sai valtakunnallisen yleisön. Myös Sillanpään perinteisen kohdeyleisön ulkopuoliselle väestölle selvisi, ettei Sillanpään artistiprofiili istu enää perinteisen iskelmätähden statukseen.

Paula Koivuniemen ura lähti aikoinaan vuonna 2006 melkoiseen nousuun, kun hän uudisti artistiprofiilinsa nuorekkaampaan suuntaan. Myös Jari Sillanpää on saanut samanlaisilla keinoilla vastaavanlaisen nosteen. Kun Liekeissä-versio menestyi niin paljon paremmin kuin aikaisemmat iskelmälevyt, Sillanpään jatkotuotantoa pyrittiin toteuttamaan samanlaisella modernimmalla linjalla. Muutos on selvästi kannattanut, sillä Sillanpään uusin albumi Rakkaudella merkitty mies (2014) on ollut myyntimenestys, jonka myynti on yltänyt platinalevyn lukemiin. Jo levyn esipuheessa Sillanpää myöntää, että uuden albumin tarkoituksena on kääntää uusi sivu uralla. Sillanpää on tehnyt albumin uudelle levy-yhtiölle uusien tuottajien kanssa.

"Lähdin avoimin mielin, mutta ehkä vähän ristiriitaisin tuntein tapaamiseen, enkä todellakaan tiennyt mitä minua odotti. Olinhan menossa tapaamaan levynteon merkeissä minulle täysin uusia kasvoja ja musiikin tekijöitä. Ehkä hekin olivat pikkaisen jännittyneitä kohtaamaan minua, heille täysin eri genreä edustavaa artistia. Heti palaverin alussa heitin toivomuksen ilmaan: Tehdään uudenlaista ja erikuuloista Siltsua!"

Jari Sillanpään uusi artistiprofiili edustaa erinomaisesti musiikkityylien konvergenssia. Uusimman levyn lauluntekijöiden joukossa on muusikoita, jotka eivät edusta millään muotoa iskelmän perinteistä kenttää. Lauluja Sillanpäälle ovat olleet kynäilemässä muun muassa Mariska, Kuningasidean Väinöväinö, rap-artisti Setä Tamuna tunnettu Mikko Tamminen sekä PMMP:n Paula Vesala, suomalainen katu-uskottavuuden multihuipentuma. Rap-tuottajia tekemässä lauluja tangokuninkaalle? Kymmenen vuotta sitten ajatus olisi ollut lähinnä utopistinen. Uuden levyn tekstimaailma muistuttaa enemmän nykyajan realistista pop-iskelmää kuin perinteistä ja sovinnaista iskelmämaailmaa, jossa puhtoinen naapurinpoika maalailee kaukaisia haavekuvia. Tekstit puhuttelevat modernia ihmistä ja ne kuulostavat paljon omakohtaisemmilta ja rehellisemmiltä kuin monet Jarin iskelmäsanoituksista. Jari Sillanpää on kertonut, että uudenlaisen artistiprofiilin laulujen sanoitusten suorasukaisuus herätti etukäteen myös ennakkoluuloja, mutta myyntimenestyksestä päätellen uudistuminen kannatti. Jari Sillanpään ja uuden sukupolven lauluntekijöiden yhteistyö on tuottanut hedelmää. Jos Cheek ja Elastinen soivat nykyään Iskelmä-radiossa, yhtä lailla Jari Sillanpään Malagaan on soinut radiokanavilla, jotka eivät olisi aikaisemmin voineet mitenkään soittaa Sillanpään musiikkia.

Menneinä vuosikymmeninä Jari Sillanpää ei olisi voinut laulaa samaa sukupuolta olevien vipinästä. Perinteisessä iskelmäkulttuurissa sellaisten sanoitusten julkaiseminen olisi tulkittu suureksi riskiksi, joka olisi voinut tuhota uran ja imagon. Nuoremman sukupolven lauluntekijät ovat kasvaneet erilaisessa ympäristössä. Siksi Mariskalle ei tuota minkäänlaisia ongelmia kirjoittaa Jarille homoerotiikkaa tihkuvaa Tanssii kuin John Travolta -sanoitusta. Uuden sukupolven tekijät eivät jää pohtimaan voiko Jarin levyllä laulaa "siltsubitchistä" ilman perinteisten ihailijoiden hätkähtämistä. Jari Sillanpää on levyttänyt vuosien saatossa monia erosta kertovia lauluja (esim. En se olla saa), mutta uuden levyn suurimmaksi hitiksi osoittautunut Sinä ansaitset kultaa lähestyy aihetta tavalla, joka puhuttelee ihmisiä 2010-luvulla. Paula Vesalan sanoittama kantaa ottava Muuri tuo Jari Sillanpään musiikkiin sellaista syvällisyyttä, mikä on hyvin harvinaista iskelmälaulajalle. Laulu on kuin universaali manifesti ihmisoikeuksien puolesta, mikä esitetään väkevän ja mahtipontisen gay anthemin säestämänä. Muuri tuo Jari Sillanpään musiikin todella kauas hänen 90-luvun tuotannostaan. Muuria ei ole kynäilty siksi, että suomalaiset pääsisivät tanssimaan tanssilavalle kesäiltana. Muuri on tehty siksi, että ihmiset kuuntelisivat ja pysähtyisivät ajattelemaan.

Jari Sillanpään artistiprofiili on muuttunut kymmenessä vuodessa ratkaisevasti junttikansan suosikista kaikenikäisten suosikiksi. Iskelmäkupla on puhjennut ja nykyään hänen musiikkinsa ylittää rohkeasti perinteiset musiikkityylien rajat.

Kirjallisuuslähteet

Babitzin Kirill, Kinnunen Raila (1999) Enimmäkseen Kirkasta. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Juva.

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee Jee Jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Pajala Mari (2006) Erot järjestykseen – Eurovision laulukilpailu, kansallisuus ja televisiohistoria. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Suhola Aino (2004) Jaettu jano – tänä iltana Jari Sillanpää. Kustannusyhtiö Otava, Helsinki.

Kuukauden levyartikkeli: Jari Sillanpää – Varastetut helmet (VeiJari-tuotanto, 1998)

Vielä kymmenisen vuotta sitten siellä sun täällä saattoi kuulla seuraavanlaisen mielipiteen: "Voi kun Jari Sillanpää on niin lahjakas ja ihana, mutta miksi sen pitää laulaa sellaista musiikkia." Iskelmän karsastajien iloksi Jari Sillanpää on levyttänyt uransa varrella lukuisia kunnianhimoisia teemalevyjä, joissa hän esittää klassikoita ja evergreenejä. Näissä tulkinnoissa Jarin komea ääni pääsee paljon paremmin oikeuksiin kuin monissa iskelmälevytyksissä.

Tangomarkkinoilla on ollut pitkään hyvin samanlainen ongelma kuin Idolsin ja Voice of Finlandin kaltaisilla kykykilpailuilla. Kilpailuun osallistuvilla voisi olla potentiaalia vaikka mihin, mutta yleensä ura valtakunnallisena suosikkina tyssää nopeasti. Useimmiten ongelmana on muun muassa levytysmateriaalin mitäänsanomattomuus. Tangokuninkaalliset saavat levytettäväkseen albumillisen silkkaa tusinaiskelmää. Kukaan ei jaksa kuunnella tusinaiskelmää, saatika maksaa sen kuuntelemisesta, joten levy floppaa. Levy-yhtiön pamput sanovat artistille, että sinä et kiinnosta ketään. Sitten saadaan uusi Tangomarkkinoiden voittaja, jolle samat lauluntekijät vääntävät jälleen albumillisen mitäänsanomattomia iskelmäjollotuksia.

Mistä syistä juuri Jari Sillanpää on onnistunut nousemaan kaikista tangokuninkaallisista supertähdeksi, joka voi juhlistaa 20-vuotista uraansa Helsingin Olympiastadionilla. Syitä on varmasti lukuisia: toki Jari on poikkeuksellisen lahjakas, karismaattinen, filmaattinen ja esiintymistaitoinen – puhumattakaan onnistuneista levytysvalinnoista uran alkuvaiheessa, mitkä vain lisäsivät lupaavan tangokuninkaan suosiota entisestään. Mutta eräänä aspektina haluaisin nostaa esille seikan, että Jari on jo uransa alkuvaiheilla lähtenyt määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti laajentamaan repertuaariaan pois perinteisestä iskelmäraamista. Jo Jarin kolmas varsinainen albumi on kaukana perinteisestä iskelmälevystä: vuonna 1998 ilmestynyt Varastetut helmet on konserttitaltiointi, jossa Jari tulkitsee suuren viihdeorkesterin säestämänä ikivihreitä: maailmanlaajuisia evergreenejä ja kotimaisia klassikoita. Näissä tulkinnoissa Jari todella pääsee osoittamaan monipuolisuutensa ja lahjakkuutensa sekä käyttämään kaikkia hänelle suotuja lahjoja. Kaikella kunnioituksella, kaikissa Jarin iskelmälevytyksissä hänen taitonsa ei pääse kovinkaan hyvin esille (esim. Suomi-neidolle (1997), ihan totta...).

Varastetut helmet on syntynyt Jari-buumin ollessa suurimmillaan. Täytyy kuitenkin muistaa, että menestys ei tullut tälle kaikkien aikojen tangokuninkaalle suinkaan kuin manulle illallinen. Tämän viikonlopun Iltalehden (8.8.–9.8.2015) Siltsu-liitteessä kerrotaan, kuinka ennen Tangomarkkinoiden voittoa eräällä Jarin tanssikeikalla oli yleisöä vain kahdeksan henkeä. Jari oli 1990-luvun alussa – karaokemenestyksestään innostuneena – lähettänyt demoja kahdelle suomalaiselle merkittävälle levymogulille: Jaakko Salolle ja Kassu Haloselle (Heiskari 1996, 58-59). Jaakko Salolta oli tullut rohkaisevaa palautetta, mutta hän totesi, että Sillanpään olisi ehdottomasti saatava nimeä ennen kuin levytys olisi mahdollinen. 1990-luvun alussa Tangomarkkinat oli noussut Suomessa kevyen musiikin vuosittaiseksi kohokohdaksi ja uusien iskelmäartistien ponnahduslaudaksi. Vuoden 1989 kuningatar Arja Koriseva oli noussut superjulkkikseksi ja myös muut tangokuninkaalliset, kuten Eija Kantola tai Heidi Kyrö menestyivät mukavasti iskelmämarkkinoilla. Jari tosin oli alun perin saanut kimmokkeen osallistua Tangomarkkinoille jo kilpailun alkuvaiheessa 1980-luvun puolivälissä, jolloin juhlava tapahtuma orkestereineen ja arvokkaasti pukeutuneine solisteineen teki Sillanpäähän vaikutuksen (Heiskari 1996, 39; Suhola 2004, 69-70).

Tällä levyllä kuullaan Jari Sillanpään
ensimmäiset levytykset (1994).

Vuonna 1993 Jari osallistui ensimmäistä kertaa Tangomarkkinoille mutta suoritus tyssäsi Raision semifinaaliin. Sillanpää aloitti opiskelut Oulunkylän Pop & Jazz konservatoriossa ja alkoi ottaa laulutunteja. Seuraavana vuonna kehittynyt Sillanpää eteni Tangomarkkinoilla finaaliin asti. Sijoitus Seinäjoella oli kolmas. Tangomarkkinoiden yhteydessä oli vuodesta 1988 lähtien julkaistu kokoelmalevy, joka sisälsi kilpailun finalistien tangolevytyksiä. Vuoden 1994 tangoprinssi Jari Sillanpää ikuisti Tangomarkkinat 7 -albumille laulut Kasvot väkijoukossa ja Elokuun ilta. Nämä ovat Jari Sillanpään ensimmäiset levytykset. Jari tosin itse luonnehti levyllä esiintyvää Sillanpäätä "pliisuksi" (Heiskari 1996, 55). Tangoprinssi pääsi mukaan tangofinalistien Sinitaivas-konserttikiertueelle ja alkoi tehdä omia tanssikeikkoja. Näin Sillanpäälle kertyi rutkasti arvokasta kokemusta keikka-artistin arjesta.

Tangomarkkinoiden historian suurimpia hetkiä on Jari
Sillanpään spontaaninomainen reaktio tuloksen selvittyä.

Sanonta "kolmas kerta toden sanoo" pitää Jari Sillanpään kohdalla hyvin paikkansa. Vuoden 1995 Tangomarkkinoiden finaaliin entistä itseluottavaisempi Jari Sillanpää saapui selvänä ennakkosuosikkina. Jonkinlaista Jari-liikehdintää oli jo havaittavissa: hän muun muassa sai yleisöäänestyksessä yli puolet miehille annetuista äänistä. Tuomariston paljastaessa Jarin voittoisan pisterivin, seitsemän kertaa täydet kymmenen pistettä, saatiin kokea Tangomarkkinoiden historiallisimpia hetkiä, kun häkeltynyt voittaja liikuttui kyyneliin. Katso YouTubesta kooste Jarin esiintymisestä vuoden 1995 Tangomarkkinoiden finaalissa.

Uuden tangokuninkaan keikoilla kävi melkoinen pöhinä ja monet kyselivät levyn perään. Kun Jari Sillanpään esikoisalbumi ilmestyi tammikuussa 1996, suosio suorastaan räjähti käsiin. Satulinna oli tietysti levyn varsinainen niitti, vuotensa soitetuin kappale radiossa, mutta levyllä oli muitakin hittejä. Pariisi-Helsinki, Kaduilla tuulee ja Oot täydellinen soivat taajuuksilla tiuhaan tahtiin. Lupaavasti alkanut tangokuninkuus ja onnistunut debyyttialbumi tukivat toisiaan: Sillanpään menestys alkoi saada ennennäkemättömiä piirteitä. Keikkapaikoille oli satojen metrien jonoja, esiintymispaikoilla rikottiin yleisöennätyksiä, autoja oli parkkeerattu kilometrien päähän tanssilavasta, koska lähempänä ei ollut enää vapaita paikkoja... Sillanpää äänestettiin kyselyissä milloin seksikkäimmäksi mieheksi, milloin unelmavävyksi. Lehdissä ironisoitiin, kuinka Sillanpään naamalla voisi myydä vaikka näkkileipää. Jari Sillanpään debyyttialbumi päihitti nopeasti Kirkan saavuttaman ennätyksen ja siitä tuli Suomen kaikkien aikojen myydyin albumi (tähän päivään mennessä liki 273 000 äänitettä). Joululevy Hyvää joulua (1996) myi lähes 150 000 äänitettä. Toinen varsinainen albumi Auringonnousu (1997) oli yhtä lailla suurmenestys 160 000 äänitteen myynnillään – tällä hetkellä Suomen kaikkien aikojen 12. myydyin albumi. Vuosina 1996 ja 1997 Jari palkittiin kolmella Emma-patsaalla.

Jari Sillanpään ja MTV Mediamusiikin
vuonna 1994 alkanut yhteistyö päättyi
Valkeaa unelmaa -singleen 1998.

Jarin euroviisukarsintaehdokkaan Valkeaa unelmaa singlejulkaisu alkuvuodesta 1998 jäi Jarin ja MTV Mediamusiikin viimeiseksi yhteistyöksi. Tämän jälkeen hän alkoi julkaista levyjä omakustanteisesti oman VeiJari-tuotannon kautta. 2000-luvun alkaessa yrityksen nimi muuttui kekseliäämpään sanaleikkiin – Bridgehead Productions. Useimmiten omakustannelevyt tarvitsevat kuitenkin viimeistään jakeluvaiheessa suuren levy-yhtiön apua ja aluksi VeiJari-albumien jakelusta vastasi Universal, myöhemmin Edel Records.

Jari Sillanpään ensimmäinen konserttikiertue Auringonnousu toteutettiin alkuvuodesta 1997. Konserttisalikiertueella Jari pääsi eroon perinteisestä tanssilavaprofiilista ja kykeni esittelemään show-miehen taitojaan. Syksyllä 1997 vuorossa olivat Varastetut helmet -konsertit, joissa Jari esitti frakissa ja smokissa ikivihreitä 65-henkisen Vantaan viihdeorkesterin säestämänä. Kapellimestarin puikkoa heilutti legendaarinen muusikko Markku Johansson, jonka kädenjälki on kuulunut lukuisten kotimaisten iskelmäklassikoiden sovituksissa. Jarin tulkinnat saavuttivat ylistäviä arvioita ja klassisten viihdeorkesterisovitusten luonnehdittiin tarjoavan hänen tulkinnoilleen arvoisensa puitteet. Jari Sillanpää oli konserttien jälkeen saanut paljon palautetta siitä, että hänen versionsa ikivihreistä pitäisi julkaista levyllä. Ajatus jäi tässä vaiheessa muhimaan, mutta kun vielä kesällä 1998 Jari sai "muistutusta" asiasta, hän päätti laittaa töpinäksi. Varastetut helmet -konserttitaltioinnista tuli VeiJari-tuotannon ensimmäinen albumi, tuotenumeroltaan VJCD-01.

Varastetut helmet -albumin materiaaliksi valikoitiin 13 laulua, jotka oli taltioitu Vantaan Martinus-salissa 13. lokakuuta 1997 järjestetyssä konsertissa. Tuotantoryhmän tavoitteena oli luoda albumista mahdollisimman ajaton kokonaisuus, joten kyse ei ole täysin perinteisestä livetaltionnista, sillä esimerkiksi keikkaspiikit on leikattu kokonaan pois. Oikeastaan ainoa osoitus levyn livepitoisuudesta ovat kappaleiden jälkeen kuultavat yleisön aplodit, jotka nekin alkavat kohteliaasti vasta kun viimeinenkin tahti on vaimentunut. 13 liveraidan lisäksi mukana on yksi "bonusraita": legendaarinen Disney-elokuvasävelmä When you wish upon a star, joka käytiin äänittämässä studiossa.

Varastetut helmet -albumin pääpaino on kansainvälisissä angloamerikkalaisissa ikivihreissä klassikoissa. Mukana ovat muun muassa Blue skies, Nature boy, Unforgettable, As time goes by, Lady is a tramp sekä My way. Muutamasta klassikosta kuullaan suomenkielinen versio, kuten esimerkiksi Niin paljon kuuluu rakkauteen (orig. Love is a many splendored things) ja Kun hämärtää (orig. Twilight time). Kokonaisuuteen valikoitui sävelmiä, jotka kuuluvat olennaisena osana 1900-luvun kevyen musiikin historiaan. Lauluista varhaisin on Blue skies, joka on levytetty ensimmäistä kertaa vuonna 1927. Sävellys on yksi elokuvahistorian varhaisimpia laulettuja sävellyksiä, sillä se kuultiin samana vuonna valmistuneessa The Jazz Singer -elokuvassa. Elokuvakytköksen myötä Jari Sillanpää esitti laulun aikoinaan Jussi-gaalassa.

Levyn aloitusnumero Romanesca muistuttaa siitä, että Jari Sillanpää on tosiaan tangokuningas. Legendaarisen tanskalaisen tangosäveltäjä Jacob Gaden (sama mies on säveltänyt myös Tango Jalousien eli Mustasukkaisuutta) Romanesca oli Jari Sillanpään kilpailukappale Tangomarkkinoiden Raision semifinaalissa voittovuotenaan 1995. Kaikkien aikojen tangokuningas Sillanpää ei ollut kuitenkaan levyttänyt omille albumeilleen tangoja, vaikka hän vakuutteli vuosi tangovoittonsa jälkeen, kuinka "tango on ja pysyy minulle rakkaana" (Heiskari 1996, 54). Voittonsa jälkeen Jari oli laulanut levytysstudiossa vain tangot Tie naisen sydämeen sekä Ruusunoksa ja kyyhkynen. Näistä kumpikaan ei kuitenkaan päätynyt Sillanpään omille albumeille. Tie naisen sydämeen on Kaj Chydeniuksen säveltämä humoristisen tekstin sisältänyt tango, joka kuultiin Pekka Parikan ohjaamassa samannimisessä elokuvassa. Ruusunoksa ja kyyhkynen on taas Veikko Juntusen hieno sävellys, joka voitti Tangomarkkinoiden sävellyskilpailun vuonna 1996, ja kuten kilpailun konventioihin kuuluu, edellisen vuoden kuningas levyttää sävellyskilpailun voittajan. Romanesca on siis ensimmäinen Jari Sillanpään omalle albumille kelpuutettu tango.

Aloitustangon jälkeen levyllä liikutaan tunnelmasta toiseen: rauhallisia ja hillittyjä tunnelmia edustavat muun muassa Blue skies ja Unforgettable, vauhtia ja rytmiä levylle tuo Keinu kanssani, mahtipontisuutta taas Nature boy. Siinä ei ole mitään vastaan sanomista, kun Jari tulkitsee väkevästi sielunsa syövereistä: "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return". Unforgettable yhdistää suomalaisia 1990-luvun ilmiöitä: Jari Sillanpään sekä Kauniit ja rohkeat. Onhan kyseessä Ridgen ja Brooken yhteinen kappale.

Yksi levyn suurimmista kohokohdista on ehdottomasti raita numero seitsemän: Sinua sinua rakastan. Vaikka Kaj Chydeniuksen sävelmä vuodelta 1968 on eittämättä legendaarinen, se on kuitenkin aikoinaan edustanut tietyllä tavalla "marginaalimusiikkia". Chydeniuksen tuohon aikaan säveltämät laulut kantoivat tietynlaista "vasemmistomusiikin" leimaa, vaikka laulujen sanoitukset eivät olisikaan sisältäneet mitään poliittista, ja varsinaisen "taistolaismusiikin" aika koittikin vasta muutamaa vuotta Sinua sinua rakastan -laulun ensilevytystä myöhemmin. Vuosikymmenien saatossa laulu on saanut kuitenkin "salonkikelpoisuuden", esimerkiksi Tapani Kansa oli ensimmäinen "kaupallinen" artisti, joka levytti oman versionsa sävelmästä (1982). Nyt Jari Sillanpään Varastetut helmet -albumilla laulu edustaa samaa jatkumoa, "helminauhaa", kuin suuret maailmanmusiikin klassikot. Jarin versio on onnistuneimpia, mitä tästä hienosta laulelmasta on koskaan ikuistettu: tulkinta tavoittaa Chydeniuksen sävelmän ja Aulikki Oksasen kirjoittaman runon vaatiman herkkyyden ja voimakkuuden. Jari Sillanpään mieltymys elokuvamusiikkiin sopii tähänkin kappalevalintaan: lauluhan on alun perin sävelletty Mikko Niskasen elokuvaan Asfalttilampaat (1968).

Kotimaista alkuperää on niin ikään Georg Malmsténin säveltämä Auringon lapset, joka sekin on itse asiassa elokuvasävelmä. Malmstén kynäili laulun samannimiseen virolais-suomalaiseen elokuvaan, joka valmistui vuonna 1932 (viroksi Päikese lapsed). Elokuva jäi kuitenkin Suomessa täysin tuntemattomaksi, sillä sitä esitettiin jostain syystä vain Virossa. A. Aimo teki sävelmästä tunnetun sotavuosina mutta nykyään kaikkein kuuluisin versio taitaa olla Tapio Rautavaaran levytys vuodelta 1951, missä reissumies osoitti osaavansa laulaa muutakin kuin vain kulkuriromantiikasta kertovia ralleja. Jari Sillanpää oli esittänyt laulua keikoillaan aikaisemminkin ja nyt se ikuistettiin levylle sangen komean ja mahtipontisen sovituksen ryydittämänä.

Kahden kotimaisen sävellyksen jälkeen kuullaan jälleen kaksi englanninkielistä evergreeniä: As time goes by osittain heteronormatiivisine sanoituksineen ("woman needs man / and man must have his mate / that no one can deny") sekä Lady is a tramp, jonka kujeileva tulkinta ja svengaava sovitus on saanut vaikutteita Shirley Basseyn versiosta. Twilight time -klassikko kuullaan suomeksi Saukin kynäilemin sanoin Kun hämärtää.

Raita numero 12 edustaa ehdottomasti levyn eliittiä. Espanjankielinen Granada tuli Jari Sillanpään keikkaohjelmistoon jäädäkseen. Granadan on säveltänyt meksikolainen Agustín Lara vuonna 1932. Granadan ovat levyttäneet sittemmin lukuisat tähdet Bing Crosbystä Frank Sinatraan. Jarille, kuten monille muillekin sukupolvensa edustajille, laulu on tullut kuitenkin alun perin tutuksi legendaarisen Baccaran diskoversion myötä. Jarin versio on tulta ja tappuraa, ja yleisö palkitsikin esityksen ruhtinaallisilla suosionosoituksilla. Jarin mieltymys Latinalaisen Amerikan musiikkirytmeihin on kuulunut aina hänen konserteissaan, ja vuonna 2008 hän järjesti latinomusiikin ympärille kokonaisen konserttikiertueen, josta julkaistiin myös konserttitaltiointi Al Ritmo Latino.

Granadan Jari on esittänyt Varastetut helmet -kiertueen jälkeen miltei jokaisella konserttikiertueellaan (Suhola 2004, 142). Granada on toinen albumin raidoista, joka sisällytettiin Jarin 10-vuotisjuhlakokoelmalle Parhaat (2005). Toinen onkin sitten levyn viimeinen liveraita, My way. Vaikka My way kuulostaakin hieman kliseiseltä valinnalta konsertin päätösraidaksi, laulu on Jarille erittäin merkittävä, sillä siitä tuli hänen ruotsinlaiva-aikojensa karaokebravuuri. Vaikka laivan baarimikon My way -vedot saivat yleisöltä paljon suitsutusta, Sillanpää on kertonut, että hänen karaokeinnostuksensa herätti myös ärsytystä työnantajassa, joka siirsi Jarin työpisteen kauemmas karaokebaarista (Heiskari 1996, 38-39). Tämän levyn esityksessä on aistittavissa symbolista arvoa: Jari on aikoinaan laulanut sävelmää karaoketaustan päälle ja haaveillut iskelmätähteydestä, mutta nyt hän on yksi Suomen eturivin artisteista, joka tulkitsee itselleen tärkeän laulun ylevästi ammattilaisorkesterin säestämänä.

My wayn jälkeen levyllä kuullaan vielä studiossa levytetty bonusraita When you wish upon a star. Koko suurta Vantaan viihdeorkesteria ei raahattu studioon yhtä levytettävää kappaletta varten, vaan tällä raidalla soittaa seitsemän muusikon kokoonpano. Jari on levyttänyt tästä Disney-klassikosta uuden version vuonna 2009 ilmestyneelle elokuvasävelmiä sisältäneelle albumilleen Kuin elokuvissa.

Hän kertoo sen sävelin -albumi
vuodelta 2001 on Jarin seuraava
älppäri, joka sisältää pelkästään
ikivihreitä helmiä.

Varastetut helmet -albumin ilmestyessä syksyllä 1998 Jari Sillanpään suosio oli vielä valtaisaa. Tämä kolmas albumi ei enää yltänyt kahden edellisen levyn huikeisiin lukemiin, mutta nopeassa ajassa Jari vastaanotti tästäkin levystä kulta- ja platinalevyn. Levyä on myyty tähän päivään mennessä yli 50 000 äänitettä. Albumin esipuheessa Jari mainitsee innostuneensa "niin paljon tästä levyprojektista", että hipaisi "jo ajatusta alkaa suunnitella seuraavaa 'helminauhaa'". Jarin seuraavaa ikivihreitä sisältävää levyä ei tarvinnutkaan odottaa pitkään. Vuonna 2001 Jari julkaisi studioalbumin Hän kertoo sen sävelin, joka koostuu 14 ikivihreästä. Laulukielinä vaihtelevat suomi, englanti ja ruotsi. Tälläkin studioalbumilla Jaria säestää laaja studio-orkesteri: 12 studiomuusikkoa ja 14-henkinen jousiorkesteri, joten levy on helposti tulkittavissa jatko-osaksi Varastetuille helmille.

Kuin elokuvissa vuodelta 2009 oli
kunnianhimoinen projekti, joka käytiin
äänittämässä Lontoossa. Levyllä Jari
tulkitsee elokuvasävelmiä suuren
orkesterin säestämänä.

Jarin mieltymys suurellisesti toteutettuihin coverlevyihin ei tähän päättynyt. Vuonna 2009 hän toteutti pitkäikäisen haaveensa, kun hän kävi levyttämässä Lontoossa legendaarisella Abbey Road -studiolla kunnianhimoisen tupla-albumin Kuin elokuvissa, jossa Jari tulkitsee tunnettuja elokuvasävelmiä itsensä The Philharmonia Orchestran säestämänä.

Jari Sillanpää on artisti, jonka profiiliin coverit kuuluvat olennaisena osana. Jari on koko uransa aikana konserteissaan esittänyt paljon omia versioitaan muiden levyttämistä ikivihreistä. Coverversioiden osuus on hänen konserteissaan edelleen suuri, vaikka hänelle on kertynyt runsaasti omaa levytysmateriaalia. Esimerkiksi vuosina 2013–2014 järjestetyn Liekeissä-kiertueen ohjelmistossa Jari keskittyi oman tuotantonsa osalta lähinnä suurimpiin menestyksiin ja muutoin konsertissa kuultiin monipuolisesti musiikkia Elton Johnista ABBA-potpuriin ja Michael Jacksonista Bohemian rhapsodyyn. Klassikot luovat omalta osaltaan viihdearvoa Sillanpään konsertteihin. Jari Sillanpää on 2000-luvulla levyttänyt monia tasokkaita albumeja (kuten esim. Määränpää tuntematon vuodelta 2003 tai Albumi vuodelta 2008), mutta samalla hän on näillä albumeilla pyrkinyt viemään tuotantoaan kauemmas perinteisestä viihdeiskelmästä syvällisempään tekstimaailmaan. Vaikka albumit ovat tasokkaita, väestönosa, joka haluaa tulla tanssilattialle tai konserttihalliin viihtymään, ei välttämättä jaksa koko illan keskittyä kuuntelemaan Jarin vakavampia lauluja. Yleisölle jo valmiiksi tutut ikivihreät on helpompi sulattaa. Ja kuten edellä on tullut todettua, ikivihreissä klassikkosävellyksissä Jari Sillanpään tulkitsijan taidot pääsevät oikeuksiinsa paljon paremmin kuin uusissa iskelmälevytyksissä. Tästä syystä on luontevaa, että Jari Sillanpää on levyttänyt näinkin monta coverkappaleisiin perustuvaa albumikokonaisuutta.

Lähteet

Kirjallisuus:

Heiskari Ilkka (1996) VeiJari. Jari Sillanpää – Tangokuningas 1995. Jari Sillanpää Oy, Helsinki.

Suhola Aino (2004) Jaettu jano – tänä iltana Jari Sillanpää. Kustannusyhtiö Otava, Helsinki.

Levyjen kansitekstit:

Sillanpää Jari. Varastetut helmet (VeiJari-tuotanto, 1998).